Ehkä hän on hyvinkin muuttunut, hän ajatteli. Vastapäisikkunasta näkyvä
kalkinvalkoinen reklaami yhä lisäsi hänen apeuttaan. Hän kääntyi siihen
selin, mutta tunsi silti yhä mielensä kolkoksi ja murheelliseksi.
Kun sade vihdoinkin lakkasi sen verran, että saattoi lähteä
autorivin luo, hän perin kyllästyneenä ajatteli, eikö olisi parempi
odottaa seuraavaa junaa ja lähteä sillä jonnekin muualle. Vasta
matkailijakodissa — se oli aivan pieni ja varmaan vanhanaikaisin ja
epäsiistein koko kaupungissa — hän pääsi surullisuudestaan.
Hän järjesteli kirjojansa, repäisi muistiinpanovihosta irti lehtiä ja
heitti ne paperikoriin, sitten jäi hän katselemaan kadulle.
Hän näki ajatuksissaan Marian säteilevässä, valkeassa hameessa
keinulaudalla. Sitten hän muisti keväisen, nuoren koivun,
vaaleanvihreälehtisen, joka kasvoi aivan nurmikon rajalla. Hän muisti,
kuinka eräänä aamuna, kun hän kulki sen ohitse, tuuli pudotti siitä
kimpun loistavia, vienon vihertäviä pisaroita, lehtien tahmeudesta
vihertäviä. Sitten sukelsi hänen mieleensä muisto eräästä rikkaläjästä
tehtaan takana, siinä oli paperitörkyä, lasinpalasia, puulastuja ja
niiden keskellä jokunen punaisenkirjava heinä. Punaisenkirjavat,
ripsahtelevat heinät häntä nyt miellyttivät, hän tunsi niitä
rakastavansa, riemastui niistä.
Kadulla häntä kaikki ihastutti. Kaikkialla oli sinisiä ja loistavia
läikkiä sateen jäljeltä. Puiden latvoissa heikko sinerrys, vienon
vaalea pilvi taivaalla häntä liikutti.
— Mahdotonta, että hänet kohta näen, ajatteli Kristian riemastuneena.
Hän oli pistänyt kokoelman Goethen runoja povitaskuunsa, paperi
olisi hänestä ollut ruma, arkinen. Hän tahtoi nähdä vaalean,
punakukkaisen kannen, kun Maria pitäisi kirjaa käsissään. Maria
huudahtaisi, katselisi sitä säteilevin mustin silmin, hipoisi sitä
sormillansa, painaisi puvun laskostettua rintaa vasten, kirja
hipoisi pitsiröyhelystä leuan alla. Hän ajatteli nautinnolla, että
hänen sydämensä takoi vaaleanpunakukkaista kantta vasten, ajatteli,
että kaikki oli Marian vuoksi niin ja että jos tätä ei olisi ollut
olemassa, ei myöskään hänen sydämensä milloinkaan olisi voinut takoa
vasten kirjan punakukkaista kantta eikä vaalea pilvi taivaalla, puiden
latvojen pieni sinerrys myöskään olisi ollut mahdollista. Hänestä
riemussansa miltei tuntui, että hienot, juovikkaat kukkakimput kirjan
kannessa olivat irrallisia, ja hänen sydämensä niiden alle haudattu,
niiden ympäröimä, hienosti suhisevien ja punertavien kukkakimppujen.
Portaiden edessä hän pysähtyi. Hänestä tuntui, että oli uhkarohkea
ja kerrassaan erikoinen teko nyt suoritettava. Hän käveli hetkisen
vastapäisen kahvilan edustalla, katsoi pitkään ja tuttavallisesti
sieltä tulevaan poikaan, kääntyi sitten ympäri ja soitti päättäväisesti
ovikelloa portaassa, jonka edustalla hän oli äsken seisonut tuntien,
että oli uhkarohkea ja erikoinen teko suoritettava. Sisältä kuului
hitaita, kankeita askelia, täti oli yksin kotona, arvasi Kristian.
