pitkä jono maalaisten hevosia; ne liikuttelivat korviaan, hän näki
niiden pyöreät lautaset ja vaaleat, riippuvat harjat. Taivaalla näkyi
jokunen sinivalkea hattara. Jostakin syystä tuli hänen ajatuksiinsa
ruusupensas, häämöittävä, hämärässä ilmassa häälyvät, punertavat
kukat. Hän oli näkevinään kosteat kuvut ihanan, hämärän taivaan
alla ja tunsi haaveestansa iloa. Haassa vehmaan heinän keskellä oli
jossakin sellainen pensas, sen yllä riippuivat isot, pyöreät lepän
lehdet, kiiltävät ja tahmeat, niiden lomissa oli joitakin pieniä,
mustia käpykimppuja. Hän muisti siellä lukeneensa Strindbergiä. Hän
oli maannut vatsallaan maassa, ja joka kerta, kun hän oli kohottanut
katseensa ja nähnyt pensaan, valoisan ilman, lehdet ja ruohon, oli
hänen tullut hyvä olla ja se kaikki oli ikäänkuin yllättänyt hänet:
että sellaista kuitenkin oli olemassa.
Illalla huoneessaan hän ajatteli vilahdukselta Liisaa ja mitä tämä
mahtaisi ajatella hänen aatteestaan. — Ensin panen kaiken kuntoon,
sitten ruokin nälkäisiä, lapsista varsinkin huolehdin. Pienet kädet,
ranteesta jäykästi taaksepäin taipuneina, pyöreät sormet haroittavina
ojentavat ne kätensä, minä annan niille leipää, hän ajatteli
riemastuneena.
Eräänä päivänä — hänen kotiinpaluustaan oli kulunut noin kuukausi —
hän oli kävelyllä haassa. Maa oli vielä pehmeätä ja mutaista lumen
sulamisen jäljiltä. Hänen edessään häilähti silloin tällöin jokin ohut
vaalea oksa, josta lennähti tuulessa vesi sädehtien ja suihkuten.
Mättäät olivat tuoreen vihreitä, korkeita ja märkiä. Hän seisahtui
ja katseli kaikkea, heikko, vaalea kukka mättäällä, sädehtivä,
suihkuava vesi, kiiltävä lehti häntä riemastuttivat, herättivät
hänessä heltymystä, ja hän ajatteli: Miksi tämä kaikki minua ympäröi,
näen kostean ruohon... Millä tämän ansaitsisin. Nyt juuri haluaisin
tehdä jotakin hyvää, koska on tuo taipunut ruoho, kosteutta pursuva
mätäs aivan likelläni minulle suotu ilman muuta. Jos nyt kaikkein
vastenmielisimmän, likaisimman, löyhkäävän ihmisen tähän toisin, jos ei
hän tätä olisikaan huomannut, toisin tähän, kulkisin hänen kanssaan,
taivuttaisin oksat hänelle, kenties hän ei tästä heti välittäisi,
mutta vähitellen hänkin riemastuisi, unohtaisi pimeän huoneensa
ja saastaisuutensa tämän rinnalla, tuntisi terveyttä ja rauhaa
mielessänsä. Parasta olisi kuitenkin ehkä ottaa joku lapsi — enemmän
vain kärsiäkseni ottaisin aikuisen. Lapsi olisi suloinen, näyttäisin
tämän kaiken; lapsi kaikkea koskettelisi sormillansa, tunkisi sormensa,
pienet sormensa multaan ja kukan kupuun, suutelisi pehmoisilla
huulillansa, ihastelisi, ihmettelisi, pitäisi kaikkea kuin omanansa,
silmät alkaisivat hohtaa. Mutta silloinpa ei enää kärsimystä olisikaan,
kärsimystähän kuitenkin juuri etsin.
