ivallisuus on hänelle aivan välttämätön. Hänessä on älyä, mutta voi
olla, ettei hän tulekaan ivalliseksi, voi olla, että hän kaiken
vääryyden ja alhaisuuden huomatessaan aina vain kuohuu. Tulee sitten
eteen sellainen vääryys, jota vastaan jää yksin seisomaan, turhaan
taistelee, on ylevä eikä voi taipua, ei voi käsittää taipumista,
näennäistäkään, ajattelee: kun kerta olen oikeassa, täytyyhän mennä
niinkuin ajattelen.
Kiivastuu, vimmastuu, takoo päätänsä seinään. Tai kenties tulee
suureksi, voittaa nöyryytykset, kohoaa suureksi ja ruokkii nälkäisiä.
Osoittaa laupeutta, seisten kivellä taittaa leivän ojentuviin käsiin,
ihmisiä on hänen ympärillänsä, tarvitsevat hänen hyvyyttänsä, niiden
vuoksi unohtaa kuohumisen, säteilee, lempeästi ojentaa leivän.
Hän lähti ulos. Ammeiden pyöreät kannet hohtivat vaalean harmaina
kuutamossa, ilmassa oli pientä tuulen suhua, lehdikössä kahahti väliin
pari lehteä ikäänkuin irroittuneena muista, vastakkain läpättäen. Hän
muisteli, kuinka Maria oli päivällä löytänyt puutarhasta nurmelta
linnunpojan. Se oli iskenyt vaaleanharmailla lyhyillä siivillään, Maria
oli pidellyt sitä käsissään, huudahdellut, nauranut omalle pelolleen
silmät kyynelissä, hän oli ollut aivan tukahtua nauruun ja sitten
sitä hävennyt. Hän näki Marian semmoisena kuin tämä oli seisonut
ruusupensaan luona, samettimekossa lintua rintaansa vasten painaen,
kasvojen hieno iho rusottavana, loistavissa silmissä isoja, sinertäviä
kyyneleitä, jotka ripsahtelivat hehkuville poskille. Kristian katseli
ruusuja, vaaleita, käpertyneitä teriä ja hienoja, piikkisiä oksia ja
näki jälleen Marian hennon kaulan, leuan alla olevan pitsiröyhelyksen
ja rusottavat käsivarret...
* * * * *
Eräänä iltana he istuivat salissa, muut olivat jälleen kaupungissa.
Marialla oli kaulasta avoin, väljä, harmaa mekko. Hän istui tuolin
käsipuulla nojaten niskaansa selkämykseen.
— Sanot, kun ensin saat kaiken hyvään kuntoon, ruokit nälkäisiä, mutta
jos olisi oikein, niin nyt jo heti asettuisit maantien laitaan ja
ojentaisit leipää nälkäisille, sanoi tyttönen. Köyhänäpä juuri auttoi
Kristuskin.
— Mutta hänelläpä oli ihmeitä tekevä voimansa, hän sai kahdesta
leivästä niin paljon, että ruokki viisi tuhatta miestä. Meillä ei kaksi
leipää riittäisi ruokkimaan kahta miestä. Tuohon mäelle, sepelimäelle,
rakennutan lastenkodin. Päivänpaisteessa kiiltävät pienet päät, ovat
lämpimässä, sanoi Kristian.
— Mutta jos et sitä silloin haluakaan tehdä, rakastat muutakin, puhui
tyttönen nyt jonkinlaisen kiihkon vallassa, oli niinkuin hän olisi
kauan pidättänyt sanomaansa, joka nyt purkautui. Tätä olen ajatellut:
jos et silloin haluakaan. Köyhä oli Kristuskin, nyt olet köyhä, et voi
asettua maantien viereen, mutta silloin vielä vähemmän voit asettua.
— Totta on, että muutakin rakastan, mutta lapsiakin aina rakastan,
ehkä en aikuisia, vaikka ovatkin köyhiä. Lapsia rakastan aina.
