language: Finnish
HYVÄNTEKIJÄ
Kertomus kauneuden palvojasta
Kirj.
HELVI HÄMÄLÄINEN
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1930
1.
— Tuota en saa enää katsella, tuota kuuta näin. On kummallista, etten
ennemmin ole huomannut kelmeätä, vaalealäikkäistä kuuta. On kuin ei
sitä mistään voisi nähdä juuri tuollaisena, vaan ainoastaan tästä
paikasta, juuri tämän ikkunan luota, kun tuo verho riippuu noin, kun
näin nojaan tähän pöytään. Voihan sen nähdä ulkonakin, valkoiset,
pirstautuneet pilvet voi nähdä myöskin ulkona. Mutta minusta on
tärkeätä, että juuri näin sen näen, että on nämä samat seinäpaperit,
saman huoneen ilma, kello — hupsua, että kellokin ja tuolit — tässä
ympärillä, lähelläni.
Nuori mies seisoi tukien kättään pöydän kulmaan. Pöydällä oli kirjoja,
sinistä paperia ja kyniä, kaikki järjestyksessä, moitteettomassa ja
turhassa järjestyksessä niinkuin ei mitään olisi liikutettu pitkiin
aikoihin. Kuitenkin huone oli nuoren miehen asuinhuone; hän pukeutui
siellä kiireisesti, hän käytti sitä lueskeluun ja seurusteluun.
Hän oli vaaleaihoinen, ruskeatukkainen, vähäpätöiseltä näyttävä
henkilö, kasvot kalpeat, luomissa ja ohimoilla runsaasti ristikkäisiä
suonia, koko olemuksessa heiveröisyyttä, heikkoutta, kenties vivahdus
hupsumaisuuttakin.
— Ovat saaneet päähänsä, mistä sen ovatkaan saaneet, että on syksyllä
lähdettävä. Mistä sellainen ajatus näin äkkiä tulla pöllähti! Kahdeksi
vuodeksi. Ja vaikka palaankin takaisin ja sen koko ajan tiedän, ovat
nuo kaksi vuotta minulle piinaa. — Hän oli lähdössä H:gin kaupunkiin
holhoojansa määräyksestä mahdollisesti tämän liikkeessä olemaan ja
työskentelemään parisen vuotta osittain liike-elämään tutustuakseen,
osittain myöskin ryhtyäkseen jatkamaan lukujaan, jotka aikoja olivat
olleet pysähdyksissä, jonkin turhanpäiväisen seikan vuoksi, tai kenties
aivan ilman syytäkin.
— Joka kerta täältä poissa ollessani — sen olen huomannut — muistan
tätä täällä, ja sydämeeni koskee, kun näitä lempeitä puita ja
ruohikoita, jokaista kivennuppulata myymälän edessä ajattelen.
Nuori mies muisti ahdistuksen tunteen, joka hänellä aina oli ollut
kaupungissa: hän kutistui kokoon, talot, suuret, sileät kivineliöt,
reklaamit, kiire, katulamput, keinuvat lasilamput, talojen numerot
puristivat hänet kokoon. Hän oli ahdistunut, ei tuntenut itseään
iloiseksi eikä voimakkaaksi, ennenkuin jälleen oli täällä, missä ei
kukaan saanut mitään muuttaa, missä tuo amme seisoi tuossa paikallaan
niin kauan kuin hän tahtoi, missä hän tiesi, että pihlajan voi
korkeintaan kaataa myrsky, mutta että se muuten varmasti seisoi
portilla tuttuna, sellaisena kuin oli, aina. Viihdyttävää oli, että se
seisoi sellaisena aina.
Hän lähti ulos. Tämäkin kostea, vaalea ilma, parkin väkevä, kuiva
haju maassa oli hänelle tuttu. — Niin, tuo vaahteran musta runko,
heiveröiset, viheriät kukat, jotka nyt näyttivät vaaleansinisiltä,
kaste havisevissa puissa vanhan, ihanan kuun alla, kaikki oli läheistä
ja vain ikäänkuin täällä mahdollista, ajatteli hän.
Aidan, jonka jäkälä hohti tummansinisenä, lepikön ja kankaan, harmaan
kankaan, kosken, jonka vesi heikosti sinersi, jonka vaahto oli sinervän
valkeaa, kaiken hän näki nyt läheiseksi ja kalliiksi aivan toisella
tavalla kuin ennen. Hän ajatteli lepikköä, puiden tummansinisiä ja
vaaleita latvoja, heikosti kosteaa ilmaa, johon pistivät pienilehtiset
oksat, taivaan hämärää, lempeästi kelmeää kupua päänsä päällä.
— Kuinka, kuinka — vaihdettava suloinen, vienosti kalpea taivas,
puhtaat lehdet, kaikki tämä, mikä on minulle kuin veli, veljen
käsivarsi, tutut silmät, vaihdettava likaisen, alhaisen ihmisen
seuraan? Kuinka olenkaan kaikesta suoriutuva?
Hän tunsi tulevansa tuskaiseksi. Hän liioitteli reklaamien, jotka hän
ajatuksissaan näki hermostuttavan, myrkyllisen värisinä, lamppujen ja
kivineliöiden itselleen tuottamaa tuhoa. Hän näki kadottavansa linnut,
pörröisinä sulkiinsa kyyristyvät, oksat ja lehdet, joiden kärjet olivat
harmaita ja vaaleita, maan, niljakaisen ja tumman, pienet, tutut
seikat, jotka hän oli nähnyt monta kertaa, huomannut riemukkaasti,
löytänyt. »Armas sinerrys», kalpea taivas, nuoret, vielä kelmeät
silmut, joista lehdet jo pistivät epätasaisina esiin, saivat hänet
tuntemaan vihlaisevaa alakuloisuutta ja tuskaa, haaveellista, liehuvaa
tuskaa, surumielisyyttä, jolla oli väri: vaaleansininen, kelmeä.
Kun hän aamulla heräsi, hän huomasi pukeutuessaan myymälän edessä
seisovan hevosen, jolla oli siro, pieni varsa kintereillä — varsalla
oli harmaa heinänvärinen harja, jossa oli viheriä vivahdus. Hän oli
aina tuntenut eläimiä kohtaan hyvin tunteellista mielenkiintoa.
Niinpä hän nytkin nousi heti tuoliltansa ja kiireestänsä huolimatta
— oli ennätettävä aamupäivä-junalle — meni ulos. Varsa katsoi häneen
isoin, kankein silmin, se liikkui ketterästi, vilkkaasti ja häälyvästi
epätasaisella kiveyksellä. Erikoisesti hän rakasti kotieläimiä,
koska niiden muodot olivat niin tutut ja yksinkertaiset — nyt tuli
hän ajatelleeksi niitäkin. — Nämä hyvät, rauhalliset eläimet, tiet,
joiden varsilla kasvaa runsaasti ruohoa ja marjapehkoja, tämä lauhkea,
kotoinen ilma on tuleva minulle vieraaksi, ja minkä vuoksi: turhien,
kenties ei edes hyväksyttävienkään seikkojen vuoksi. Onko mitään, joka
oikeastaan olisi tärkeätä? Ei, arvokasta on vain pilven ihana kelmeys,
lehdet, kulunut ruoho. Mutta minun on mentävä laskuja tarkastamaan,
minun on joka päivä niitä ajateltava. Onko sitten arvokasta laskujen
tarkastaminen? Ilma voi olla sinertävä, kosteus siinä sinertää, mutta
nämä vain tarkastelevat laskuja.
2.