Kristianin valtasi halu ankarasti kärsiä, »ansaitaksensa tämän
ihanuuden», nähdessään lehden, säihkyvän veden ja muun. Kotiin
tullessaan hän yhä ajatteli aatettansa. Konttorihuoneessa istui joku
vaimo häntä odottamassa, ilmoitti keittäjä. Kristian arvasi asian
sisään astuessaan. Hän oli erottanut erään miehistä juopottelun vuoksi,
ja kysymyksessä oli varmaan hänen vaimonsa. Hetkisen hän ajatteli, että
nythän tarjoutui tilaisuus kärsiä, mutta harmistui sitten ja ajatteli
olevansa tulossa kerrassaan järjettömäksi.
Nainen oli pieni, kalpeahko ja vielä nuori, hän käänteli päätään
pelästyneen näköisenä ja alkoi puhua joutuisasti, käsiänsä helmassa
liikutellen ja koko ajan katsellen Kristianiin silmää räpäyttämättä.
Kristian ajatteli itsekseen hänen puhuessaan: Työmaalle en ota
takaisin. Mies on vetelehtijä ja lurjus, mutta vaimo näkyy olevan
kelpo ihminen, näyttää kovin hätäytyneeltä. Annan miehelle kotiin
kappaletyötä, on ollut suutarintöissä ennenkin, lapsiakin niillä on.
Vaimon mentyä hän istahti ikkunan luo; hän tunsi itsensä sanomattoman
murheelliseksi: Kovin kelmeät kasvot hänellä oli. Ei puhunut lasten
vuoksi ainoastaan, näin, että hän miestä ajatteli, senvuoksi oli
rohkaissut itsensä tänne tulemaan, ehkei mies niin kelvoton olekaan.
Kärsimystä useinkin anelen, mutta aina kuitenkin, tuntuu minusta, sitä
vältän. Enhän tässä tapauksessa kuitenkaan voi olla syyllinen, enhän
häntä jättänyt avuttomaksi. En jättänyt, mutta olisin jättänyt, jollei
vaimo olisi tullut pyytelemään. Minä olen ehkä varsin pinnallinen
ihminen, hyväntekijäkin omituisista, ehkä itsekkäistäkin syistä.
Viikkoa myöhemmin tuli joitakin sukulaisia taloon. Näiden joukossa
oli muudan Kristianin koulutoveri, suunnilleen hänen ikäisensä, mutta
hänelle verraten vieraaksi jäänyt. Kristian muisti, että aina kun hänet
oli koulussa pantu jotakin selittämään, hän oli puhunut jonkin aikaa
naurusta pingoittuneella ja luonnottoman hartaalla äänellä, sitten
äkkiä tovereihin tai opettajaan vilkaistuaan purskahtanut nauruun.
Kristian muisti hänen kyynäspäistä kiiltävän samettimekkonsa ja valkean
vyön, joka kohosi hassunkurisesti, kun hän vei kätensä pulpetille.
Nauraessaan hän aina heittäytyi pulpetille, kädet hervottomina ja
hikisinä, kiharat lennähtivät niille otsalta, sitten hän äkkiä, aivan
äkkiä, lakkasi nauramasta. Hänen silmänsä olivat silloin aina punaiset
kuin itkusta ja posket aivan märät kyynelistä, ja hän katseli äkkiä
aivan vakavaksi tulleena ympärilleen.
Mukana oli myöskin pari serkkua ja eräs täti, vanhapiika, 15-vuotiaan
tyttösen kanssa, jonka oli hyvyydestä ottanut hoitoonsa. Näiden
kanssa Kristian istui eräänä päivänä aamiaispöydässä. Tytöt olivat
parikymmenvuotiaita, molempien hiukset kiertelivät pitkinä kiharoina
kaulalla ja niskassa, molemmilla oli hennot käsivarret ja hartiat.