Katselevat leikkikalukaupan ikkunaa, siinä on hevonen, pieni,
kulmikas, sillä on satulana jokin maalattu, sininen läikkä selässä.
Sitä he katselevat, eivät henno lähteä pois, vaikka on kylmäkin.
Tietävät, etteivät mitenkään voi saada omaksensa, mutta katselevat
yhä, näplivät pienillä sormillansa ikkunaa. Tämä, että nämä lapset jo
tuntevat kieltäytymyksen, että jo on paljon sellaista, jota tietävät
turhaksi omaksensa toivoa, minua liikuttaa. Pienelle pojalle hevonen
ikkunassa, siniläikkäinen, harmaa ja kulmikas, on yhtä merkitsevä, yhtä
surulliseksi tekevä, yhtä ankara kuin minulle se, että epäonnistuisin,
kadottaisin tehtaani ja sen mukana mahdollisuuden ruokkia nälkäisiä,
saada omakseni pienen graniittiveistoksen tai marmoripään, suloisesti
hohtavan, sinervän ja kuultavan ohimoiden ja nenän tienoilta.
— Sinä rupeat suureksi lahjoittajaksi, sanoi tyttönen kiivaasti, rupeat
lahjoittajaksi, mutta et asetu tienlaitaan. Jos joku köyhä mies ojentaa
sinulle kätensä, et siihen paina ropoa hiljaisuudessa, harjoitat
hyväntekeväisyyttä alat harjoittaa, mutta köyhät ovat kaukana sinusta.
— Ehkä niinkin käy, sanoi Kristian, että alan vain hyväntekeväisyyttä
harjoittaa. Parempi olisi ehkä jäädä köyhäksi. Hänessä heräsi
tuskallinen tunne siitä, että todellakin niin kävisi, että hän alkaisi
vain hyväntekeväisyyttä harjoittaa. Häntä oli muutenkin jo jonkin aikaa
kiusannut epämieluisa tunne, jota hän ei oikein osannut selittää.
Hänessä kyti vastenmielisyys omaa liikemiesälyään kohtaan, hän muisteli
useita pieniä seikkoja, joissa olisi pitänyt menetellä toisin. Hän
oli osannut hankkia itsellensä muutamia etuja, tämäkin tuntui hänestä
nyt ilkeältä. Tyttönen seisoi siinä hänen edessään kädet nyrkkiin
pusertuneina, hento rinta raivokkaasti kohoten, silmäterät paloivat
aivan mustina, niiden leimu tuntui hänestä oudolta heikon sinervän
valkuaisen rinnalla.
— Minä vihaan ankarasti suuria lahjoituksia, — puhe kuului miltei
sotkuiselta — sinäkin rupeat suureksi lahjoittajaksi. Kuinka vihaankaan
sinua, sinä kuitenkin ymmärrät, mitä merkitsee asettua kedolle leipää
jakamaan. Ääni sortui ja kävi kimeäksi, sitten Maria äkkiä käänsi
selkänsä ja juoksi ulos. Kristian istui hetkisen kirjansa lehtiä
selaillen ja lähti sitten hänen peräänsä.
Jonkin hetken kuluttua he kävelivät kaivotiellä. Kristian ajatteli:
herkästi kiihtyvä sydän, tempoilee, vimmastuu, kyynelöi. Kuinka häntä
juuri noin palavana, jalosieluisena, hehkuvasilmäisenä rakastankaan!
Kovin on hauras ja tulinen koko hänen olentonsa. Aatteeni on minulle
tullut vieraaksi, hän sen huomaa ja siitä noin kimmastuu ja kärsii.