— Raskasta on varsinkin tuo harmaus. Se minua ahdistaa, pikkuseikathan
ne ahdistavatkin. Harmaa rappaus, tuntuu kuin en sitä kestäisi. Kaikki
on täällä alusta alkaen minulle vastenmielistä. — Setäänsä kohtaan
nuori mies tunsi vastenmielisyyttä etupäässä hänen kitsastelunsa
vuoksi, myöskin sen vuoksi, että tämä ilmeisesti jostakin syystä piti
häntä omituisena, epäilyttävänä ja kenties paheksuttavanakin henkilönä.
Setä oli leskimies. Perheeseen kuului, paitsi lapsia, lisäksi
18—19-vuotias naissukulainen puolittain palvelijattaren, puolittain
kotiopettajan asemassa. Hänet Kristian tunsikin, kolmisen vuotta sitten
hän oli ollut perheen mukana lapsentyttönä, kun nämä eräänä kesänä
olivat vierailleet tehtaalla. Eräänä iltana hän ja Kristian olivat
kuljeskelleet haassa. Nyt Kristian muisti tarkkaan erään puun, jota
he olivat katselleet silloin, sen runkoon oli joku iskenyt kirveellä,
ja se oli hiukan vino koko puu. Tytöllä oli silloin ollut hiuksissa
vaaleanpunainen silkkirusetti ja puku, joka liehui ja jossa oli nauhoja
ja liistakkeita. Hän oli vähä väliä kääntänyt kasvonsa Kristianiin ja
nauranut, ja Kristian oli aina ottanut heinänkorren maasta, purrut
päätä hampaissaan ja taas heittänyt menemään. Nyt oli Liisa tiukassa,
harmaassa puvussa, hänen tukkansa ei ollut leikattu, vaan kireästi ylös
kammattu, ja miltei ensimmäiseksi Kristian oli pannut merkille, että
hän oli arka, puhumaton ja jäykkäliikkeinen. Hänen kasvonsakin olivat
ilmeettömät ja ikävännäköiset, harmaat. Pojat, 8—5-vuotiaat, joita hän
hoiteli, näyttivät häneen kiintyneiltä. Itseänsä tunsi Kristian hänen
nyt pitävän tyhmänpuoleisena, kömpelönä ja ikävänä nuorena miehenä,
joka ei ollut missään suhteessa muuta kuin aivan tavallinen ihminen.
Tämän Kristian pani mieleensä erikoisesti, että häntä pidettiin aivan
tavallisena ihmisenä, ja hän päätti mahdollisimman pian tehdä selväksi
ainakin Liisalle, ettei hän ollut aivan tavallinen eikä likimainkaan
tavallinen ihminen. Näin hän päätti tehdä osaksi turhamaisuudesta,
mutta osaksi myöskin siitä syystä, että tunsi, ettei Liisa itse
suinkaan ollut aivan tavallinen ihminen, lastenhoitajatar vain.
Näitä ajatellessaan Kristian huomasi Liisan tulleen huoneeseen; tämä
etsiskeli käsityötänsä, löysi sen ja istuutui nojatuoliin. Kristian
oli hänen kanssaan jo pari kertaa näin iltapäivisin joutunut olemaan
kahden, keskustelu oli liikkunut enimmäkseen jokapäiväisissä asioissa,
milloin he eivät olleet kokonaan olleet ääneti. Pöydällä oli sattumalta
jokin reklaamipiirustus, Kristian oli sitä katsellut, ja nyt häntä
ihastutti ajatus, että siitä saisi keskustelunaiheen, läheisen ja
sellaisen, että siitä kyllä näkyisi, ajattelivatko he mitään erikoista
itseksensä. Hänkin istuutui, otti paperin ja alkoi sitä tarkastella.
Piirustus oli hänestä kömpelö, ja jollei kömpelö, niin naiivi. Se
oli jokin villakaupan reklaami, jossa kuvattiin laitumella kulkevia
lampaita, kaulassa ruusuköynnös, jonka ruusuissa oli liikkeen nimi.
Häntä ärsytti, ettei keksinyt parempaa lähtökohtaa keskustelulle
kuin piirustuksessa ilmenevästä mauttomuudesta huomauttamisen. Liisa
kohotti hiukan harmaita kasvojansa ja sanoi tasaisin äänin, etteihän
toki ollut kysymyskään taiteesta. Hetkisen vaiti istuttuaan Kristian
huudahti: Taidetta, siinäpä juuri, juuri tähänhän tahdoin päästäkin.
Ei siis taidetta reklaameihin, siinäpä olemme samaa mieltä, vaan
jonkinlaista henkevää, älykästä asiallisuutta. — Kristian tunsi itsensä
säihkyvän iloiseksi jatkaessaan: Elävien kukkien, luonnon kukkien
muoto on aina runollinen. Sepä useimmiten reklaameissa on tyhmää,
erikoisen tympäisevää ja tyhmää; niissä on käytettävä neliöitä, suoria
viivoja, geometrisia kuvioita. Käyrät, epäsäännölliset viivat ovat
aina haaveellisia, kuuluvat eläviin muotoihin. Kukkia ei laisinkaan
ole käytettävä sellaisinaan. Ruusu — hän innostui äkkiä tavattomasti
—, sanotaanpa, että panen ruusun, hauraan, sinertävän — tuli tyhmyys,
suuri, suuri narrimaisuus. Ei pidä yleensä olla pintoja, vaan viivoja,
hauraita viivoja... Ruusu, punainen, nehkeä, lehdissä vielä sädehtivä
vesi kadottaa kokonaan ihanuutensa, eikö teistäkin, jotakin niin outoa,
taivaallista, runollista on elävässä kukassa, että helpompi on laatia
ihmisestä hyvä muotokuva kuin kuvata hyvin vain yksi ruusu. Pikkuinen
siro ruusu pensaikosta, kukka, jonka terässä on sormenpään laajuinen
hedekimppu. Mestariteos. — Mestariteos, miten iljettävästi sanoinkaan,
hän ajatteli samassa. — Koristetaiteilijoillemme ei tuo lainkaan liene
uutta, silti ajatuksenne minusta on mielenkiintoinen, mutta hapero,
kovin hapero... Kukkiin nähden olen kanssanne samaa mieltä.
Liisa puhui koko ajan rauhallisesti, hän tunsi halua näyttää
ymmärtäneensä, koska tunsi, että nuorukainen oli tämän sanonut
innokkaassa halussa päästä näyttämään ajatuksiansa ja että hänellä
nähtävästi ei siihen usein ollut ollut tilaisuutta. Senkin huomasi
Liisa, että hän pian tätä häpeäisi.
Keskustelu päättyi pojan tullessa huoneeseen: Liisan oli kuulusteltava
häneltä läksyjä. Yksin jäätyänsä alkoi Kristian todellakin ajatella
ensin vain heikosti, sitten yhä selvemmin, että hän nyt ehdottomasti
oli Liisan silmissä naurettava. Hän muisti innostuksensa, muisti kuinka
heti oli ollut innokas tuomaan esiin ajatuksensa. Hän päätteli, että
oli itsensä auttamattomasti Liisan silmissä häväissyt.
— Miksi, miksi meninkään sillä tavalla ajatuksiani tunkemaan! Nyt
hän minua ehdottomasti halveksii, pitää omituisenakin kenties.
Varmasti halveksii. Ehkä nauraa talonväelle, että minä näin syöksyin
innostuksissani heti kaikki hänelle selvittämään, ajattelee kenties,
että olen tätä kauan pohtinut ja nyt riensin näyttämään: näin
merkillisiä ajattelen. Vaikka kaikki oli typerää lorua, enkä laisinkaan
mitään ajatellut. Heti kuumiltaan riensin kertomaan, hän ajattelee.