Heidän keskellänsä istui Maria, jolla oli hento kaula, pieni,
sisäänpainunut rinta, käsivarret olivat ruusunpunervat ja silmät
mustat, välähtelevät ja suuret, hän käänteli puolelle ja toiselle ja
huudahteli keskustelun joukkoon. Kun Kristian häntä katseli, hän painoi
ensin alas luomensa — ne olivat hyvin isot, ohimot hyvin valkeat ja
kuopalla — pani Kristian merkille. Maria katseli hiukan aikaa alas,
nenä värisi, sitten hän otti nenäliinansa, koetti tukahduttaa nauruansa
ja epäonnistui, sitten katsahti Kristianiin, silmissä, vaikka ne olivat
aivan mustat, näkyi jotakin sinistä, aivan vaalean sinistä, niinkuin
olisi pari pehmeätä, keväistä lehteä niissä häilynyt. Kristian katseli
nyt aivan muualle koko aterian ajan.
* * * * *
Maria oli miltei aina Kristianin jäljessä, kun toiset olivat
kaupungilla. Kristiania tyttö kiinnostikin. Hän kuljeskeli tämän kanssa
koskella ja haassa, he lueskelivat ruohikossa. Marialla oli runokirja,
pieni, kulunut vihko runoja, lehtien välissä viheriä silkkiruusuke.
Hän vei vihkon sydämellensä, painoi poskellensa, suuteli sellaisten
säkeitten kohdalta, joista erikoisesti piti — etkö tätä rakasta, eikö
täydy tällaista rakastaa, hän kyseli, eikö tämä ole kaikkein parhainta
ja taivaallisinta. Mitään näin hyvää ei koskaan ole kirjoitettu.
Voitko sanoa? Koulussa en laisinkaan ihastunut Shelleyhin tai Byroniin
niinkuin tähän, tämä on kaikkien rakkainta minulle. Koskaan ei Kristian
hänestä ollut kyllin ihastunut: Et voi täysin ymmärtää, näen sen,
et ymmärrä, miksi ei kukaan tätä ihastustani täysin ymmärrä ja niin
että samalla tavalla tuntisi. Hänen kapea rintansa kohoili ja hänelle
pusertuivat kyyneleet silmiin. Joskus hän lojuessaan pani päänsä
Kristianin kainaloon. Kristian silloin veti hänet luoksensa niin,
että päälaen kiharat hipoivat hiukan hänen leukansa alustaa. Tyttönen
piti runokirjaa edessänsä, hänen kätensä olivat nyrkkiin puserretut,
ja kun hän käänsi lehteä, olivat sormet jäykästi nivelien kohdalta
koukistuneet. Kiharat olivat huiskin haiskin. Kristian ajatteli: Minä
pidän hänestä, kaikesta, vaalensinisestä läikästä ohimoilla, ruskeista
silmistä, hennonpunaisesta ihosta käsivarsissa. Kuinka hänen silmänsä
välähtelevätkään, hänen kengästäänkin pidän. Ja kuinka hän rakastankaan
tuota runokirjaansa. Suutelee lehtiä ja murehtii, kun en häntä ymmärrä!
Heti huomasin päivällispöydässä hänen silmänsä, nenän ja ohimot. Nyt
hän on minuun kiintynyt, mutta kuinka häntä odottaisinkaan, jos vielä
aikuisenakin rakastaisi.
Eräänä päivänä Kristian moitti työmiehiä jostakin huolimattomuudesta.
Maria sattui sen kuulemaan, rypisteli kulmiansa ja lähti sitten
menemään edellä yksinänsä. Kun Kristian hänet tavoitti, hän sanoi
kiivaasti, silmät hehkuen ja ääni vapisten: Sinä olet paha,
ehdottomasti olet paha ihminen, sen näin tänään. Olet alhainen. Minä
vihaan sinua, koska olet alhainen. — Kun Kristian yritti ottaa hänen
kätensä, rypisti hän jälleen kulmiaan, katsoi häneen silmät leimuten ja
puri ranteeseen. Sitten hän lähti juoksemaan. Kristian seisoi hetken
paikallaan, kääri ranteeseensa nenäliinan ja lähti huoneeseensa.