Kristian alkoi hiukan sorahtavalla äänellä puhua: On ihmeen hyvä
olla, kun näkee tuon kukan varren, särmikkään, harmaan, hiukan
karvaisen, päivänpaisteesta kirkkaana ja sinihohtavin suonin. Sen
vuoksi on ihmeen hyvä olla, ei tarvitse olla itsekäs ihminen, vaikka
voi kesken kaiken sen vuoksi tulla hyvä olla. Minä ajattelen usein
rikkaruohoa, painunutta, vetisellä maalla kasvavaa, läpikuultavaa,
jossa käy kirkkaan sininen, hento suoni, miltei katkeavan näköinen
ja koukerteleva. — Entäpä eikö olisi rikos, jos kaiken kärsimyksen,
onnettomuutta tuottaneen, vieläpä alhaisenkin tekonsa jonkin tuollaisen
rikkaruohon vuoksi unohtaisi? Hän loi Kristianiin silmänsä, tummat,
luomista tulipunaiset, valkuainen kiilsi heikon sinervänä ja vielä
kosteana.
— Ei olisi varmaankaan rikos, jos alhaisenkin teon tekijä kaiken
unohtaisi, tulisi onnelliseksi kesken kärsimystään seisoessaan
ruohikolla; kirkkaan, hentoisen kukanvarren vuoksi tulisi onnelliseksi.
Varmasti myöskin on niin, ettei kaikkea kärsimystä voi kirkkaan ruohon
ja puhtaan tuulenkaan vuoksi unohtaa, vaan kun sen kaiken näkee, tuntee
vain ihmetystä siitä, että sellaista on ja että sydämessä kuitenkin on
niin kammottava kärsimys.
Hänen puhuessaan oli kuu kohonnut. Sen säteet suihkuttivat kirkkaita
kimppuja lehtien lomitse, parkkikasoissa tien varsilla kuorien kosteat
sisäpinnat hohtivat kirkkaan sinisinä, leukoijat puutarhassa olivat
säteilevän, harsomaisen ilman ympäröimät. He tunsivat äkkiä itsensä
onnellisiksi. Kristian katseli Marian käsiä, joissa oli ohut, kelmeä
iho, loistavia silmiä, katseli niitä harsomaisen ilman lävitse, jossa
oli isoja, säteileviä laikkoja. He kulkivat ääneti, Kristianin jostakin
syystä täytyy ajatella Marian sukkia. Hän näki ne ajatuksissaan. Ne
olivat vaaleat, ohuet, hiukan harmaat ja lanka oli tullut nöhtäiseksi.
Hän ajatteli niitä, kuinka ne olivat kiinnitetyt, kuinka sukka oli
hiukan väljä ylhäältä, kuinka iho paljastui. Hän rakasti noita sukkia,
toivoi saavansa suudella niitä ja kenkää, kulunutta, läntistynyttä.
Häntä ihastutti yksityiskohtien ajatteleminen. Kuinka kengässä oli
korko, kuinka pohja oli kulunut ja harmaa, pehmeä. Hän olisi kovin
tahtonut niitä pitää käsissänsä ja suudella. Ruusunkarvaisia, hentoja,
nehkeitä sormia ei hän uskaltanut ajatella suutelevansa, ei sinisiä
läikkiä ohimoilla eikä pään kupuraa, vaan kenkiä. Niitä hän erikoisesti
rakasti senkin vuoksi, että ne olivat kärjistä hiukan ylöspäin
kopistuneet ja kuluneet. Hän hellitteli niitä ajatuksissansa, ajatteli:
Hänen kenkäänsä vain haluaisin suudella, pientä, kopistunutta, en
mekon kaulusta enkä rintaa. Sukkaakin rakastan. En voisi kuvitella
suulle suutelevani. Jospa hän aavistaisi, heti hän minut lähettäisi
menemään. Mutta eikö olisi luonnotonta, etten häntä rakastaisi! Hauras
on, säihkyväsilmäinen, liiaksi ajattelee kärsimystä. Miten nytkin pää
on kumartunut eteenpäin, silmät ylöspäin luotuina. Aina vain jotakin
kaunista ajattelee. Taivaallinen hän on minulle, kaukainen ja ihana.