Istuutuessaan raitaisella kankaalla päällystettyyn nojatuoliin
Kristian tunsi surumielisyyden jälleen saavan mielensä valtoihinsa.
Tuoli oli kovin matala, sitäpaitsi hän vajosi siinä syvään, niin että
tuntui kuin olisi lattialla istunut. Se teki hänet noloksi. Täti
katseli häntä hyväntahtoisen näköisenä, mutta ei koko aikana puhunut
Mariasta sanaakaan. Kristian tuli yhä surullisemmaksi ja huomasi
ärtyvänsä yhä enemmän tuolistaankin. Viimein hän nousi ja alkoi
kävellä ympäri huonetta. Nähtävästi täti piti sitä sopimattomana.
Tunnin odotuksen kuluttua soi ovikello. Täti kuului eteisessä
selittelevän jotakin, luultavasti, että oli vieras. Kristianista
tuntui turhalta tämä tekeytyminen, hän tempasi oven auki ja astui
eteiseen. Ensimmäisinä minuutteina ei hän nähnyt laisinkaan Marian
kasvoja, tällä oli jokin kukikas puku, vaalea pitsi leuan alla, hän
piteli käsissänsä vahakankaista kääröä. Maria katseli häntä hiukan
hämmentyneen näköisenä, ojensi sitten kätensä pää hiukan hartiain
väliin vetäytyneenä ja luomet alas painettuina. Äkkiä hän purskahti
nauramaan: En minä sinulle, en sinulle, sanoi hän naurunsa lomasta,
ja lisäsi sitten ihan vakavana jo: »Minua aina alkaa naurattaa, kun
tiedän, että nyt on aivan sopimatonta nauraa ja kaikki ovat hyvin
juhlallisia. Silloin minä aina alan nauraa, älä minuun pahastu.»
Kristian joutui hänen naurustaan hämille ja uskoi varmasti ilmeensä
tyttöä naurattaneen, samoin tämä oli nauranut silloin kerran
päivällispöydässä, muisti hän.
— Minä kai silloin sanoin jotakin tai ehkä hän vain yleensä seurasi
keskustelua ja jokin meissä häntä nauratti, tottahan onkin, että
keskustelijat usein ovat naurettavia, ajatteli Kristian.
Kristian varoi istumasta tuoliin, joka vajotti. Hän seisoi nojaten
kädellänsä pöytään. Täti vetäytyi omaan huoneeseensa, oli saanut
vieraan. Kristian huomasi tytön itseään katselevan ja meni siitä
jälleen hämilleen. Äänettömyys kävi kiusalliseksi, tyttö oli painanut
poskensa kättään vasten, silmät välkkyivät ja hän vilkaisi silloin
tällöin Kristianiin, viimein hän hypähti ylös, astui Kristianin luo ja
sanoi: Olemmepa ikäviä, näin vaiti... Mistä alkaisimme keskustella?
Minä ajattelin sireenejä, ja tekisi mieleni hypähdellä...
— Lähdemme ulos, sanoi Kristian. Kävelemme ja keskustelemme niinkuin
kesällä.
Niinkuin kesällä, lisäsi hän tahallaan ajatellen: Silloin oli
mielestäni toisenlaista. Naurettavaa ehkä, että olisin kaivannut
juhlallisuutta. Hetkisen hän vain oli hämillään, mutta jos sillä
tavalla välittäisi kuin toivoisin, yhäkin olisi hämillään ja
punastelisi. Vaikka olenhan senkin huomannut, että milloin hän kovin
pyrkii menemään hämilleen, hän heittäytyykin aivan vapaaksi ja sillä
pettää niin, ettei aavistakaan. Olisikohan nytkin niin? Kuinka hänen
silmänsä loistelevatkaan! Kuinka kallis minulle onkaan tuon harsomaisen
pitsin alla kaula, ohimoille sattuvat kiharat, punertava iho. Mitä
hänelle puhuisin, kun aina vain näitä ajattelen! Kirjan voin antaa.