Päivällisellä Maria katseli suoraan eteensä. Hänen luomensa olivat
tulehtuneet, silmien alla ja ohimoilla oli punaiset läikät. Kristian ei
koko aikana ollut tuntenut mitään suuttumusta tyttöä kohtaan, ja nyt
kun hän näki hänen kasvonsa noin tulehtuneina, moitti hän ankarasti
itseään. Hän soimasi itseään siitä, ettei heti ollut sanonut Marialle,
miksi oli nuhdellut miehiä niin ankarasti. Hänen olisi pitänyt puhua
hänelle aatteistaan.
Hänen oli ollut määrä laittaa Marialle keinu. Nyt hän ryhtyi sitä
tekemään. Sahasi valkeaksi maalatun laudan, haki köyttä, kiinnitti
puun oksiin ruuvit. Juuri kun hän oli lehmuksen oksalla köyttä
kiinnittämässä, hän näki tytön tulevan. Tämä käveli hiljaa portailta
alas, jäi seisomaan tikapuiden luokse, juoksi sitten rinnettä alas,
mutta ei pysähtynytkään keinun luo, vaan tarttui oksaan ja veti
itsensä sille. Rungossa oli jokin vanha katkenneen oksan tynkä, ja
hän repäisi siihen sukkansa. Kristian oli saanut työnsä valmiiksi,
ojensi hänelle kätensä ja auttoi hänet istumaan viereensä. Tytön
ohuen hameen rinta kohoili kiivaasti, hän repi pyöreillä, ohuilla
sormillansa olkapäällään olevaa nauharuusuketta, antoi sormiensa solua
rinnan edustan laskoksissa, repäisi lehden, asetti sen suunsa eteen ja
puhalsi saadakseen rikki. Kristian ajatteli ruveta selittämään hänelle
aatettansa, kun Maria äkkiä pisti sormensa takin hihansuusta sisään ja
varovasti tarttui ranteeseen, jossa oli haava: Olen siitä pahoillani,
pahoillani, alkoi hän puhua, ei ole lainkaan niin, että sinä olet paha.
Minä sanoin niin, mutta niin ei ole — hän ravisti päätänsä ja katsoi
Kristiania silmiin —, minä suutuin ja sanoin sen vuoksi, muuten en
olisi sanonutkaan.
— Minä sen suuttumuksesi hyvin ymmärrän, sanoi Kristian, mutta
odotahan, kun selitän. Tämä on aatteeni: Ensin saatan täällä kaiken
hyvään kuntoon, omaisuuteni on ollut huonossa hoidossa. Heti kun kaiken
saan hyvään kuntoon, ja jos en onnistu hyvään saamaan, kohtalaiseen,
heti alan ruokkia nälkäisiä. Nytkin ruokin, en tarkoita, että nyt
käännyttäisin ovelta. Mutta suuressa määrin, ja koetan järjestää niin,
että nälkäisiä lapsia ei enää ole täällä ja että kaikki heti saavat
avun, heti maailmaan tultuaan. Tämä on aatteeni.
Maria kuunteli häntä runkoon nojaten, kaula taaksepäin kaartuneena.
Sille lankesi kuunvalo niin, että se näytti hennon siniseltä kuin
suonet. Hän oli ojentanut kätensä ja hypisteli kahisevaa hamettaan
polven kohdalta, jossa laskokset siirottivat terävästi ja jäykästi
ulospäin. Hänen silmänsä olivat täynnä loistavia kyyneleitä, hehkuivat
aivan mustina, ja suu nytkähteli: Varmasti alan minäkin lapsia ruokkia,
otan ja vaatetan, itse ompelen vaatteet. Minulla ei tule juuri
omaisuutta olemaan, mutta alan kanssasi yhdessä.
Kaste oli laskeutunut rungolle ja oksille, kun he kiipesivät alas.
Sammal irtautui rungosta, ja Marian hameen helmukseen tuli pitkiä,
multaisia juovia. Kristian nosti hänet alas, pyöräytti kerran ilmassa
ja asetti keinulaudalle. Köydet kiilsivät kelmeinä kuutamosta. Kristian
perääntyi vetäen keinun taaksepäin ja päästi sitten irti köysistä.