Nuorukainen lähti omaan huoneeseensa. Sali, jossa keskustelu oli
tapahtunut, oli ikävännäköinen, sen matalat, topatut huonekalut ja
rikkonainen kierrekaihdin tekivät hänet kumman ärtyisäksi. Hänen
pöydällänsä oli joitakin laskuja ja tilikirja. Hän seisahtui pöydän luo
ja ryhtyi tarkastamaan erästä laskua, joka oli nipusta erillään. Hän ei
suinkaan numeroita katsellut, eikä edes siihen kiinnittänyt huomiota,
mistä lasku oli kirjoitettu, hän näki vain selvästi, minkälainen
se oli, ikäänkuin tunsi pienet seikat itsessänsä: se oli kiertynyt
yhdestä kulmasta hiukan ylöspäin, paperi oli nöhtäistä, siinä näkyivät
taitokset, reikä, josta se oli ollut ripustettuna naulaan. Hän näki
ajatuksissaan naulankin, siniharmaan, teräväsärmäisen, litistyneen
kannan, osan seinää naulan ympärillä, ja tunsi siitä nautintoa, tunsi
seinää, tummanharmaata puuta, naulaa, laskua rakastavansa, tunsi ne
itsellensä läheisiksi.
Hän huomasi välinpitämättömästi ajattelevansa kotia, hän odotti,
että täällä tapahtuisi jokin aivan odottamaton, ihmeellinen asia,
minkälainen, sitä hän ei tarkemmin selittänyt. Hän odotti, että hänen
elämänsä saisi käänteen.
Tämä oli hänelle ominaista, että hän edeltäkäsin piti monia asioita
hyvin merkittävinä ja esimerkiksi kotoa lähtöä murehti, mutta sitten
asian tapahtuessa, lähtiessään, ei mitään erikoista tuntenutkaan, vaan
saattoi olla aivan välinpitämätön.
* * * * *
Liisaa hän ei nähnyt sitten seuraavana päivänä lainkaan, tämä oli
lasten kanssa jossakin sukulaisissa. Kristian huomasi pidettävän
hyvin vähän tarpeellisena hänen sekaantumistaan asioihin, eikä hän
paljon niistä välittänytkään. Hän alkoi senvuoksi innokkaasti lukea
tutkintoansa varten. Koti-ikävä ei häntä vaivannut, hän ei tuntenut
myöskään mieltymystä oloihin, joissa eli, sivumennen hän ajatteli
ulkomaanmatkaa, mutta piti sitäkin samantekevänä. Häntä kiusasi
omituinen tarmokkuus ja epätietoisuus siitä, mihinkä tarmonsa panisi.
Liisaa hän ei paljon tavannut; ei häntä myöskään enää vaivannut, että
oli liian innokkaasti antautunut keskusteluun; hän piti koko silloista
häpeäntuntoansa naurettavana.
Eräänä aamuna hän lähti muutamien lukutoveriensa kanssa retkelle
pieneen, kaupungin ulkopuolella olevaan ravintolaan. Hän ei ketään
näistä tovereistansa ollut lähestynyt, ei ollut tullut tarkanneeksi,
eikä ketään pitänyt millään tavoin merkittävänä. Eräs heistä oli
hänelle vastenmielinenkin, tällä oli pienet, vetiset silmät, suuri,
ohut suu ja vaalea iho. Matkan varrella he puhuivat minkä mitäkin,
Kristian tunsi itsensä koko ajan omituisen tyytymättömäksi itseensä.
Kaikilla toisilla oli jokin varmuuden tunto, he olivat itsetietoisia,
kunnioittivat itseänsä aivan rauhallisesti, he suhtautuivat tyynellä,
hiukan pilkallisella ylemmyydellä kaikkeen, he eivät soveltaneet tätä
ylemmyyttänsä häneen, mutta hän tunsi sen olemassaolosta raivoa.
Hänen teki mielensä matkan varrella erota joukosta. Hän ajatteli:
Tunnen kyllä, älkää luulko, etten tuntisi, ylemmyyttä, mutta en teidän
kaltaistanne. Siinäpä vika onkin: minä olen aikaisesti kateellinen
teille siitä, että olette kyenneet uurastamaan, sillä juuri tuon,
herkeämättömän uurastuksen seurauksena on itsetyytyväisyytenne.
Siitä se seuraa, että kokoaa ajatuksensa yhteen päämäärään, yhtä
ymmärtääkseen, vuoden, parin ajan herkeämättä sitä ajattelee. Minä
olen kaikkialle hajaantunut, en ole mihinkään koonnut ajatuksiani.
Mutta mihinkä kokoaisin ajatukseni, kun ei minulla mitään ole,
mistä erikoisesti välittäisin, kun ei minua mikään siihen kannusta?
Haihattelija olen ja toivoton ihminen. — Masennuksissansa hän olisi
halunnut lähteä kulkemaan eri tietä. Hän tunsi ääretöntä alakuloisuutta
lumettoman, jäätyneen maankin vuoksi. Koko retken ajan tunsi hän yhä
kiihtyvää surumielisyyttä, tunsi olevansa kaikkein vähäpätöisin ja
tunsi muiden itseänsä oudostelevan.
Kotiin tullessaan hän tapasi Liisan eteisessä, halusi nyt erikoisesti
näyttää tälle ystävällisyyttänsä, ryhtyi keskusteluihin ja tunsi tämän
itsellensä läheiseksi. Eteisen iso tuoli, jolle hän asetti jalkansa,
keveän harmaa ilma, jonka lävitse näkyivät vaalistuneen näköiset
seinäpaperit ohuine kultajuovineen, olivat hänestä miellyttävällä,
salaperäisellä tavalla saaneet itseensä vivahduksen Liisan olemuksesta,
siitä, että hän liikkui niiden vaiheilla kyynärpään kohdalta hiukan
ylöskoukistunein käsivarsin, pää hiukan eteenpäin kumartuneena, hymy
huulillansa.
Illalla he jäivät istumaan kahden arkihuoneeseen. Liisalla oli jälleen
ompeluksensa, Kristian katseli, kuinka hän kuljetti neulaa neljä sormea
rinnakkain sen päällä, peukalo puristi sitä sirosti muita vasten
altapäin. Kosteanpunaisten, pehmeitten sormenpäitten rutistuksessa
harmaa neula, jossa kiilsi pitkä, kapea valojuova hän istui väliin
työtänsä katsellen. Kristian yritti aloittaa keskustelua, mutta
hän sai vain välinpitämättömiä vastauksia ja vaipui ajatuksiinsa.
Jostakin syystä näki hän ajatuksissansa kukanlehden, sitten hän tuli
ajatelleeksi näkinkenkää, valkoista, sileää, kiertynyttä, kierros
oli suloisen punainen hohteesta. Hän ajatteli, että olisi mieluista
tunnustella sormenpäillään sen viileyttä, alkoi sitten ajatella
merta ja vaipui nojatuolissa puolihorrokseen, hänen ajatuksissaan
sekaantuivat viehkeän punainen näkinkenkä ja suuret, siniviheriät
aallot, jotka kuutamosta kelmeinä vyöryivät rantaan. Hän oli näkevinään
näkinkengän aallon harjalla pistävän esiin ruusunpunaista pikkujalkaa
muistuttavana. Säpsähtäessään hereille hän huomasi Liisan jo poistuneen
huoneesta ja kompuroi hiukan nolostuneena omaan huoneeseensa.
Useina iltoina joutuivat he näin istumaan kahden. Kristian tunsi
jollakin tavoin Liisan läheisyydessä eheytyvänsä. He kirjoittivat
joskus yhdessä — kerran lehteen. Eräänä iltana Kristian oli
kirjoittanut novellia tähän tyyliin: Aurinko nousee, punaisia ja
kirkkaita juovia leviää rosoiseen, harmaaseen pilveen. Häntä ihmetyttää
pilven kirkas puna, ohuemmassa taivaan rannalla olevassa kaistaleessa
on se vaaleaa ja läpikuultavaa...
