Tuli »Ihmisen poika» maailmaan
ja valkeus hänestä hohti.
Isän tahtoa kansalle julistain
hän ol' oppaana totuutta kohti.
Kuul' kansa ja mestarin ympäri
se silloin kilvaten kulki.
Kukin rintansa tuskat uskalsi
kera toisten kertoa julki.
Ja »Ihmisen poika» hän lohdutti
ja haasteli lemmen kieltä.
Hän aikansa erheet paljasti
ja valaisi sydäntä, mieltä.
Mut tuostapa joutui kuohuksiin
ylivallan vartiat ylväät,
ja kansansa unta suojaamaan
nous' Kaifaat ne Juudaan pylväät.
Oli »nimessä Jumalan» vaatimus:
»hän ristihin naulitkaatte».
Ja heikkotahtoinen Pilaatus
myöns': »tuossa on uhrinne, saatte».
Ja Golgatan kummulle kuolemaan
meni Juudaan sankari jaloin.
Mut oppinsa suuri se maahan jäi
yhä loistaen kirkkahin valoin. —
Ajan pyörä on pyörinyt eellehen,
moni syösty on kuolohon uhri,
monen »mestarin» parhaan seuraajan
käsiin valtiaat verensä tuhri.
Ja viha se vieläkin kuohuaa
tuon kirkon Kaifaan ja Hannaan. —
Leo Tolstoi eikö juur' parhaillaan
ole kiroten tuomittu pannaan.
[Runo kirjoitettu silloin, kun Venäjän kirkko antoi
Leo Toistoille pannajulistuksen.]
Ja tuskinpa, jos niin tarvittais
olis Pilatuksista puutos.
Kuin silloin, nytkin ne meuraavat
vaikk' aika on toinen, se muutos.
— He meuraa ja voimansa mittaavat,
ne laskut on virheitä täynnä. —
He pöyhkeimmillään kaatuvat,
niin aina on ennenkin käynnä.