Maria ojensi jalkansa aivan suoriksi, ja kun keinu jälleen tuli liki
maata, ponnisti hän varpaille nousten vauhtia; hameen helma viisti aina
silloin maata, niska oli aivan kapea ja taipunut eteenpäin, siihen ja
hameen selkämykselle heittyi sireenipensaikosta pienten, koukkuisten
oksien ja ison lehtikimpun varjo, joka hävisi aina, kun keinu eteni, ja
ilmestyi jälleen, kun se palasi. Kristian asettui alas nurmikon rajalle
ja otti keinun kiinni, kun se leyhähti häntä vastaan kuutamoisesta
ilmasta. Marian hame oli lennähtänyt aivan jäykästi ylös, niin että
alushameen helma kokonaan näkyi, se näytti pitseineen ja rusetteineen
hohtavan siniseltä, säteilevältä ja valkealta. Sitten Maria hypähti
laudalta alas ja katsoi Kristianiin kasvot kohotettuina ylöspäin,
nauroi ja puisteli päätään, niin että kiharat lennähtivät taaksepäin.
Kun he sitten astelivat yhdessä rinnettä ylös, ajatteli Kristian:
Kuinka hän hypähtikään! Mielelläni suutelisin isoa hiuskiemuraa, nyt
se näyttää siniseltä, ottaisin kämmenelleni ja suutelisin. Sanoi: itse
ompelen, ei minulla paljon omaisuutta tule olemaan. Kuinka hän sen jo
tietää?
Maria käännähti häneen päin ja sanoi nopeasti hyvää yötä. Eräs ikkuna
oli auennut, sieltä näkyivät tädin harmaat turvonneet kasvot.
* * *
Kristiania ahdistivat näinä aikoina velkojat ankarasti. Hän tuli
juuri erään luota. Oli pyytänyt lykkäystä. Astellessaan nyt kotiin
hän ajatteli epämieluisin tuntein käyntiänsä. Heti portaista sisään
astuessaan hän oli alkanut inhota itseänsä. Vaatteiden riisumisessa,
äänessään hän oli huomannut erikoisen varovan hillityn sävyn,
istuutuessaan nojatuoliin hän oli tuntenut itsensä alttiiksi, nöyräksi,
eikä hän tätä tunnetta saanut karkotetuksi. Vihdoin astui huoneeseen
talon herra kasvoillaan jäykkä, ikäänkuin loukkaantunut ilme, ja tämän
loukkaantuneen ilmeen hän sitten säilytti koko ajan.
Hän puhui tästä tunteestaan Marialle päivällä. Tämän silmät alkoivat
taas hehkua: Vain rahansa vuoksi, vain rahansa vuoksi hän oli sinua
ylempi. Sinulla on aatteesi. Hänellä ei mitään aatetta ole ollut. Minä
en voi sellaista kärsiä aatteenkaan vuoksi. Lähden heti. Meillä oli
ranskan kurssit, maksuttomat, sai ilmoittautua, piti olla todistuksessa
niin ja niin monta hyvää numeroa. Kuitenkin opettaja, lihava mies,
varmasti samannäköinen kuin sinun liikemiehesi, itse tarkasti kaikkien.
Eräs toverini tuli isänsä kanssa, hänen todistuksensa ei ollut kyllin
hyvä, mutta isä oli opettajan tuttu. Heidän kanssansa jouduin yhdessä
sisälle. Isä alkoi puhua opettajan kanssa, sanoi: kovin olet lihonut.
Silloin tämä vastasi, meihin ilkeästi katsellen: työ lihottaa, työtä,
kun tekee, lihoo. Silloin heti käännyin takaisin ja menin ulos. Häntä
en enää olisi sietänyt silmissäni ranskankaan vuoksi. Inhoten vieläkin
ajattelen.