Hän keskeytti ja ajatteli: suurta roskaa tämä. Ihmettelen, että näin
kirjoitan luonnonkuvauksia. Tyhmyyttä. Minä olen tämän keksinyt,
erittäin tyhmästi keksinyt, mutta koko ajan, kun ajattelen tätä
pilveä, näen samalla ikäänkuin rikkaläjällä heiniä, hiukan kuivia,
niissä on valkeanharmaat, kuivat, litistyneet kukat, ja ne näyttävät
kirjavilta, vaikka ovat valkeanharmaita. Ne häälyvät tuossa edessäni,
taikka oikeastaan eivät hääly, ne ovat siihen liian mitättömiä, ne
vilahtelevat silmissäni.
Tämän jälkeen hän ei enää kirjoitellut, pitipä sitäkin, että Liisa
kirjoitti, vastenmielisenä. Liisa oli aina vähäpuheinen, kuunteli häntä
aina yhtä vakavana, mutta oli jokin erikoinen lumo hänen tavassaan
kuunnella kädet helmassa, silmäkulmat hiukan sipristettyinä ja pää
kallellaan. Kristian ei tosin paljon ajatellut häntä halutessaan hänen
lähellään olla, ainakaan aluksi hän ei häntä ajatellut. He tekivät
usein kävelyretkiä yhdessä kaupungin laidoille, mutta eivät näillä
matkoillaan paljon puhuneet. Kun he näin taas kulkivat kerran, alkoi
sataa lunta, tuuli kylmästi, ja Kristian huomasi, että Liisan kädet
olivat kovin kohmettuneet. Hän pysähtyi, otti ne ja alkoi niihin
lämmittääkseen puhallella. Liisa katsoi häneen koko ajan kuin mitään
käsittämättä, itkuun purskahtamaisillaan ja pelokkaan näköisenä, veti
viimein kätensä pois ja alkoi kulkea edellä. Kristian ajatteli häntä
sitten koko matkan, hän tunsi itsensä noloksi ja kiukustuneeksi. Liisa
oli hänestä ensin näyttänyt värittömältä ja harmaalta kuin jokin
vaatekappale, nyt hän ajatteli, että oli kummallista, kuinka hänen
silmissään äkkiä ikäänkuin syntyivät Liisan kasvot: suu, puhtaat,
vaaleat huulet molemmin puolin somia, kiiltäviä hampaita, silmät,
joissa oli hyvin ohuet ripset, nauraessa — huomasi hän — silmät ensin
kostuivat, sitten hitaasti tummenivat, ja niissä alkoi näkyä pientä
hehkua, niin kävi aina, oli hän huomannut: ensin kostuivat, sitten
tummenivat ja alkoivat hehkua. Liisa oli hänestä kuin jokin muotokuva,
eräänä päivänä huomasi hän otsassa juonteen, poskessa joitakin
syvänteitä ja kohoamia. Hänellä oli viikottain tapana yhtenä iltana
käydä galleriassa. Joskus hänestä tuntui, että oli tapahtuva niin, että
hän joutuisi seisoessaan Liisan lähellä kokemaan jotakin odottamatonta,
hyvin ihmeellistä ja raikasta, jotakin sensuuntaista hämmästyttävää ja
riemukasta, kuin jos hän kasvojensa vielä ollessa likellä öljymaalausta
olisi äkkiä tuntenut veren, kirkkaan, raikkaan suihkuavan läpi
punertavan ihon, kasvojen muuttuvan lihassäikeiksi kuultaviksi,
kauniiksi, mutta lihaksi kuitenkin, silmien katsovan itseensä. Hän
odotti tätä ihmettä ja uskoi aina seuraavana aamuna Liisan tavatessaan
sen kokevansa, mutta aina, kun hän katsoi Liisaan, olivat tämän kasvot
samat, sieraimet pyöreät, hiukan kelmeät, tukka tiukasti kammattu,
hän sanoi hänelle samat sanat samalla äänellä, ja joskus jäi Kristian
seisomaan likelle häntä, mutta ihmettä ei tapahtunut.
Eräänä aamuna hän huomasi, että Liisan silmät olivat aivan vienon
siniset, ihmeellisen, hennon siniset, hän joutui siitä aivan
järkytetyksi, lähti ulos, kuljeskeli sinne tänne ja toisteli itsekseen:
kädet, tukka, sierainten kelmeys, kaikki oli ennallaan, mutta kuinka
olivatkaan hänen silmänsä autereiset, hohtavan siniset! Oli kuin olisi
sinistä ilmaa katsellut tai esirippua. Kuinka, hänen kätensähän olivat
pöydällä, eilen leikkasi sormeensa, tänään siinä oli tukko, kädet
olivat pöydällä, eilen ojensi kupin niinkuin tavallisesti, ja siinä
äkkiä huomasin että hänen silmänsä olivat ihmeellisen, vienon siniset.
Hän riensi kotiin ajatellen, olisivatko silmät vieläkin samat, siniset.
Eteisessä olikin Liisa polvillansa, kyyristyneenä, mattoa naulaamassa.
Kun Kristian häntä katseli, käänsi hän päätänsä ja katsahti ylös. —
Samat olivat hennon siniset ajatteli Kristian riemukkaasti. Nyt teki
hänen äkisti kovin mieli ottaa Liisan kädet, ottaa ne ranteista,
pusertaa hiukkasen sormia, kun olivat niin hennot, kelmeät, yhtä
kelmeät kuin sieraimetkin, ajatteli hän. Liisa katsoi häneen ja
naurahti. Hänen kasvoillansa oli jokin heikko hauras piirre, uusi
piirre, joka sai juonteet suun ympärillä näyttämään pehmoisilta, nenä
ja suu värisi. Kristianista tuntui kuin olisi hän noukkinut jok’ainoan
noista seikoista kämmenpohjaansa. Huoneessaan hän yritti tarkastaa
tehtaan tilikirjoja. Iltapäivällä hän näki kurkistaessaan ruokasaliin
Liisan istuvan siellä, pienin pojista oli pannut punaiset, pyöreät
kasvonsa tämän syliin, pikku leuka oli hiukan koholla, niin että näkyi
sen alla oleva valkea, hiukan nehkeä iho. Kristian oli hyvin mieltynyt
poikiin, mutta tunsi itsensä heidänkin suhteensa hiukan hölmömäiseksi
ja araksi. Niinpä hän nyt varovasti painoi oven kiinni ja meni takaisin
omaan huoneeseensa. Mutta koko illan hän sitten näki ajatuksissaan
Liisan kasvot punervien, lihavien lapsenkasvojen yllä. Illemmällä
hän tapasi Liisan yksin. Ilma ulkona oli vaaleanharmaa ja kuultava,
taivasta vasten näkyi jokin savupiippu, jota ympäröi ruostunut
rautapelti, ikkunalla oli jokin raikas, pitkälehtinen kukka. Pöydällä,
jonka ääreen Kristian istuutui, oli maljakossa kieloja, pyöreät,
kelmeät terät töröttivät jäykkinä, Kristian repäisi palan lehdestä,
pusersi sen sormenpäissään pieneksi, antoi hikeentyneitten palasten
putoilla kämmenestään pöydälle ja noukki ne siitä taas takaisin. Näin
he istuivat parisen tuntia. Liisa oli Kristianista edelleenkin jonkin
hauraan kauneuden ympäröimä. Heikko punainen juova leuassa, hänen
kätensä, kun hän sen ojensi, kaikki oli Kristianista tänään ihmeellisen
läheistä. Mitään erikoista ei hän tullut Liisalle sanoneeksi, kun setä
jo tuli huoneeseen ja ilmoitti, että Liisan oli poikien kanssa käytävä
kaupungissa asuvan tädin luona vielä sinä iltana. Kristian kiirehti
ulos huoneesta omituisesti kyllästyneenä. Nyt hän äkkiä tunsi miltei
vastenmielisyyttä Liisaa kohtaan ja ajatteli, mitenkä voisi tätä
karttaa. Koko ajan hän silti tunsi samalla, että Liisan pään asento,
kumartunut selkä, hohtavat silmät, nenän kuultavan valkea varsi sekä
leuka olivat aivan erikoista, haaveellista, haurasta ja niin kaunista
ja merkillistä, että mitään senkaltaista ei voinut missään muualla koko
maapallolla olla. Itsekään ymmärtämättä miksi, hän tunsi miltei vihaa
ajatellessaan Liisan läheisyydessä niin paljon olleensa ja hänelle
itseänsä paljastaneensa. Hän päätti vältellä Liisaa ja harmitteli,
ettei voinut oikeastaan muuttaa pois setänsä luota, kun ei vielä
joittenkin epäselvyyksien vuoksi ollut saanut omaisuuttaan haltuunsa ja
oli aina vähissä rahoissa.
