Paistaa päivä loistavainen halki usvain talvisten
Luojan voima, kevään voima nousee kirkas, ikuinen.
Kalpeneepi virvapalot, talven vallat vavahtaa,
kun se sieltä korkealta katsoo maata matalaa.
Paista päivä, Luojan päivä, maata hellin silmäillös,
kaikki halpa mannun alle kätköhönsä häätäös!
Auta uuteen kukoistukseen metsä valonjanoinen,
joka huokaa talven yössä, alla kylmäin kinosten. —
Paljon maass' on maatunutta, mik' ei eloon nousta voi.
Mont' on riutuvaista puuta, jota jäytää taudin koi.
Mutta sadat aarnihongat, sankkain saloin petäjät,
kas ne elpyy sätehistäs. — Suomen korvet heräävät.
Aarnihonkain alla siellä sykkii sydän mustan maan.
Elon nesteet pulpahtaapi, korpi kokoo voimiaan.
Joskin rinteen lepät hauraat tuulen teille varisee,
toki tuhat uutta vesaa niiden sijaan ylenee.
Nousee tuhat nuorta vesaa kantain päivää otsallaan. —
Runouden hengettäret kiiruhtavat soittamaan.
Kanteloisen kultakielet jumalaisin äänin soi.
Kohta koko suuri metsä juhlahymnein huminoi.
Kumma laulu, tenholaulu, kuolematon laulu tuo.
Kun sen kuulit, sydämmessäs' virkos' innostuksen vuo.
Miks' oi metsä, miks' ei aina aik' oo suurten laulelmain,
miksi väliin kätköissäsi laulaa haaskalinnut vain?
Turha tuot' on kysyäni nyt, kun juhlahymnit soi,
nyt kun laaja taikalaulu Suomen metsiin huminoi,
nyt kun paistaa Luojan päivä, päivä kirkas Helmikuun,
ja nään kuuset kullassansa, hopeassa honkapuun.
Terve sulle valonpäivä, päivä suurten aatteiden,
jolloin sankarlaulut kaikuu äärilt' pilvein usvaisten!
Terve ihanteiden päivä! Astu maahan matalaan!
Näinpä sulle tervehdykset kaikuu kautta Suomenmaan.
Helmik. 5 p. 1904.