Eteisessä hän otti sen taskustaan.
— Minä olen tätä ajatellut, toivonut saavani. Et ole muistanut
kanteen kirjoittaa, otamme sen mukaan, minusta on hauska sitä
pidellä käsissäni, sanoi Maria, hypisteli kiharoitansa, koetti niitä
järjestellä korvien taakse, ja kun ei onnistunut, jätti silleen.
— Tänään luin ylioppilaasta, joka oli maakuopassa asunut maaseudulla
meillä, kirjastokin hänellä oli, pari tuhatta nidettä, luitko sinäkin?
puheli hän sitten Kristianille.
— Tämänpäiväisessä lehdessähän siitä kerrottiin. Hänestä luin minäkin.
Kummastelin, että sellaista sattuu meillä, nimittäin että sellaisiakin
on, jotka maakuoppiin kätkeytyvät. Erikoisesti mainittiin, että hän
oli suuri kirjallisuuden harrastaja. Mitä vaaditaan, että sellaiseen
ryhtyy, maakuopassa asujaksi, rahvaan pilkaksi, kirjojansa rakastaa.
Ilma oli käynyt vihertäväksi, lyhdyn valo sattui pihlajan
haroittaville, vaaleille lehdyköille, kiveykselle ja Marian niskaan.
Hän pysähtyi ja luki lyhdyn valossa Goethen Kalastajan säkeitä: Miks
ihmisvoimin täältä viet sä kuolon helteeseen — pysähtyi sitten arasti
henkäisten ja silmät kuulaina. Kuinka tätä rakastankaan, toistelen
mielessäni ja rakastan. Veden ihanasta kuulakkuudesta nousta vilpoisen
ruumiin tuskaisen, hirvittävän maan kamaralle. Hirveä on maa. Viet
kuolon helteeseen...
Hän näytti niin ahdistuneelta, että Kristian tuli ajatelleeksi: taas
alkoi kärsiä, mutta nyt kärsii niinkuin itse olisi maan hirvittävyyden
nähnyt. Varmaa on, ettei hän tunne vain runon ihanaa murhetta — sitäkin
tuntee, mutta myöskin, että maa todella on tuskainen paikka, hirvittävä
paikka. Hänen laisensa sen tuntevatkin.
Kristian otti kirjan häneltä, pani sen kainaloonsa ja kosketti hiukan
hänen kättänsä, pusertaa ei hän olisi uskaltanut.
Tie oli hiukan rapakkoista. Lätäköissä kiilteli mustaa ja sinistä.
Kristianista tuntui, että maailma sittenkään ei ollut vain hirvittävä
paikka, kun hän katseli vienon sinistä ja kuulakkaa ilmaa, jota vastaan
kivimuurien katot piirtyivät, jossa havisivat lehdet; etäämmällä
näkyvät louhitut kivet, portti, joka oli avoinna, tuntuivat hänestä
rakkailta, ja hänen tuli niiden vuoksi hyvä olla. Hän sanoi:
— Kuitenkin kaikkea voi rakastaa, kaikkea tätä, ja voi senvuoksi olla
onnellinen. Valkea kukka mättäällä, puron kuplat, sinerrys...
— Niin, mutta tässä maailmassa ei vallitse oikeus. Täällä hälistään
ja täällä tapahtuu lukemattomia vääryyksiä, joita ei soviteta, täällä
vallitsee inhoittava hälinä. Täällä tapahtuu pelkkää vääryyttä. Mitä
minulle merkitsevät puron kuplat ja sinerrys tai ihanasti kasteinen,
harmaa ruoho, jos samaan aikaan kielletään jokin luonnollisista
oikeuksistani. Maria pysähtyi Kristianin eteen kiivaasti hengittäen.
Veden viileästä, ihanasta kammiosta kuoleman helteeseen, sanoi hän
vapisevin huulin. Käsitätkö, käsitätkö...