Liisa joutuikin sitten omistamaan aikansa niin tarkoin pojille —
nämä sairastivat kaikki tuhkurin — että Kristian hänestä aivan
luonnollisesti etääntyi. Hän alkoi saada tuttavia, mutta tällä kertaa
varsin omituisia ihmisiä, tovereistansa kaikkein köyhimpiä ja syrjässä
pysyneitä. Näistä hän useiden kanssa tuli hyväksi ystäväksikin.
Se, johon hän läheisimmin liittyi, oli muudan tuittupäinen,
erikoisen harvasanainen; toverien kesken tunnettiin hänet varsinkin
omituisista puuskistansa, jolloin hän vallan käsittämättömistä
syistä heltyi mahdottomasti, puhkesi tunteellisiin sanoihin ja
kyyneliinkin. Käsittämättömiä nämä syyt olivat monen mielestä
etupäässä siksi, että ne tavallisesti olivat aivan vähäpätöisiä,
niin vähäpätöisiä, ettei niistä olisi pitänyt kaiken järjen mukaan
olla mitään seurauksia. Tuollaisia heltymyksen puuskia aiheutti
esimerkiksi se, että joku tovereista tarjosi hänelle kynän lainaksi,
kun hän oli omansa kadottanut ja jotakin oli kiireisesti muistiin
merkittävä. Joistakin tuiki luonnollisista seikoista saattoi hänessä
herätä suorastaan myrskyn tapainen kiihko, riemastus tai myöskin
erikoinen, raivokas viha. Niinpä kerrottiin hänestä pilapuheena,
että esimerkiksi tuuliviiri, aivan tavallinen, katoilla yleisesti
käytetty vuosilukuineen, lohikäärmeineen, lehtikiemuroineen saattoi
hänessä herättää ankaran ärtymyksen tai ilon aina sen mukaan,
sattuiko se kuvastumaan sinistä, hämärää taivasta vasten vai harmaata
pilviröykkiötä tai kuutamoista hattaraa vasten. Hän saattoi joutua
riemastuksen valtaan katsellessaan kuorma-autoa, joka tuli pitkin
katua, ja tällöin ei suinkaan senvuoksi, että se oli kaunis tai että
hän siinä olisi nähnyt jonkin aatteen tai edes kehityksen symbolin.
Vain siitä, että oli kuorma-auto, viheriäinen, maali kulunut, hän tunsi
riemua, samoinkuin siitäkin, että se kulki. Liikkeen vuoksi, elämän
vuoksi, mutta myöskin joistakin muista, aivan käsittämättömistä syistä.
Tämä teki hänet oudoksi ja sekavaksi monen silmissä, silti hänestä
pidettiin, olipa hän luottamushenkilönäkin toveripiirissä. Kaikkein
suurimman heltymyksen valtaan hän joutui katsellessaan eläimiä,
varsinkin eläimiä silmiin katsoessaan.
Tällainen oli se tovereista, johon Kristian näytti syvimmin kiintyneen.
Sattui niin kuitenkin pian, että tämä nuorukainen joutui jättämään
yliopiston. Syistä ei kukaan tiennyt mitään varmaa. Kaikessa
hiljaisuudessa hän vain siirtyi maaseudulle. Kristian ei hänen
vaiheistaan sittemmin tiennyt juuri mitään, mutta tämän toverin
vaikutuksesta varmaan oli hänessä herännyt halu yksinäisyyteen, niin
että hän jätti sukulaisensa ja vähäisine rahoineen alkoi elellä
itsekseen syrjäkaupungilla. Tehtaastaan hän ei koko aikana välittänyt
lainkaan, ja vaikka hän oli puutteessa, ei hänen mieleensä näyttänyt
juolahtavan, että hänellä olisi ollut mahdollisuus elää paremminkin.
Liisan tapasi hän nyt sangen usein.
* * * * *
Eräänä iltana — oli ollut kovia pakkasia — hän makasi vuoteellaan kädet
pään takana. Huone oli hyvin kylmä. Ehkä senvuoksi, että seinäpaperit
roikkuivat isoina riekaleina eräältä seinältä — kosteuden vuoksi ne
olivat irroittuneet — huone oli sanomattoman murheellisen näköinen.
Nuorukainen katseli seinäpaperien valkeita ruusukimppuja, ne olivat
kalkinvalkeita. Huolimatta siitä, että ne missään nimessä eivät olleet
mitenkään erikoisia, oli niissä nuorukaisen silmissä jokin hauras
piirre, joka häntä viehätti. Hän koetti etsiä syytä siihen ja ajatteli:
jokunen viiva katkeillut, siinä se hauraus, ja kalkinvalkeasta
väristäkin se johtuu. Hän alkoi ajatella punertavanruskeata
heikkojalkaista tuolia pöydän ääressä, maalin, karkean ja paikoin
kuplille kohonneen, poikkipinnat, pyöreät ohuet ja vaaleamman ruskeat
hän näki erikoisen selvästi. Huone, kalkinvalkoiset kukat varsinkin,
häntä ahdisti, ja hän alkoi ajatella heiniä, pieniä, kelmeitä heiniä,
joissa ripsahteli vesi, hän näki veden, ripsahtelevan ja kirkkaan, ja
heinänkärjet, puhkeamaisillaan olevat ja kelmeät. Tämän ajatuksensa
vuoksi hän ei suinkaan tuntenut lohdutusta, vaan hänestä oli jollakin
tavoin mahdotonta, että hän ikinä enää näkisi laajan sinisen taivaan,
kun se kohoaisi korkeiden katonharjojen yllä aukealla paikalla, hänestä
tuntui äkkiä mahdottomalta, että mitään sellaista enää olisi. Hänestä
tuntui kuin olisi murheellisen kalkinvalkeista kukista lähtenyt ilmaan
tukahduttava, hieno kalkin tomu. Hän ei moneen päivään ollut käynyt
ulkona ja oli senvuoksi ärtyneessä, jännittyneessä ja synkässä tilassa.
Hän oli hyvin kalpea, silmät paloivat laajoina ja mustina, luomissa
oli jokunen punertava suoni kohonnut niin korkealle, että näytti kuin
ne olisivat hankautuneet rikki ja verestäneet. Hän ei vieläkään oikein
sietänyt Liisaa lähellään, mutta oli hänelle kuitenkin raivoissaan
siitä, ettei hän ollut tullut häntä tapaamaan.