Tätä nurmeakin, pyöreäpäisiä lehtiä, hiekasta ylös kohoavia rakastan,
kun olen hänet tässä nähnyt noin heiverönä, noin ihanan haaveellisena,
silmät sumentuneina, laajoina taivasta katsellen ja kosteata lehteä,
joka tuossa häilähtelee. Kenkäänsä, pientä, ruskeaksi kulunutta,
rakastan. Mitä onkaan kaikki muu hänen rinnallansa? Muistan hänet,
kun hän seisoo punoittavin ohuin sormin pukuansa sormiellen näitten
harmaaksi kuivuneitten mansikkatarhojen lähellä, katsoo sädehtivin
silmin tähtimäistä lehteä, kurottuu oksaan tai kumartuu nurmelle, aina
hänet muistan.
Kun Marian lähtöpäivä tuli, Kristian ajatteli: Nyt ehdottomasti jotakin
hänelle puhun tunteistani, parempi on, että itseni paljastan. Mutta
Maria kohteli häntä koko päivän omituisen kylmäkiskoisesti, kun hän
tuli huoneeseen, alkoi kohta innokkaan keskustelun jonkun toisen kanssa
ja puhui Kristianille koko päivänä vain jonkin ylimalkaisen sanan.
Auto oli jo lähdössä, kun hän hypähti alas, puristi Kristiania
kädestä, vaikka oli jo hyvästellyt, ja sanoi: Varmasti kaikki on niin
tapahtuva... ruokimme yhdessä nälkäisiä. Sitten hän juoksi takaisin
autoon ja seisoi niin kauan kuin näkyi Kristianiin päin kääntyneenä.
Kristian hänen lähdettyänsä meni antamaan määräyksiä, tarkasti
myymälässä muutamia laskuja, istui hetkisen ikkunan ääressä katsellen
maantielle. Aivan edessä kiveyksen lomassa kasvoi kärsäheinän
valkeanharmaa, jo hiukan punertava kukka; hänen katseensa pysähtyi
hetkiseksi siihen. Hän lähti ulos, punainen suolaheinäruohikko häntä
kummasti ärsytti. Sitä he olivat yhdessä Marian kanssa katselleet.
Hänen teki mielensä tehdä jotakin ruumiillista työtä. Eräästä
varastohuoneesta hän löysi suuren joukon käytettyjä savottasaappaita.
Hän tarkasteli niitä hetkisen ja ajatteli, että niiden varret
vielä olivat sangen käyttökelpoisia. Hän latoi niitä kuormallisen
käsikärryille ja tyhjensi sen ammeeseen. Hän jatkoi työtänsä yli
puolenyön, ja joka kerta kun hän nosti silmänsä isoista länttäisistä
koroista ja kuhmuisista ja paikoin ratkeilleista saappaanvarsista, hän
näki tuomen mustan, kyhmyräisen oksan, joka kuvastui viileää yötaivasta
vasten kuivaushuoneen katon takana, ja aina häntä vihlaisi ikävä.
Huoneessaan hän vielä istuutui lukemaan. Häntä kiusasi hauras tunnelma,
joka siellä vallitsi. Hämärä, kuiva sini ympäröi heiveröistä tuolia,
avattua kirjaa ja pöytää, sini, joka oli yhtä hänen ikävänsä kanssa.
Hän katseli seinäpaperien kukkien hienoja juovia: Jospa hän vain olisi
täällä vielä, hetkisen vain viivähtäisi, ajatteli hän surumielisesti.
Hänen nenänsä muistan, aivan kuultavan ja hennon. Sormet, nehkeät,
ohuet, korjailivat pitsikaulusta. Sukkiansakin ajattelin, lurjus olen,
ne ovat minulle aina olleet kiihoittavin vaatekappale, mistä johtunee.
Mutta kuinka hänen yhteydessänsä, lempeäsilmäisen, tällaista ajattelen!