Ruusunpunaiset, ohuet kädet olivat nyrkkiin pusertuneet. Maria oli
etukumarassa, kaita rinta kohoili. — Voi, ehkä ei aatteenkaan vuoksi,
mutta voi sen kärsiä, eikä tee mieli lähteä, sanoi Kristian ja jatkoi
hitaasti: Senvuoksi voi kärsiä, ettei voi luopua tällaisesta. Ei voi.
Kun heinät kasvavat tuosta turpeesta, kun auringonpaiste lankeaa
portaille, katso, siitä ei voi luopua. Voisitko sinä: harmahtava,
valoisa ilma vanhojen portaiden, keittiönportaiden yllä. Minusta
tuntuu, että se juuri siinä on harmaa ja aivan erikoisen näköinen. Kas,
voi sattua, että tällä maalla astuu vieras ihminen, tätä multaa astuvat
hänen jalkansa, hän näkee tämän kaivon veden tummansinisenä pyörylänä
iltaisin kiiltävän. Omasta itsekkyydestäni, oman itseni vuoksi kärsin.
— Miksi kerroinkaan, miksi hänen mieltänsä raskautin, kun hän noin
kaiken vuoksi kärsii. Hennot käsivarret ja rinta. Nyt vien kosken yli
ruusuja katsomaan, siellä hän unohtaa, jonkin jutun kerron.
— Älä nyt enää ajattele, sanoi hän Marialle. Jos hiukan oli
epämieluista, sainpa kaiken pitää, ja jos en itse olisi alhaisen
tunteen vallassa ollut, ei olisi mitään ikävää ollutkaan. Mutta minä
alusta alkaen heti portaissa tulin itse itselleni inhoittavaksi.
— Minun piti sinulle jo eilen näyttää ruusuja, täällä kosken partaalla,
kosken toisella puolen on pensas. Nyt juuri se kukkii; siitä on
juttukin, miksi se siellä on. En tarkasti muista, mutta kerron.
— Siinä on ohuet, sinervän valkeat kukat, kuvussa hiukan kelmeätä.
Koskessa asui vedenneito, valkearuumiinen, kädet heikkoa säteilevää
loistetta, jalat hennot, sädehtivät. Kansa on sen runoillut kauniiksi:
ihmeelliset olivat hienot, sinervät jalat, kuultavat kuin vesi. Tässä
muistuttaa Thetystä, »Thetys kuuleajalka». Kuutamoisilla keinui se
vedessä kasvot ylöspäin kohotettuina, kosteat, sinervät ja valkoiset
kasvot. Sormet olivat pikkaraiset, pyöreät, niillä se pirskutti vettä,
kirkkaita, pyöreitä pisaroita. Kaikille se naureskeli ja kujeili,
säteilytti silmiään ja poukutteli vettä. Tässä kauniisti veden elävyys,
riemukas elävyys kuvastuu.
— Tässä oli pappila ennen, tällä rannalla. Kelmeäkasvoinen,
mustatukkainen nuori pappi istuskeli usein rannalla. Kerran, niin
kerrotaan, virsikirjallansa heitti kosken neitoa. Senjälkeen alkoi
neito sureskella, lempeät, valkoiset kasvot tulivat hiljaisiksi.
Pastori, joka oli ankara mies, oli tyytyväinen, mutta eräänä sumuisena
yönä hän istuessaan rannalla, kuun näyttäessä himmeältä ja koko taivaan
ollessa hienon usvan peitossa, näki neidon nousevan vedestä, käyvän
rannalle ja siihen katoavan. Aamulla oli sillä paikalla ruusupensas. Se
piti hakattaman pois, mutta kun sitä lyötiin, tuli kirveenterä vereen.
Silloin kaikki jättivät sen rauhaan.
— Niin, mutta silloin olisi johdonmukaisempaa, että ruusut olisivat
punaisia, sanoi Maria, tuon veren vuoksi.