Muiden sukulaistensa kanssa hän oli viime aikoina riitaantunut
pahasti. Häntä alettiin näiden kesken yleensä pitää löyhkäpäisenä,
keskusteltiinpa siitäkin, voitaisiinko ajan tullen omaisuutta
lainkaan jättää hänen käsiinsä. Näistä keskusteluista seurasi, että
Liisa alkoi hänen asioidensa hoitoa ajatella, koetti niistä hänelle
puhuakin, mutta aluksi onnistumatta. Kristian tunsi kaikista ihmisistä,
kaikista tavallisista toimista vieraantuneensa. Kenen kanssa hän ikinä
ryhtyikään puheisiin, tunsi hän tästä olevansa ikäänkuin hyvin kaukana.
Hän oleskeli päiväkaudet galleriassa, jokin tumma graniittiveistos
saattoi tulla hänen palvontansa kohteeksi pitkiksi ajoiksi. Tovereiden
keskuudessa hänelle tämän vuoksi hiukan naureskeltiin. Eräänä iltana
he olivat kokoontuneet hänen luokseen, joku silloin pilkkasi hänen
taiteenpalvontaansa. Hän ei siitä sen enempää välittänyt, näytti kuin
ei olisi kuullutkaan. Mutta puhuja jatkoi ärsyttelyänsä: Onko tämä nyt
mitä, tämäkin veistos, sinä tähän silmäsi sokeiksi katselet, ihastelet,
mutta onko tämä edes yhden ihmishengen arvoinen! Ei ole, kuitenkin
paljon on tällaisten vuoksi uhrattu. En halveksi, mutta ei ole tämä
arvokkaampi kaikkea muuta, ei leivänpalastakaan arvokkaampi, leivänpala
voi pelastaa ihmisen hengen, tämän takia voipi kuolla nälkään, voit
sinäkin kuolla, taiteenpalvoja. — Mitäpä jos kuolisikin. Ettekö käsitä,
paljon arvokkaampi on jokin polvenkupurakin tässä veistoksessa.
Syntynyt ihmeellisellä tavalla, luotu, jotta ei tuolle marmorikupuralle
mitään pahaa tapahtuisi, sydämeni tässä mieluummin repäisisin
rinnasta, sillä paljon kalliimpi sydäntäni on tuo marmorikupura, vain
tuo kupurakin. Kristian oli aukaissut takkinsa, paidan rinta näkyi
ohuena takertuneen hikiseen ihoon, hän ei luultavasti itse huomannut
kiihkoansa, hiuksetkin näyttivät tahmeilta.
Mutta hänen vastustajansa yltyi tästä kiihkosta yhä enemmän. Hän
halusi osoittaa, että Kristian ehdottomasti oli väärässä. Kirkaisten
ja punaisena hän huudahti: Antaisit kaivaa sydämesi ulos rinnasta
kuin kalanruodin vadista. Anna, anna! Mitäpä siitä, tuntisit kenties
nautintoakin. Kalliimpi, tuhat kertaa kalliimpi on leipäpala, vaikka
pieni, kuivettunut kyrsä vain, sanotaan kyrsä, koska puhuit tuosta
marmorikupurasta. Leipäpalanen voi pelastaa lapsen hengen, pienen
nälkäisen itkun se voi vaimentaa ja saattaa hymyksi. Olisitko
mies näkemään lapsen pehmeitä, lämpöisiä kyyneleitä, jos voisit
leipäpalasella ne vaimentaa, mutta sinulla ei olisi muuta, jolla
leipäpalan saisit lapselle, kuin tämä veistos. Heti empimättä
vaihtaisit tämän leipäpalaseen, tiedän sanomattasi.
— Mutta ei tämä vielä mitään olisikaan, puuttui puheeseen muudan
nuorista miehistä, kun voi olettaa, että veistos silti säilyy eheänä,
ettei sille tapahdu vahinkoa. Mutta jos olisi tämä veistos annettava
ihmiselle, joka ottaisi sen ja marmorin käyttäisi pesupöydäksi
esimerkiksi — tosin tuntuu epävarmalta, että siitä pesupöytää saisi
— käyttäisi marmorin vain johonkin hyödyksensä, oletetaan, että
olisi marmoria niin paljon. Olisi annettava tämä veistos ihmiselle,
joka antaisi kivenhakkaajan siitä hakata palloja huvihuoneensa
porraspylväitä koristamaan tai kaivonkannelle... Antaisi hakata pään,
suloisen, sinervän poven ja kuultavat polvet, kädet heittäisi jollekin
tunkiolle tai lapset leikkisivät niillä. Kuinka olisi, antaisitteko
leivänpalasta veistoksen tällaisellekin ihmiselle — oletetaan
kuitenkin, että lapsukainen ilman tätä leipäpalaa kuolisi nälkään.
— Tietenkin antaisi, kuului huutoja useilta puolin huonetta, miksi
kysytkään! Puhuja ei edes kuunnellut, hän kääntyi suoraan Kristianin
puoleen. — Antaisitteko? kysyi hän hiukan pilkallisen näköisenä. —
Antaisi, tietenkin antaisi, huusivat toiset hänen ympärillään, jo
kärsimättöminä. Kristian sanoi omituisesti vääntyvin kasvoin: Kenties,
kenties, lapsen vuoksi antaisin. — Kenties, kenties, hänet olisi
lynkattava tuon vastauksen vuoksi, huusi joku.
— Uskon, ensimmäiseksi hän antaisi, sanoi nyt nuorukainen, joka oli
keskustelun leivänpalasta alkanut. Vaikkemme ole alhaisia kukaan,
voisimme sekunnin miettiä, jos veistoksen arvo olisi kovin suuri,
mutta tämä heti, kun käsi ojentuisi häntä kohti, heti ensimmäisestä
kyyneleestä itse menisi palloja hiomaan.
Kristian seisoi ovella pää riipuksissa, kaikki karttoivat katsoa
toisiansa, he äkkiä kaikki ikänkuin häpesivät toisiansa ja koettivat
alkaa puhua aivan arkisista asioista.
Heidän lähdettyään Kristian ajatteli: marmoripalloja hiomaan, eikö se
olisi murhatun jäsenillä leikkimistä. Kuinka hän minusta niin sanoi ja
vielä vaikka sanoin kenties ja hän näki — huomasin sen — että todella
niin ajattelinkin. Mahdotonta olisi minun niin tehdä.
Kysymys ahdisti häntä, hänen täytyi se jollakin tavoin ratkaista.
— Hiomaan menemisen jätän, se on mahdotonta, mutta lapsukainen ja
leipäpala. Olisiko mahdollista, että antaisin lapsukaisen..., ei,
mitenkään se ei olisi mahdollista.
Hänen täytyi lähteä ulos kävelemään. Jostakin syystä hän nyt äkkiä
muisti tehtaan pihasta pihlajan sinivaalean latvan. Valkoinen maantie,
portti, haka olivat siinä ympärillä, mutta erikoisen selvästi hän näki
ajatuksissaan pihlajanlatvan sellaisena kuin se oli ollut, kun hän sitä
katseli huoneensa ikkunasta.
Tehdas. Ei kai sanottaisi mitään siitä, jos hän nyt haluaisi ottaa sen
haltuunsa. Mutta tuo pieni, rauhallinen kaupunki, nahkatehdas, talo,
joka kuului hänelle oli jotakin sellaista, johon hän ei tuntenut mitään
siteitä, kuului johonkin, jota hän ei halunnut omistaa, toisaalta tunsi
hän itsensä irralliseksi täälläkin. Hänelle ei ollut täällä tapahtunut
ihmettä.