— Mitä hänelle liekään tapahtunut, ajatteli Kristian surullisena,
kuusitoistavuotiaana ottaa ankaran vakavasti sen, mille
kaksikymmenvuotiaana hymähtää. Kuinka hänen laitansa lienee ja mikä on
tuo hänen luonnollinen oikeutensa, joka on kielletty? Ensin en hänessä
huomannut mitään muutosta, nyt minusta tuntuu, että hän koko ajan
hautoo jotakin päässänsä.
He kulkivat hetkisen ääneti. Katu oli kuoppaista, taivaanrannalla
katonharjojen ja viirien yllä näkyi kuulakka, pieni ruskonriekale.
— Kuitenkin on merkitsevää tuo rusotus, että sen voi nähdä, siihen voi
vääryyden unohtaa; olenhan sen tuntenut, vaikka äsken kielsin. Voi
unohtaa sen, että täällä hälistään, eikä jalomielisyyttä ymmärretä.
— Kuinka nuori hän onkaan, ajatteli Kristian. Jokin ranskantunti-juttu
hänet jälleen lie noin kuohuttanut; kun on varaton, joutuu sellaisia
kokemaan, mutta eipäs vain opi tyynesti suhtautumaan.
— Galleriassa minun piti pyytää sinua käymään kanssani, usein
kuljeskelen siellä yksinäni. Fauni siellä, olethan huomannut, jäljennös
Sergelin...
— Muistan, rypäleitä kourassa, taaksepäin kaartuneena, kuivahko,
jollakin lailla kovin mehuton, ei laisinkaan ylitsepursuvainen, ei
ainoassakaan lihaksessa paisunutta, riemukasta humalaa, kaikki pientä,
kuivahkoa, sanoi Kristian innokkaasti.
— Sitä juuri, pienessä välikössä, eikö olekin, sitä usein, kasvoja en
katsellut, vaan sormillani sivelin, ne ovat hurmautuneet, mielettömän
nauruiset, jos olisi hiukan suurempaa kokoa, ehkä olisi hyväkin, mutta
nyt on todellakin ikävä, kuivahko eikä laisinkaan ylitse pursuvainen,
puheli Maria. Hän nähtävästi halusi osoittaa jollakin tavoin hyvyyttä
Kristianille.
— Humaltuneen faunin muuten, eikö sinustakin, pitäisi olla lihavahko,
mutta tällä on kuivat pienet lihakset. Jos se olisi lihavahko, olisi
Sergel helposti saavuttanut ylitsepursuvaisuuden ja hiukan riettaan
tunnelman. Sillä olisi sen saavuttanut helposti, mutta nerokkaampi
olisi, jos ilman sitä laihan faunin olisi kyennyt...
Maria oli kuunnellut hiukan punaiseksi lennähtäneenä, ja hiukan
hätäisesti Kristian sanoi:
— Laihanakin siinä voisi olla humaltuneisuus, riemukas
ylitsepursuvaisuus, jos siinä olisi jokin epämuodostuma ruumiissa,
jokin outous... Kristian oli hengästynyt, epävarma ja hätäytynyt.
Hän ajatteli: Olenko siis aistillinen, epäpuhdas, kelvoton ihminen
ajatuksiltani, noin saatoin hänet punastumaan. Enhän lainkaan
olisi niin oikeastaan puhunut, jollen olisi halunnut kääntää
hänen ajatuksiaan Kalastajasta, ja itsekin hän halusi lakata sitä
ajattelemasta... senvuoksi alkoi faunista puhua, ajatteli kai myöskin
minua ilahduttavansa, aivan väkinäisesti siitä puhuin. Tuskin sitä
muistankaan kuin hämärästi, koska se todellakin on mielestäni aina
ollut vähäpätöinen ja kuivahko. Nyt aloin selitellä, ajattelee ehkä,
että olen olevinani asiantuntija, vaikka en oikeastaan lainkaan asiaa
ymmärrä.
