Merikosken vaahtopäisen
ranta kaunis, kaukainen
sua mailla vierahilla
aina muistan kaihoten.
Miten muinen mieltä hurmas
Oulun vetten uljas vuo,
Sotkamon ja Hyrynsalmen
uhkapäiset kuohut nuo.
Kuinka voittokulkuansa
kulki kimmeltävät jäät.
Kiuru lennossansa lauloi:
nyt on Pohjan keväthäät.
Kuinka luonas' sydän nuori
innon huumehesta löi,
suurta työtä, taisteloa
mieli kaihos' ikävöi.
Silloin tuli rintaan syttyi,
tuli sammuttamaton,
jolle lauloi kehtovirttä
vedet Kuhmon, Paltamon.
Monta unetonta yötä
tulta tuota vartioin,
hiivin kosken kaltahalle,
kyynelsilmin unelmoin.
— Merikoski kuohuvainen
nuoren tytön haaveet näit.
— Tyttö kulki kaukomaille. —
Koski armas sinne jäit.
Mutia vielä on kuin kuuluis
vuolaan virran kuohinaa,
joka huutaa vapautta,
hengen valtaa korkeaa.
Ja mä lausun: soios koski
yli suuren Suomenmaan
innostusta, uskallusta
kansaan kaihon kalpeaan.
Soios koski vaahtoharja,
pyhä virta Jumalten
suurten unten kaunis sarja
naisten, miesten mielihin.
Unelmista uljahista
teot suuret puhkeaa.
Onnekas ken aikanansa
unelmoida uskaltaa.
Sytä tuli taivahainen
Pohjan impein povihin.
Anna rintaan nuorukaisten
vakaa mieli sankarin.
Ja kun aika vierähtelee
kansan mieltä kysellen,
silloin kosken syntysanat
viittana on jokaisen.
Näinpä sulle Merikoski
Karjalassa laulelen,
konsa kevät maille saa, ja
sulaa neitos talvinen.
Maaliskuulla 1903.