Hän poikkesi galleriaan. — Mitä antaisinkaan tästä kaikesta, ajatteli
hän, että tämä kaikki aina olisi lähelläni. Jokaisen ihmisen täällä
tunnen läheiseksi ja haluaisin jokaiselle hyvää tämän vuoksi. Näin
täällä tunnen: jokaisen pitäisi itkeä suloisia, pehmeitä kyyneliä,
suudella riemukkaasti, ottaa kädestä, unohtaa onnettomuutensa ja
riemukkaasti syleillä, koska on tuo kaarros tuolla, koska on tuo ilme,
koska on tämä kauneus...
Hänen mieleensä muistui äkkiä kuin aivan uutena seikkana, että hän
voisi ja että hänen tulisikin oikeastaan ottaa hoitoonsa tehdas, palata
kotiin. Irrallisuus, jota hän oli jo kauan tuntenut, alkoi häntä äkkiä
kiduttaa, hän tunsi mielensä käyvän kuumeiseksi ja synkäksi.
Kotiinpalaaminen ei häntä millään tavalla viehättänyt, mutta hän päätti
kuitenkin pian lähteä. Asuntoonsa tultuaan hän tapasi Liisan siellä
itseään odottamassa. Tällä oli jokin pieni asia, ja sen suoritettuaan
hän aikoi lähteä, mutta Kristian pidätti häntä. Liisa näytti
hämmästyneeltä, sillä Kristian oli nykyjään sangen usein osoittanut,
ettei halunnut häntä tavata, eikä ollut puhunut hänen kanssaan muuta
kuin vastenmielisesti ja vain asioista, joista oli ollut välttämätön
puhua. Hän näki sitäpaitsi, että Kristian itsekin oli hämääntynyt
ja sen näköinen, ettei tiennyt mitä nyt puhuisi. Liisa palasi
kuitenkin takaisin ja nähdessään Kristianin avuttomuuden alkoi kertoa
joutavanpäiväisiä pikkujuttuja.
Kristianista tuntui, että hänen nyt ehdottomasti olisi sanottava
Liisalle se, mikä oli kohonnut kotiinlähtö-ajatuksen rinnalla hänen
mieleensä. Hänen täytyi ajatella Liisan kasvoja katsellessaan hakaa,
kävelyjä siellä toukokuussa, kun sade suhisi kelmeitten silmukimppujen
ja harmaiden kiiltävien oksien lomitse maahan. Hän muisti, kuinka he
kerran Liisan vieraillessa olivat juosseet haassa. Liisa oli mennyt
piiloon, ja Kristian muisti nyt selvästi, miltä hän oli näyttänyt:
pikkuruikkuiset kasvot pistivät esiin vaapukkapensaasta, hänen
olkihattunsa nauhoineen oli lentänyt takaraivolle, ja kun hän yritti
ulos pensaasta, oli hänen hameestaan ohut pitsi repeytynyt pensaan
himmeä- ja sinikarvaiseen oksaan. Liisa oli silloin lähtenyt pieni
terävä leuka hyvin pystyssä kotiin Kristianin jäädessä katselemaan
hänen jälkeensä. Hameen repeämä oli roikkunut hyvin naurettavasti, ja
siihen oli tullut viheriääkin.
Kristian huomasi mahdottomaksi puhua kuitenkaan siitä, mistä oli
aikonut, hän hypelteli sormissaan kynäänsä, otti kirjan, aukoi sitä,
sulki ja aukoi jälleen. Hän tunsi olevansa naurettava ja suuttui
itseensä ja myöskin Liisaan. Hän nousi, katsahti ikkunaan, oli juuri
auringon laskun aika, ilmassa oli hiukan usvaa, portit ja talot
näyttivät ruskeilta ja punaisilta.
Kun hän ja Liisa astuivat kadulle, leimahtivat heidän molempien
kasvonsa punaisiksi valosta. Jääpuikot roikkuivat tulipunaisina katon
rajassa, ja lätäköt loistivat. Liisan kelmeä leuka oli aivan kirkkaan
punainen ja hänen otsallensakin lankesi jostakin kellervänpunainen
juova. Pienen puistikon puissa loisti paikoin kirkas jääkuori. Siellä
he hetkeksi pysähtyivät, sinne eivät niin sattuneet auringon leveät,
reklaamimaisen punaiset ja keltaiset juovat. Siellä oli hämärä usva
pensaissa, suihkukaivon luona näytti ilma sinervältä. Etäämpää näkyi
jokin savenharmaa katulyhty, kuului piipitystä ja veden solinaa, kadun
varrella oli lumensulattimo käynnissä. Kun he kuljeksivat käytävää,
pyrähti pensaan latvasta varpusparvi lentoon istahtaen Säätytalon
pylväitten lehville.
Liisa oli jostakin syystä alakuloinen, huomasi Kristian, hänen silmänsä
olivat harmaat ja kirkkaat kuin sulanut luminen vesi keväällä, ja hänen
kasvonsa näyttivät värähtelevän, kun hän äkkiä ojensi Kristianille
kätensä: hänen oli tavattava erästä tuttavaa tässä lähellä. Kristian
häkeltyi ja pyysi saada saattaa hänet sinne. Liisa kulki nyt koko ajan
kiivaasti, ja Kristianin oli mahdoton enää alkaa puhetta mistään.
3
Kristianin palaaminen kotiin, vaikka ei vielä ollut täyttä vuotta
kulunut, ei herättänyt vastustusta. Omaisuuteensakin hän oli nyt
saanut täydet oikeudet. Niin hän eräänä päivänä seisoi vaununsillalla.
Oli enää muutama asemaväli kotiin, ja hän ajatteli: Outoa, että nyt
lähenen kaikkea vanhaa taas. Minusta tuntuu, etten siihen enää osaa
sopeutua. On kuin olisi pukeuduttava vaatteisiin, jotka eivät minulle
enää sovi. Kuinkahan olenkin tullut näin kaikesta irtautuneeksi?
Minkävuoksi kuitenkin lähdin kotiin? Tuosta keskustelusta se johtuu —,
siitä lähtien aloin ajatella. Ajatus, että on olemassa lapsia, jotka
kärsivät, ei lähde mielestäni. Enemmän ei mieltäni järkyttänyt edes
»Ivana Julma surmaa poikansa». Vavahdus kävi hänen lävitseen, kun hän
muisti surmaajan mielettömän tuskaiset silmät. — Ties miksi se eniten
järkyttää, ajatteli hän, eniten kaikesta siitä välitän. Tuo maalaus
palasi todellakin usein hänen mieleensä, siitä lähtien, kun hän sen
Eremitagessa oli nähnyt. Hän muisteli sitä, ja aina se häntä samalla
tapaa vavahdutti.
Hän alkoi ajatella erästä muotokuvaa, jossa ihon punerrus häntä
erikoisesti viehätti, hän muisti siveltimen jättämät hienot jäljet
poskilla ja otsassa ja ajatteli: Se minua erikoisesti aina viehättää
öljymaalauksessa, että saattaa siveltimen jouhien jättämät juomut nähdä.
Rata kulki niin, että asuinrakennuksen ja tehtaan saattoi hyvin
nähdä pari kilometriä ennen asemalle tuloa. Kun juna tuli sille
kohdalle, Kristian seisoi yhä sillalla. Hänen katseensa ohitse kiiti
matala, tummanharmaa katto, jäisten koivunoksien lomitse näkyvä, ja
kuivaushuoneen savupiippu. Hän tuli omituisen jännittyneeksi, lähti
vaunuun ja alkoi koota tavaroitansa, oli kuin jokin hänen sydämessään
olisi alkanut ratketa. Hän tunsi itsensä hurjan riemukkaaksi: Hyvin
olisin voinut sanoa, mitkä tiilet savupiipussa olivat mustuneita, missä
oli halkeama. Tunnenhan heinänkin, joka kasvaa katoilla, jäässä on nyt
ja kuulakasta, jokaisen heinän tunnen ja jokaista rakastan. Kuinka en
tätä ennen ole huomannut! Kuinka en koko aikana tätä ajatellut, ja nyt
on tämä kaikki kuitenkin kaikkein merkitsevintä ja tärkeintä. Muu ei
minulle merkitsevää olekaan.