Kristian kävi kömpelöksi ja jäykäksi pelosta, että hän nyt olisi
Mariasta vastenmielinen. Tämä kulki hänen rinnallansa pää hiukan
painuneena, hartiat hiukan kumarina ja koholla. He kulkivat
rantatietä ja pysähtyivät hetkiseksi. Kaislikko oli vielä lyhyttä,
vaaleanviheriää, jokunen hieno ohut lehdenkärki vasta oli irroittunut
varresta ja siirotti hiukan, aivan pitsinvärisen tuomen lomitse
kuulsi taivas kirkkaana, ja oksat levittivät liikahtaessaan ilmaan
suhisevain ruohokimppujen ja kallioitten ylle makean lemun. Se tuntui
tarttuneen heinään, tiehen ja nehkeisiin, juuripuhjenneisiin lehtiin.
He katselivat pienen huvilarykelmän siroa silhuettia. Päätyjen ja
nurkkausten kohdalla näytti taivas viheriältä kuin korsi, keskemmältä
se oli sininen, ikäänkuin ohut, ja siellä täällä erotti pienen vaalean
tähden.
* * * * *
Kristian ei ollut lainkaan uninen tullessaan huoneeseensa. Hän istui
hetkisen, selaili kirjojansa, alkoi kävellä huoneessa ja seisahti
ikkunan luo. Hän muisteli Liisaa ja silloista kaupungissa oloansa,
ja jostakin syystä tuli hänen paha olla Liisaa ajatellessaan. Hän
ajatteli, että voisi tämän sattumalta jossakin kohdata, ja se tuntui
hänestä vastenmieliseltä.
— Eihän välillämme ollut mitään, enhän koskaan tullut hänelle mitään
sanoneeksi. Miksiköhän en tullut sanoneeksi, vaikka silloin häntä niin
ajattelinkin? Marialle tahtoisin heti kaiken sanoa, nyt kun en saisi.
Faunijuttu häntä yhä hiukan harmitti. — Enhän siihen koskaan ole
kiinnittänyt mitään huomiota, mutta nytkös olin sitä muka ajatellut,
puhuin puuta heinää. Senvuoksi hän punastuikin, kun minä hänen
vuokseen niin aloin puhua. Hän ajatteli, että tahdoin näytellä sitä
kovin ajatelleeni, kohta kun hänkin oli sitä ajatellut, mutta että
itse asiassa en ollut sitä ehkä nähnytkään. Senvuoksi hän lennähtikin
punaiseksi, eikä sen vuoksi, että olisin mielestänsä aistillisesti
puhunut; ei hän sitä huomannutkaan, 16-vuotias. Häpesi minun puolestani.
Kristianista tuntui kuin hän olisi pitänyt Marian punervia kasvoja
kämmenessään, kuin tämän raikkaat silmät olisivat hohtaneet hänen
lähellänsä. Hän miltei tunsi hiukan raollansa olevien huulien
hengähdyksen suullaan, näki kirkkaat pienet hampaat, pyöreän
kyynärpään, heikon, nehkeän ja punertavan kuin kukka.
* * * * *
Kristian oli, vapautuakseen surullisuudesta, joka oli hänet jälleen
vallannut, ja Mariaa koskevista ajatuksistaan, viettänyt useita päiviä
ainaisessa vierailujen tulvassa. Hänet oli entisten toverien kesken
otettu hyvin vastaan, oltiinpa niinkin innostuneita, että hänen
kunniaksensa pantiin toimeen kekkerit; hän oli tosin niissä vain vähän
aikaa eikä osoittanut lainkaan kiitollisuutta kekkerien toimeenpanijaa
— samaista vaaleaveristä, ohuttukkaista kohtaan, joka oli ollut hänelle
vastenmielinen.