Kuinka olenkaan alhainen. Kun saisi pidellä hänen päätänsä, kiharoiden
lävitse sen tuntea sormissaan. Hehkuva-, kyynelsilmäinen, minun
kanssani aatetta rakastaa, on siinä iässä, ja minäkin olen, jolloin
sellainen on merkitsevintä, mutta minuun hän ei tule rakastumaan,
vaan johonkin toiseen, mitättömäänkin ehkä, lurjukseen, hehkuvasti,
ihanasti, kaikkeen taipuen ja kärsien. Hän tulee rakastumaan, mutta
kuinka silloin kärsinkään! Kuinka minulla onkaan varma tunne siitä,
että hän tulee huonoon ihmiseen rakastumaan, sellaiseen, joka ei hänen
ihanuuttansa ymmärrä. Punervan ihon näkee ja leimuavat silmät, mutta ei
hänen sydäntänsä ymmärrä.
Kristian kuuli toverinsa — tämä oli jäänyt joksikin aikaa olemaan —
tulevan kotiin ja lähti tämän luo. Hän istui ruokasalissa, oli jäänyt
illallisetta. Kristianin tullessa hän heti virkkoi: Joko lähtivät,
vanhojapiikoja ne parikymmenvuotiaat, kelmeitä, kiharat kiemurtelivat.
Lapsi minua miellytti, sinä taisit häneen rakastuakin, mutta et sinä
häntä saa, tuskinpa kukaan saa. On erinomaisen kaunis, mutta liian
älykäs, hänestä tulee lueskelija tai kommunisti. Hänessä on ainesta
monenlaiseen. Suloinen lapsi, vaikka kiivastelija.
4
Kristian oli viettänyt koko talven innokkaissa puuhissa. Hän oli saanut
tehtaansa menestymään, miehet olivat tyytyväisiä, hänelle alettiin
osoittaa arvonantoa kaupungin asiaaymmärtävissä piireissä. Koko aikana
ei hän ollut käynyt H:gissä.
Seisoessaan nyt auringonpaisteessa tiellä katsellen sepelimäkeä,
jolle kesällä piti rakennettaman lastenkoti — lahjoittajina olivat
monet kaupungin liikkeistä tehneet yhtä paljon kuin hänkin, hän oli
herättänyt ajatuksen, mutta jäänyt sitten kummasti syrjään — hän
ajatteli kulunutta talvea. Hän oli pakottanut itsensä toimimaan
käytännöllisesti ja hän oli onnistunut, vaikka tappionvaara oli
ollut yhtä suuri kuin voiton mahdollisuus. Noina aikoina, jolloin
hän varmasti luuli kadottavansa kaiken, mitä oli pitänyt omanaan,
joutuvansa irrallisena ajelehtimaan, hän oli usein tuntenut, että
hän ikinä ei missään muualla voisi tulla onnelliseksi, ei mitään
rauhaa tuntea kuin täällä. Nyt hän ajatteli miltei vastenmielisesti
puuhailuaan, ajatteli, että olisi ehkä ollut parempi, ettei hän olisi
onnistunut, vaan tullut syöstyksi epätoivoon. Leipä, jota hän nyt
jakaisi nälkäisille, lähinnä lastenkoti, oli jo tarkalleen tutkittuna
ja punnittuna, häntä siitä ylistettiin, kukaan ei puhunut lapsista.
Jos hän mennessään lastenkotiin tulevaisuudessa laskisi kätensä jonkun
pienokaisen päälaelle, se luettaisiin hänelle suureksi ansioksi. Hän
tunsi siitä häpeää ja vastenmielisyyttä. Hän alkoi hämärästi aavistaa,
mitä Maria oli tarkoittanut, ja olihan hän itsekin sen tuntenut.
Pitäisi taittaa puolet leivästänsä. Häntä koko juttu iljetti.
