Leyhyy ilmassa jo syksyn ilvi,
keltaiseksi riutuu rannan raita.
Sadekuuroja lyö musta pilvi,
Jokainen on kylän kuja kaita.
Taukoo tanhualla karkelo.
Synkkä syys on jo.
Mutta kivikkoinen peltorinne
kätköstänsä orahia luopi.
Laiho vihannoiva nousee sinne,
vaikka hyytä syksytär jo tuopi,
vaikka ympärill' on kuolemaa,
oras kukoistaa.
Nousee touvontainta tuhatkunta
ja ne syksysäässä itää, varttuu,
nähden toiveikasta sulo-unta,
kuinka laihoksi he kasvaa, karttuu,
kunhan koittaa kerran kevät uus,
suven ihanuus. —
Kasvaos, oi toivon oras nuori,
kertoele keväimestä niille,
joita painaa syksyn sumuvuori,
joilla silmässä on surun kiille,
joille pitkä talvi häämöittää,
jotk' ei päivää nää.
Nouse oras, vihantana välky,
pilki pimeässä syksysäässä,
että silloin, kun ei aalto helky,
vaan on kaikki lumessa ja jäässä,
elpyis muistostasi mieli tuo,
liitäis kevään luo.
Syyskuulla 1904.