Eräänä iltana hän oli jälleen pakottautunut vierailulle, koko illan
tunsi hän yhä kiihtyvää ärtyisyyttä siitä, että Maria henkisesti
täysin oli hänen vertaisensa, mutta että kuitenkin oli olemassa jyrkkä
raja, jota keskustelu ei saanut hipaistakaan, joka hänen aina tuli
muistaa, että hänen oli tarkasti salattava tunteensa, koska Maria
niitä yhä edelleenkin olisi katsonut lapsen silmin. Hän tunsi raivoa
ajatellessaan, että Maria niitä yhä edelleenkin katsoi lapsen silmin.
Miksi ei muutakin, miksi juuri niitä vain?
Hän istui pöydän ympärille kerääntyneessä seurassa vaiteliaan, miltei
puolihorroksissa olevan näköisenä, ajatellen katua, jota äsken oli
kulkenut, joutavanpäiväisiä pikkuseikkoja siinä: parturin kiiltävää
kilpeä, erästä pihaa, jonka ohi oli kulkenut, ajurinrattaita, ihmisiä,
jotka olivat tulleet häntä vastaan. Koko ajan hän kuitenkin tunsi vain
koettavansa pitää etäällä Marian kuvaa. Hän oli viimeksi tavannut tämän
Ruotsalaisen teatterin edustalla, ympärillä olevat rakennukset olivat
näyttäneet tomunharmailta, oli ollut säteilevä hämärä. Homeenviheriää
teatterirakennusta vasten muisti hän Marian hahmon, kun tämä katseli
pieni kuiva leuka hiukan eteenpäin kurottuneena ohiajavia.
— Tänä iltana menen, suutelen hänen jalkojansa ja sanon häntä
rakastavani, silloin pääsen ainakin siitä, että tyttö pitää minua
toverinansa, ajatteli hän kulkiessaan kuin hiukan juopuneena katua.
Hän tunsi mielensä kummallisen raa’aksi, mutta loi silmänsä alas, kun
joku nainen katsoi häneen. Tämäkin häntä kuitenkin niin raivostutti,
että hän kääntyi jo mennäksensä. Purren hammasta hän ajatteli, että
olisi kai parempi kerta kaikkiaan tehdä jotakin raakaa, sellaista,
että tuntisi mahdottomaksi Mariaa lähestyä. Hän kulki kuitenkin
edelleen. Kiusauksen kestettyään alkoi hän ajatella Mariaa lämpimämmin,
miltei nöyrästi, ja huomasi sitä eniten pelänneensä, että tyttönen
purskahtaisi nauruun, ottaisi nenäliinansa esille, koettaisi olla
nauramatta, painaisi sitä suullensa ja kuitenkin purskahtaisi nauruun.
— Mahdotonta on, ettei hän minua käsittäisi, ajatteli Kristian nyt
äkkiä itseksensä.
Maria lehahti punaiseksi Kristianin nähdessänsä. Hän ei sanonut mitään,
mutta Kristian huomasi hänen ihmetelleen hänen poissaoloaan.
Täti oli ulkona; he istuivat kahden samassa huoneessa, jossa
Kristian tulopäivänään oli ärtyneenä vajottavasta tuolista odotellut
Mariaa. Hermostuneisuus ja surullisuus, jotka silloin olivat olleet
hänen mielessään, vaikuttivat sen, että huone hänestä nytkin oli
ikävännäköinen ja hän siitä tunsi uhovan alakuloisuuden ja tuli heti
huonotuuliseksi.
Hän tunsi omituisen selvästi näkevänsä nyt pienet kukat ikkunalla,
multa oli epätasaista, hiukan ruskehtavaa. Maria yritti pari kertaa
aloittaa keskustelua, mutta Kristian vastaili lyhyesti, hän huomasi
tytön loukkaantuvan ja hiukan kummeksivan.
— On hyväkin, että huomaa jonkin muutoksen tapahtuneen, ymmärtää,
etten ole aivan tavallisessa mielentilassa, ajatteli Kristian.
Missään nimessä en nyt voisikaan tavallisiin keskusteluihin antautua.