— Jos olisin yksinäni sen tehnyt, uhrannut, minua olisi ankarasti
vastustettu, tuntisin siitä iloa, mutta nyt se minulle luetaan suureksi
ansioksi, niinkuin sekin että panisin käteni lapsen päälaelle. Omaksi
ilokseni sen panisin auringosta kiiltävälle pikku päälaelle, jakaus
näkyisi selvästi ja ohut tukka. Tätä nykyistä ei Maria tarkoittanut
eikä tätä hyväksy. Kunpa voisin kaiken jättää sillensä, mutta sitäkään
en voi. Ja onhan lapsukaisilla, parillakymmenellä, siitä hyötyäkin.
Hakaan oli majoittunut joukko mustalaisia. Kristian oli kävellessään
huomaamattaan tullut liki leiriä. Muudan vaimo, jolta lapsi pisti
povesta esiin, pyysi maitorahaa. Kristian katseli lasta, joka oli
omituisena, pitkänä käärönä liinassa, joka oli sidottu edestä kiinni.
Kummallinen nöyryyden ja heltymyksen tunne valtasi hänet ja hän
ajatteli: Tuollaisena juuri ihmistä rakastan. Noin tajuttomana ja noin
kaikkea hyvyyttä tarvitsevana. Lapsetpa ottavatkin vastaan kaiken
rakkauden, eivät tee eroa; eivätkä arimmatkaan sydämet sitä niille
ujostele osoittaa.
Eukko aukoi liinan. Lapsi oli kääritty monen moniin villarääsyihin;
niistä pilkistivät esiin pienet, kellertävät kasvot, silmät olivat
aivan rähmäiset. Kristian otti äkillisestä mielijohteesta lapsen hiukan
kömpelösti käsivarrelleen, paljasti pienen, punoittavan, tukattoman
pään ja heiveröt, koukistuneet sormet. Vaimo askarteli muuta eikä
hänestä sen enempää huolinut. Kristian katseli pienokaisen hentoja,
rähmäisiä ripsiä, puhalteli hiukan sormiin ja tunsi pientä ylpeää
tyytyväisyyttä »lastenkotijutusta»; vastenmielisyys oli kokonaan
hävinnyt, hän tunsi, ettei oikein osannut eritellä ajatuksiaan.
Kävellessään kotiin hän ajatteli:
— Kenties vain sen vuoksi, että sormet olivat koukistuneet ja heiveröt,
sen halusin käsivarrelleni. Sama tunne kuin kuulasta solmuista
rikkaheinää katsellessa saa heltymään. Paljon oli siinä myös sitä,
että olivat pienokaisella samat, loistavansiniset valkuaiset mustissa
silmissä kuin Marialla. Omituista, usein ajattelen: monesti teen hyvää
esteettisistä syistä, niin, tai myös jätän tekemättä, suurelta osalta
olen vain teoreetikko. Varmaa on, että erehtyi se, joka sanoi, että
menisin palloja hiomaan. En menisi, kenties en yhtäkään marmorinsirua
antaisi lyödä murskaksi. Alan itsessäni löytää yhä useampia huonoja
ominaisuuksia, sydämettömiä, jopa kauhistuttaviakin piirteitä. Sen
pitäisi uskonnolliselta kannalta katsoen olla hyvä, mutta minä tiedän,
että ei ole kysymys »huonouden tuntemisesta», nöyrtymyksestä minussa,
en nöyryydestä huonoja ominaisuuksia itsessäni löydä, ne ovat olemassa
ja kohoavat pinnalle.
Portaissa hän kohtasi apteekkari B:nin, tämä oli tulossa jotakin kirjaa
lainaamaan. Hän oli lihavahko, keskikokoinen mies. Hänen olemuksessaan
oli jotakin papillista. Hän puhui aina selkeällä, ikäänkuin hyvin
huolitellulla äänellä, hänestä henki erikoinen moitteettomus,
hänen silmänsä olivat kuulakat, aivan puhtaat, ja kuitenkin hän
vietti väliin miltei hurjastelevaa elämää ja oli tunnettu suurena
naistenliehittelijänä.