Seuraavana päivänä tarkastellessaan ympäristöään hän huomasi joukon
seikkoja, jotka hän muisti, mutta joita hän ei ennen ollut tullut
ajatelleeksi. Myymälän hyllyt olivat täynnä aukkoja, pahviset
kenkälaatikot avoinna ja epäjärjestyksessä. Varastohuone taas oli
tupaten täynnä. Kaikesta näkyi, ettei mitään siellä ollut liikuteltu
pitkiin aikoihin. Kuivaushuoneessa olivat hiiret jyrsineet suuren
joukon nahkoja pilalle. Kristian otti nahan toisensa jälkeen,
levitti ja tunnusteli. Tuttu parkin ja nahkojen lemu, vanhat seinät,
harmaat, kallellaan olevat vuotaröykkiöt, kaikki, mikä oli ollut
hänen ympärillään lapsesta asti, tuntui hievahtamattoman hiljaa häntä
katselevan. Ensi kertaa hän koski kädellänsä kaikkea. Hän istuutui
eräälle vuotaläjälle, jossa oli parikymmentä kivikovaksi jähmettynyttä
vuotaa. — Sika olen ollut, narrattava ja naurettava sika. Tuskin
osaan velkakirjaa kirjoittaa. Mihinkään en ole perehtynyt. Kenties
jo huomenna vieras täällä isännöi. Leipää olen häväissyt, ei minulla
kohta olisikaan palasta ojentaa nälkäiselle. Kaiken näen nyt.
Turhanaikainen ihminen: ensi kerran koski käteni leipään, jota olen
hyväkseni käyttänyt. — Olisi suurin iloni, että saisin leipäpalan
ojentaa nälkäiselle, mutta voiko näin sellaista tehdä! Siinähän ydin
onkin, siinä syyllisyys, kohta olen heittänyt pois palan, joka piti
nälkäiselle ojentaa. Suurin vastuu on minulla, synti on, suuri synti
omaisuuden haaskaaminen, niin ettei se joudu kenenkään hyväksi, ei
kenenkään käsiin, mädättäminen. Tämäpä onkin minun aatteeni, nyt
muutan kaiken täällä, ja sitten runsain käsin jakelen nälkäisille,
teen iloisiksi ja autan elämään, tätä juuri olen kaivannut. Silloin
olen onnellinen. Mutta mitenkä ensiksi saan kaiken tämän parannetuksi?
Senkin tiesin, että miehet työaikoina juopottelevat, pitäisi sekin
saada korjatuksi. Kaikkia ei käy erottaminenkaan. Kukaan ei minua
täällä lämpimästi tervetulleeksi toivota ja niinkuin läheistä, tuttua
ihmistä. Kaikki odottavat romahdusta. Olisinpa edes koiran itselleni
hankkinut, se hyppisi vastaan, tuntisi. Kun en koskaan ole kenestäkään
välittänyt, ei kukaan ole koskaan minulta mitään pyytänytkään.
Luulevatkohan kovasydämiseksi, etten heitä kuulisi enkä huolistaan
välittäisi? Liian nuorenakin ovat luullakseni pitäneet, mutta
erikoisesti pitävät varmaan ymmärtämättömänä.
Hän ryhtyi antamaan määräyksiä, erotti työnjohtajan juopottelun vuoksi
ja koska tileissäkin oli sekavuuksia. Hän tunsi itsensä hämilliseksi
kaikkien nyt tarkatessa. Rotevat, punakat, harmaasilmäiset miehet
katselivat häntä epäluuloisesti. Hän tunsi äänensä ja koko olemuksensa
kovin heiveröksi, hän seisoi pidellen toista kättään pöydän kulmalla,
niska jäykäksi vedettynä, ja puhui harvaan ja matalalla äänellä.
Erikoisesti hän ajatteli: täytyy puhua harvaan ja matalalla äänellä,
siten he ymmärtävät, että olen kaiken punninnut. Hän katsoi miehestä
toiseen ja tunsi tuskallisesti joutuvansa hämilleen siitä, että jotkut
painoivat katseensa alas: itsestäni tämä kaikki on riippunut, en
mikään paljastelija liene heidän silmissään. Kummallista, että eniten
aina sitä häpeän, että joku edessäni häpeää, hän ajatteli puhuessaan.
Kuinka he kaikki seisovatkaan, vanhat miehetkin ovat lapsen näköisiä,
kuuntelevat luottavasti. Hän jatkoi puhettansa ja lupasi kuukauden
kuluttua palkanylennyksen kaikille, ja ne, jotka hän työaikana
tapaisi juovuksissa, joutuisivat erotetuiksi. Joukossa tuntui pientä
liikehtimistä. — Sepä onkin ensimmäinen tehtäväni, juopottelu työaikana
täytyy lopettaa, siinä suhteessa täytyy olla ankara, ovat siihen
tottuneet, mutta saavat lopettaa, ajatteli Kristian puhuessaan edelleen.
Poistuessaan hän tunsi itsensä epävarmaksi. Vaitelias joukko häntä
tuskastutti. — Läheisiksi eivät välimme voi tulla, sen näin. Jo
sekin, että kasvoni ovat kapeat, kuopalla, heitä vieroittaa. Mitään
vihamielistä he eivät tunne minua kohtaan, mutta ovat lähelläni
epävarmoja, ja tunnen itsekin, että olen kovin etäällä heistä. Mikä
siihen lie syynä? He ovat punaverisiä, voimakkaita, pullistuvat, suuret
lihakset käsivarsissa, juopottelevat, minun on kuin luu sinertävä
otsakin, kädet ja leukakin miltei kuultavat. Minulla on tunne monesti,
etteivät he pidä minua miehenäkään.
Laskeutuessaan portaita varastohuoneeseen hän tunsi ihmeellistä
mielihyvää siitä, että huoneet, kuivat huoneet, joissa oli vaalea,
maalaamaton puulattia, hänen astellessaan risahtelivat hänen
ympärillään, ja siitä, että muisti, kuinka monessa niistä oli vino,
irvistelevä lattia. Portaita astuessaan hän koetti, muistaisiko, millä
kohtaa askelmiin kiinnitetyt rautakaistat olivat poikki; kerran hän
muisti oikein, ja se ihastutti häntä kovin.
Varastohuoneessa oli homeisia ja kivikovia kengänkippuroita vedetty
esiin suunnaton joukko, monet aivan vanhanmuotisia. Kristian määräsi
pidettäväksi alennusmyynnin; aivan mahdottomat oli vietävä suutarille,
niistä voitaisiin ratkoa lasten kenkätarvikkeita. Tätä puhuessaan
nuorelle miehelle, joka varastoa järjesti, hän katseli muuatta hyllyn
takaa esiin vedettyä paria. Ne olivat harmaat kangaskengät, niissä
oli pitkä jono kiiltäviä nappeja ja korkeat kannat, kärjissä paksulti
valkeaa hometta. Hän näki tarkasti, minkälaiset, minkänäköiset kengät
olivat. Napit olivat tomuiset, mutta joistakin oli tomu pyyhkiytynyt
pois ja ne kiilsivät kirkkaina, pitkät varret olivat rypistyneet ja
kangas paikoin harvaa, niin että sisusteen yli kävi vain pari lankaa,
nekin harvoja ja katkeilleita.