— Hän tunsi itsensä voimattomaksi, nousi viimein ja alkoi kävellä
edestakaisin lattialla, sitten pysähtyi ja alkoi katsella Mariaa aivan
tämän edessä seisoen. Kun Maria häntä katsoi kummastuneena, painui hän
polvilleen ja pani päänsä tämän syliin. Maria pani toisen käsivartensa
hänen hartioittensa ympäri ja alkoi toisella kädellänsä silitellä hänen
hiuksiansa miltei vain hipoen. Kristian oli ajatellut raivostuneen
surullisena, että hänen ehdottomasti täytyi saada painaa kasvonsa
Marian hameen poimuihin, viedä hänen kätensä vaikkapa väkivalloin
otsalleen ja leukaansa, ja tunsi nyt omituista avuttomuutta, kun tämä
olikin hänelle vain hyvä. Hän oli odottanut, että hänet työnnettäisiin
takaisin... Katsahtaessaan ylös hän näki, että Marian suu oli
hämmentyneesti hiukan auki, ylähuuli siirotti hiukan terävänä arasti
supussa olevan alahuulen ylitse. Kristian kumartui suutelemaan hänen
kenkäänsä. Maria vetäytyi taaksepäin tuolissa, näytti moittivalta ja
sanoi arasti: Miksi sinä noin, eihän noin...
Kristian yhä painoi hänen jalkojansa sydämellensä: rakastan pikku
jalkojasi, senvuoksi näin teen, pikku-Maria, anna anteeksi, että niin
rakastan, rakastan sormenpäitäsi, pientä kynttäsikin rakastan. Hän meni
kuin tajuttomaksi, soperteli ja aina väliin suuteli Marian jalkoja.
Tämä alkoi väristä, purskahti itkuun ja huudahteli: Miksi noin, miksi
noin, mikä, mikä sinulla onkaan!
Kristian nousi ylös, häntä hävetti, hänen teki mielensä Mariaa
lohdutella, mutta hän toivoi kuitenkin myös jonkinlaista muutosta
tapahtuvaksi ja sanoi: Kerron, selitän, ymmärrät, että niinkin voi
ajatella. Kuuntelehan.
Hän jäi seisomaan kirjahyllyn luo ja koetti puhua tyynesti, vaikka
hengitys kävi vaikeasti: Muistatko, kun siitä puhuimme, kuinka valoa
keittiönportailla voi rakastaa ja sireenipensasta. Tulin velkojan luota
ja kerroin sinulle siitä epämieluisuudesta, muistatko? Sinä ymmärsit,
että valoa keittiön portailla voi rakastaa ja että pientä savikyhmyä
pellolla, että ammeitakin ja maalia, joka seinistä irtautuu, voi
rakastaa...
Maria nyökkäsi.
Sinullakin on runot, joita sillä tavalla rakastat. Suutelet kirjojasi,
koristelet niitä silkkiruseteilla; jos joku niistä yhdenkään säkeen
pyyhkisi pois, joutuisit ankaran surun valtaan, vaikka voisit hyvin
saada uuden sijaan ja säe olisi muistissasi, niin että saattaisit
sen kirjaan merkitä. Jokainen pieni paperinhitunenkin on sinulle
kirjassasi rakas, kuinka olisi sitten sinun mahdoton ymmärtää, että
niin saattaa olla, että minä sinua rakastan, jokaista pientä hitaista
sinussa, pukuasikin, jokaista hiustasi, jokaista henkäystäsi ja sydämen
lyöntiäsi, liikettäsikin.
Maria oli tullut hänen luokseen ja kuunteli häntä nyt suoraan silmiin
katsellen ja pitäen kättään hänen käsivarrellaan.