He seisoskelivat kirjahyllyn luona, olivat keskustelleet minkä
mitäkin. Kristian tunsi halua äkkiä puhua aivan kevytmielisesti. He
naureskelivat eräälle kaupungissa sattuneelle skandaalille, jossa
muudan kunnioitettavassa iässä oleva liikemies oli esiintynyt sangen
vähän kunnioitettavassa valossa. Sitten he näyttivät kumpikin vaipuvan
ajatuksiinsa, ja Kristian sanoi hitaasti:
— Minä tässä naisia ajattelin. Miksi meitä niin viehättävät, saattavat
narreinansa pitää. On kukanväriset sormet pitsihihoissa, leuan
alla kaulus, kirjailtu, sitä hypistelevät, silmien alla himmeät,
hienoihoiset, hiukan painuneet läikät, me heti hengästymme, ihastumme.
— En minä kauluksista ja hihoista, mutta kun paljastuu tohvelista
pyöreä, ruusunnupunvärinen kantapää, varpaille noustessa, se minut lyö
polvilleni. Monta kertaa olen ihmetellyt: mitä tämä nyt oikeastaan on,
mutta ei siitä pääse.
Kristian tunsi itsensä surumieliseksi: miksi hän tällaiseen
keskusteluun antautui? Hän kuunteli toista tajuamatta; saattaessaan
tämän ovelle hän jäi seisomaan portaille. Kosteat lehdet hehkuivat
ilta-auringossa, taivaalla kimmelsi ruusunpunainen riekale. Hän
muisteli Mariaa:
Jos hänet saisin omakseni, hiukset, otsan, jalat, kuultavannäköiset
ja hentoluiset, mitenkä häntä pitäisinkään! Täällä hän hehkuvia
lehtiä katselisi, hänen hiestyneen kätensä tuntisin kasvoillani,
kämmenessäni tuntisin, kuinka hänen sydämensä löisi kaidassa rinnassa,
pienoisen nyöritetyn liivin alla. Ottaisin vyötäröstä, suutelisin hänen
jalkojansa kunnes hän alkaisi pyydellä, että päästäisin, punastuisi,
löisi heikosti hiestyneillä käsillänsä, hengästyisi. Mutta ehkä ei
löisikään, ihastuneena kuroittaisi kätensä, silmät alkaisivat hohtaa.
Huomenna taikka ylihuomenna hänet kohtaan. Onkohan kovin muuttunut...
Pyytelen tänne kesäksi, mutta en kiusaa tulemaan, sittenpähän näen.
* * * * *
Kristian seisoi oman huoneensa ikkunassa. Hän näki ajatuksissaan talon
takana rinteellä olevan metsikön, jossa oli aamupäivällä kävellyt,
mutta jostakin syystä ei ajatellut varsinaista metsää, latvoja ei
laisinkaan, vaan oksien alla olevaa maata ja runkoja puoliväliin.
Hän näki oksat, paksut, sileät, koukistuneet, ja niiden alla hiukan
kellertävät saniaiset, pienet, teräväkärkiset lehdykät. Tärkeintä oli
ilma, kuiva, kevyt, vaaleanruskehtava, joka ympäröi pieniä, kiiltäviä
havunneulasia ja sammalta, häälyi kevyenä ja loistavana. Hän koetti
ajatella, minkälainen olisi taivas, raikkaanvärinen ja kostea, latvat,
mehevät havut. Mutta se ei häntä lainkaan miellyttänyt, vaan hänen teki
mieli yhä edelleenkin ajatella, minkälainen metsikkö oli maasta ja
puoliväliin runkoihin. Pieniä saniaisen pyöryköitä näytti ympäröivän
kirkkaansininen reunus, samoin havunneulasia, ja kaikkialla missä oli
varjoa, oli ilma tummansinistä.
Hän etsi tilikirjan. Katseli hetkisen ja sulki jälleen.