— Minusta taas se, että ne ovat valkeita, haperoisia ja valkeita,
on kuvaavaa. Siksihän ne juuri ovat kelmeitä ja valkeita, että ovat
sädehtivän, valkean neidon muistoksi kasvaneet. Minä ajattelen, että
sillä ehkä oli silmät harmaat niinkuin usva, lempeät ja harmaat.
Sormissa ehkä oli hiukan rusottavaa, ne olivat pyöreät ja rusottavat,
vaikk’ei kukaan siitä mitään maininnut.
— Neidon ruumis oli sininen ja kuulas, minustakin niin on: hiukan
rusoittavat sormenpäät ja lempeät silmät, sanoi tyttönen innokkaasti.
Minusta näyttää, että siinä on rakastettu luontoa, sitä tarkkailtu,
tuskinpa me enää niin rakastamme. Lehti on lehti, eivät enää väiky
kirkkaat silmät. Minua kummastuttaa, ettei tälle neidolle ole annettu
pitkää, kultaista tukkaa, joka on vedenneidoille tavallinen, sitä ne
kohoavat sinertäville, kosteille kiville kampaamaan.
— Minä olen eniten aina pitänyt vedenväestä, merehisistä ja näkeistä,
vedenneidoista en tosin erikoisemmin. Keijuista en pidä laisinkaan; ne
ovat liian pieniä, luonnottoman sormustimenkokonsa vuoksi tuntuvat ne
etäisiltä, sanoi Kristian.
Tyttönen taittoi pensaasta ruusun toisensa jälkeen vartalo kaartuneena
eteenpäin ja sivuille käännellen, pisti varovasti kätensä syvälle
pensaan sisään silmät mustina ja välkkyen, naureskeli ja syrjäsilmällä
vilkaisi aina Kristianiin.
Puristaen ruusukimppua kasvojaan vasten hän alkoi sitten kalliolla
maaten puhua Kristianiin päin kääntymättä: Jos merehisiä rakastat,
miksi et runoja rakasta, se minua ärsyttää. Olen sen nähnyt, et niitä
lainkaan rakasta, ei sydämesi niistä joudu liikutuksen valtaan,
et niistä iloitse. — Hän repäisi ärtyneesti irti lehden ruusun
keskuksesta. — Mutta jos minä rakastankin merehisiä, merehisiä ja
kuutamoa ikäänkuin runojen asemesta, vaikka runojakin kyllä rakastan.
Merehisiä, kun ne heittävät painia parvissa, kaulan sinisten,
kiiltäväin lihasten pullistuessa, vienon aallon keinutellessa
partaa, rakastan. Kuutamossa ajattelen niitä voitavan nähdä, ne ovat
leveäharteisia, suurikouraisia, makaavat yksinäisillä kallioilla,
valkoinen aalto soljuu parrassa, ja ne katselevat käsnäiset silmät
ylösluotuina aukeaa, raakaa taivasta, joka tuo niille pilviä, tuulta
ja runollista kuutamoa; katsovat ja kuvittelevat, että hienot sormet
leikkivät parrassa ja kaulalla. Niissä on paljon kentaurimaista, mutta
kentaurit asuivat virtojen varsilla. Nämä asuvat ulapoilla, katselevat,
kuinka aaltojen särmät käyvät kelmeiksi kuutamossa, kuinka pilvet
vyöryvät, ja kun pilvien harjat punertavat, vetäytyvät luodoille
lojumaan ja ajattelevat naisia. Kristian hätkähti ja punastui hiukan
viimeistä sanaansa, mutta Maria katsoi häneen yhä silmät hohtavina,
kiharoitaan kierrellen ja kaulustaan nyplien.
