»Ken uskoo ihanteihin, — lapset vaan
ja houkat, joit' ei johda järki.
Tää elo rautainen se iskuillaan
jo ammoin aattehemme särki.
Ken antaa alttihiksi itsensä,
kun riehuu väkivalta, pilkka.
Ken pyrkii roikkumahan hirressä. —
Lie tuskin viisas ollut Ilkka.
Ken kamppailisi vuoksi totuuden,
hiussuortuvaa ken halkoo veitsin,
ja onko järkevätä heikkojen
uhata mahtajaansa peitsin?
Ja mitä vihdoin kansa onneton
voi uhmailulla saada aikaan. —
Jo aik' on järjen käydä johtohon,
nyt turvaamist' ei »Väinön taikaan».
Siis selkä notkeeks' vaikka taittukoon
tää keino pälkähästä päästää.
Madamme mahtajamme suosioon,
hän toki silloin suojaa, säästää.
Näin haastavat he aivan tosissaan
ja vallan rappusia kiipii. — —
Mut kansa tätä miettii konnuillaan
ja tuska sille mieleen hiipii.
Ja yhä väkivalta meitä lyö,
ja sydän juron kansan kiehuu.
Mut hepä lihapatain luona syö
ja sortajamme eessä liehuu.
Tuo on niin järkevää, noin asemaa
he lujaa itsellensä luovat.
Mut onnen oikkuja ken oivaltaa,
ne usein pettymystä suovat.
Niin nytkin, vallan huipulla he on,
kun suuret tuulet maahan ryntää.
Taas kansan tahto astuu johtohon,
ja uusi aika maata kyntää.
Uus aika tuopi kansan turmion,
se verikostoin heitä uhkaa.
Kukistuu kukkulat ja kohta on
tilalla raunioita, tuhkaa.
Haa, missä nyt on järjen laskelmat
ja mammonjumalanne tuki;
ja missä ivahymyt, ilkunnat,
jotk' ennen kasvojanne puki?
Nyt tuomion soi suuri pasuuna
sen äänt' ei lahjo kullat, raha.
Mi väärää maassa lie ja alhaista
se rauhenee kuin tuleen vaha.
Syksyllä 1904.