— Mutta en minä ymmärrä lainkaan, että ihmistä sillä tavalla voi
rakastaa, että joka hitunen on kallis. Sitä en ymmärrä, en ole
sellaista koskaan tuntenut, sanoi hän juhlallisesti. Peltoa ymmärrän,
että voi rakastaa, kirjaa ja sireenipensasta, mutta ihminen minua
ihmetyttää. En käsitä. Minä pidän sinusta, rakastankin, mutta ikäänkuin
jotakin sisäistä sinussa, sydäntäsi, mieltäsi. Toivon, ettet sairastu,
ettei sinulle tule kipuja, mutta en sinua... sinun... ruumistasi — hän
pysähtyi jälleen hiukan — pidä erikoisen merkillisenä tai arvokkaana.
Ylevien ominaisuuksien vuoksi ja senvuoksi, että samat seikat
herättävät ihastustamme, sinua rakastan.
Kristian veti hänet luokseen, hän painautui tyynesti häntä vasten, ja
Kristian ajatteli: En häntä suutelu, en edes kiharaansa sormellani
hipaise. Miten onkaan hentoinen, säteilevän valkea kaula, joka tuossa
kumartuu puoleeni kuin kukka. Joskus kyllä rakastaa niinkuin minä,
ymmärtää, että saattaa olla kallisarvoista sekin, että hän täällä
kulkee, näkee kaiken, elää, hengittelee, siitäkin saattaa olla
onnellinen, että hänen hiuksensa säteilevät.
* * * * *
— Rakastan, sanoi ylevien ominaisuuksien vuoksi, ja koska yhdessä
ihastelemme. Luulin pääseväni toverisuhteesta, mutta enpä siitä
haluakaan päästä, ajatteli Kristian.
Hän kuljeskeli puistossa, heittäytyi makaamaan kostealle, pienelle
ruohikolle ja tunki kasvonsa siihen. Siinä hän taivas vaaleana, laajana
päänsä yllä, kasvot painettuina ruohoon, joka tuoksui vielä mullalta
ja samalta kuin mädänneet lehdet, äkkiä tunsi suurta onnea. Niin oli
hänelle käynyt joskus ennenkin, että kun hän näin painautui maata
vasten, siitä äkkiä tunsi onnea.
* * * * *
Kristiania pisteli omituinen nolouden tunne Marian nähdessään nykyjään.
Tämä oli toverillinen myöskin sillä tavalla nyt, että saattoi hypähtää
hänen syliinsä, painautua vasten, silitellä hiuksia, mutta jos
Kristian erehtyi luulemaan, että siinä oli jotakin merkitsevää, joutui
Maria heti ymmälle. Kristian tunsi pitävänsä sylissään lasta, mutta
epämääräisellä tavalla tuntui hänestä pahalta, että Maria saattoi
niin tehdä. He keskustelivat hänen aatteestaan. Maria innostui ja
syleili häntä, Kristianista tuntui tukalalta ja hän tunsi itsensä
kovin hölmömäiseksi. Eräänä päivänä hän otti senvuoksi Marian tullessa
hänen luokseen tätä käsistä, pusersi hiukan ja sanoi maahan katsellen
ja miltei vihaisesti, ettei pitänyt sitä sopivana. Sanoessaan, ettei
pitänyt sitä sopivana, hän otti erikoisen moittivan ja kasvattavan
sävyn, jota hän itsekin samalla hetkellä syvästi inhosi ja aina
jälkeenpäin monen vuoden kuluttuakin vielä, ajatteli kiusaantuneena ja
häveten.
— Kun on oikein kaunista, haluaisin aina syleillä, itkeä ja syleillä,
sanoi Maria rauhallisesti, nähtävästi lainkaan loukkaantumatta. Mutta
juuri se, että hän ei loukkaantunut, sai Kristianin sanomaan vielä
samana iltana toisen typeryyden, tällä kertaa sellaisen, josta Maria
pahastui. Nyt hän jatkoi Marialle vastaten: Niin olen minäkin tuntenut,
jonkin veistoksen tai maalauksen sulon tarkkaaminen saa ajattelemaan:
nyt haluaisin syleillä ja olla hyvä.