Saako itkeä ihmispolo
maan mustia murheita noita,
kun on ristiriitainen olo
eikä toivojen aamu koita?
Saako itkeä ihmisen lapsi,
ilon ruusut kun kalvoi mato
ja nuorena harmein' hapsi,
suur' puhkesi surujen sato?
Saako itkeä ihminen täällä,
kun unelmat pyhät ja armaat
sai iskuja inhalla säällä —
ja eessä on muurit harmaat?
Saako itkeä ihminen heikko,
kun aikehet kasva ei töiksi,
kun hyödyn hirveä peikko
teki satoja kääpiöiksi?
Saako itkeä, toinen kun tallaa
sun pyhintäs lokahan halpaan,
kun kohtalo henkii hallaa
ja ystäväs kaatuvat kalpaan?
Saako itkeä aika kun kiitää
ja eessä on ehtoopuoli? —
Kas raskahat pilvet liitää,
elon taivahan peittää huoli?
Ei itkeä! Itku on inhaa
Sitä tehkööt raukat ja heikot.
Me tahdomme taistoa vinhaa.
Se on lohtumme siskot, veikot.
Pois riisumme murhevaatteet,
ja tahtohon kasvaa teräs. —
Nyt liikkuu valtavat aatteet,
jo tuhannet, tuhannet heräs.
Ei sanoilla, mut tositoimin
me tahdomme huolet poistaa.
Ylös työhön jo yhteisvoimin,
ajan uuden jo aurinko loistaa!
Ylös työhön, jos huolia se antaa,
niin aattehen kultamaasta
miel' ihmisen intoa kantaa,
ja paina ei ainehen saasta!