Se humisi, se huokaili
ja itkuäänin valitti
tuo synkkä sydänmaa.
Puut vapisi ja suruisen
loi metsä kaihon katsehen —
en voi sit' unhoittaa.
Nuo töllirähjät matalat
ja peltotilkut pienoiset,
tuo suuri hallasuo,
ja kansa huolten painama
niin juro, vakaa, ahkera, —
kenp' unhoittaisi nuo!
En seutuja noit' unhoita,
vaan usein illan varjossa
ne sieluun kangastaa.
Ja on kuin kutsu kaukaa sois:
»oi, tullos korven helmaan pois,
se vain sun rauhoittaa!
Vain heimolaistes joukossa
sun paikkasi on taistella
eest' onnen yhteisen. —
Sä katso, kuinka taivaan vyö
on pimeä, ja korven yö
on syvä, hiljainen.
Sä louhikoita silmäillös,
suon raakaa ilmaa henkiös,
sen toki kestää saat.
Pois kevyt ilo! Sijaa suo,
kun puhkee murhelaulun vuo
ja tuskat voimakkaat! —
Se humisee, se huokailee. —
Sun veljes siellä kärsinee,
niin synkkä ompi yö». —
— Mä nousen, ylös kiiruhdan
ja korpehen taas taivallan
ja taajaan sydän lyö.
Siell' alkaa jylhä totisuus,
pois elon pintapuolisuus,
se pahaa unta vain!
Jo kauvan kotiin kyynelöin,
Pois melskehestä ikävöin. —
Nyt lähtö-innon sain.