— Jos saisi Marian suostumaan... Mutta kirjanpitäjäksi... kovin
arkista. On koulun lopettanut. Kuinka tekisin? Täti varmasti suostuisi
tulemaan lastenkodin johtajattareksi ja olisi siihen sopivakin,
huolekas, vakava, tarmokas. Maria hänen rinnallansa; siten hän saisi
hyvyyttänsä runsaasti osoittaa. Mutta tiedänhän hyvin koko ajan, että
itsekkyydestä toivon tätä; toimi on hänelle tarpeenkin ja hän ilostuu
siitä suuresti. Mutta sekin vaikuttaa, että toivon saavani olla hänen
lähellänsä. Joka päivä toivon häntä tänne nähdäkseni kuinka hän
innostuu, silmät leimahtavat, nähdäkseni otsan hennon ihon ja pienoiset
kiharat.
Kuitenkin Kristian ajatuksestansa innostui, alkoi kävellä ympäri
huonetta ajatellen, kuinka kaikki tapahtuisi.
— Onkohan kovin alhaista, hän ajatteli samalla, että näin järjestelen?
Sanoakaan en hänelle voi, että hänet nähdäkseni. Hullu ajatus:
silloinpa hän vetäytyisi heti kauas minusta, vaikka kuinka tarvitsisi
toimen ja olisi ansiokas sen saamaankin. Silloin kun hän täältä
lähti, ei minulla ollut muuta salattavaa häneltä kuin sukka-ajatus ja
että hänen kenkäänsä halusin suudella. Mutta ehkä hän itsekin minua
ajattelee, vaikka tuntuisi liian suurelta onnelta, että niin olisi. Ei,
niin ei voi olla. Mutta jos alkaisi välittää — kuinka onkaan alhaista,
että näin suunnittelen, ajattelen. Sanoisin hänelle, että rakastan,
mutta pyytäisin vain, että hän edes sietäisi. Ei, tämä on mieletöntä,
nöyryyttävää; jos hän ei välitä, ei välitä. Kaikki pidän itselläni,
kärsin, olen toverina, keskustelemme.
Hän kuljeskeli myöhään sepelimäellä suunnitelminensa. Häntä harmittivat
terävät, liuskahtelevat kivet jalkojensa alla. Pieni viinimarjapensas
vihoitti rinteellä. Hän katseli hetkisen teräväreunaisia, lovisia
lehtiä. Ruoho pisteli pieninä tupsuina esiin kivien lomitse. Hänen tuli
äkkiä ikävä metsää, ei sellaista kuin haka, jossa oli laajoja, pehmeitä
ruohikoita, suo, jossa laaja liejuinen lampi, johon kesällä kasvoi
viheriän limakerroksen päälle, vaan tummaa, kuivaa kuusikkoa, käyskelyä
oksien alla, jotka haroittivat vankkoina ja tuuheahavuisina laajalle.
Huoneessaan hän makasi kauan valvoen, kädet pään alla ajatellen
matkaansa ja muistellen Mariaa. Hän ajatteli hänen käsineitänsä. Hän
muisti, että ne olivat kellervänharmaat, niissä oli repeämä ranteen
kohdalla. Hän ei koskaan ollut noista käsineistä pitänyt Marian
käsissä, mutta nyt hän ajatteli toista niistä eikä saanut unta. Hän
ajatteli, että puristaisi käsinettä mielellään suullaan, suutelisi
kunnes se tulisi kosteaksi, asettaisi sen povellensa paidan alle
paljaalle iholle.
Seuraavana päivänä Kristian matkusti. Junan tullessa asemalle satoi
virtanaan, ja hänen täytyi odotella hallissa hyvän aikaa sateen
lakkaamista. Hänet valtasi ensin alakuloisuus, sitten surumielisyys,
takinkaulus oli aivan märkä, niskassa ja hartioissa tuntui kostealta.
Se sai hänestä kaiken tuntumaan tylyltä ja epäystävälliseltä. Hänet
valtasi ärtymys, jonka hänessä aina herätti ihmisjoukon näkeminen
hiljaa seisoskelevana, odottavana.