— Runoutta en erikoisesti rakasta, en hurmaantuneena pysähdy
säkeisiin, en niitä muistele, mutta on — Kristian tuumi hetkisen;
’maalauksia’-sana tuntui hänestä jollakin tavoin oudolta ja
vastenmieliseltä, mutta kun ei parempaa keksinyt, sanoi hän kuitenkin:
on maalauksia, joita muistelen ja rakastan. On jokin seikka vain
niissä, josta yhä uudelleen ilostun. Mielessäni on nyt juuri pieni
maalaus 1400-luvulta jostakin kirkosta. Olen sitä ajatellut. Siinä
on mies ja lammas. Suuri, vankka mies, jättiläinen, polvihousuissa,
vaaleansinisessä vyössä. Lapsekkuus jättiläisessä minua ihastuttaa.
Muistelen erästä veistosta: se on pieni, mustaa graniittia, hartiat,
avara helma, intohimoinen suu ja posket siinä... Polvilleni
haluaisin... Kohta, kun näkee huulet ja hartiat, kohta ymmärtää, että
kysymyksessä on äiti, lasta, hienoihoista, punervajalkaista, pitelevä.
Kovasti haluaisin sen eteen polvistua ja vuodattaa kyyneleitä.
Erikoisesti juuri: en itkeä, vaan vuodattaa kyyneleitä; itkussa aina on
jokin kasvolihasten jännittyminen, vääntyminen. Rauhallisena haluaisin
polvistua ja vuodattaa kyyneliä.
— Mutta silloinpa ei mitään eroa välillämme olekaan, tämäkin on
runoutta, huulet, hartiat ja helma, kaikki on runoutta, kyyneleiden
vuodattaminenkin ja yksinkertainen mies. Kuinka olenkaan onnellinen,
miten hyvin kaikki on. Minä sinua sydämessäni moitiskelin, puhkesi
Maria puhumaan. Runous on minun intohimonani, sinulla kuvanveistokset
ja maalaukset. Hän näytti haltioituneelta, hartiat nytkähtelivät ja
hän pusersi nenäliinaa kädessään palloksi. Kun he palasivat koskelta,
Maria tahtoi koko ajan kulkea käsi kädessä, hän kulki arvokkaasti,
koko ajan puolittain Kristianiin kääntyneenä, oli lempeän ja nöyrän
näköinen. Tiepuolesta liittyi toinen parikymmenvuotiaista heidän
seuraansa. Hän katseli heitä hiukan naureskellen. Hänen naureskelunsa
Kristiania ärsytti, hän tunsi suuttuvansa ja koetti suuttumustaan
ehkäistä. Siitä hän yhä enemmän raivostui, hän kulki kulmat rypyssä,
vilkaistessaan Mariaan näki hän tämän kasvoilla yhä herkän ilmeen, tämä
katseli haaveksien eteensä ja oli samalla jonkin uuden itsetietoisuuden
vallassa. Tämä taas Kristiania liikutti niin, että hänen suuttumuksensa
haihtui, ja hän sitä ihmettelikin.
* * * * *
Kristian nojasi puutarha-aitaan. Puutarha oli pieni, ikävän näköisesti
aidattu ja kovin pieni. Sitä pitäisi laajentaa, ajatteli hän. Hän meni
sisälle, haki jonkin kirjan ja istuutui nojatuoliin. Talo oli autio,
Maria, parikymmenvuotiaat ja täti olivat jossakin sukulaisissa. Hän
ajatteli talvea, joka tulisi yksinäiseksi. Pihalla haukkui koira.
Hän antoi kirjan pudota lattialle ja vaipui ajatuksiinsa: Ruokin
nälkäisiä, sanoin, mutta nyt se minusta tuntuu miltei samantekevältä.
Tyttöstä vain aina ajattelen, sormia, pyöreitä, hennon punaisia.
Ruokin nälkäisiä, mutta paljon on siinä sitäkin, että tuntuu kauniilta
itsestäni ja sen vuoksi niin teen. Se minun vikani onkin, mutta Maria
on yksinomaan jalomielinen, näen sen hänestä. Hän on ylevä luonne,
paljon hän saa vielä kärsiä.
Ajatus, että Maria välttämättömästi joutuisi paljon kärsimään, häntä
murehdutti, mutta hän ajatteli kuitenkin eteenpäin: