Sun päähäsi ennakkoluuloja
he ahtavat runsahin määrin
ja järkesi jättävät uinuksiin
ja johtavat tuntoas väärin.
He vievät sun kirkkojen pyhättöön
ja messujen ääreen lumoo
ja uhaten helvetin tulella
he vapauskaipuusi kumoo.
Ja henkesi saatua vangikseen
sun ottaa he kanssaan työhön,
kun tahtovat kaiken taannuttaa
ja kansat upottaa yöhön.
Kun työmies raatavi päivin, öin
ja rikkaus yksillä pysyy,
ja »missä on oikeus, turvallisuus»,
epätoivossa sorretut kysyy,
kun rikkahat yksin on vallassa,
ja mahtavat lakeja säätää,
kun raaka voima ja kanuunat
valonsankarit tyrmähän häätää,
kun paljon, paljon on vääryyttä,
johon kansat, yksilöt hukkuu,
sinä aikas' et rientoja ymmärrä,
sun henkesi raskaasti nukkuu.
Sinä elelet hurmeessa tuntehen,
punot pimeyden tummia vöitä.
Kulet välkkeessä valhevalkeiden
ja kasvatat kääpiöitä.
Et nouse urhoja kasvattamaan,
et sukua suurta jo luomaan,
joka yhteis-onnea etsisi vaan
ja kurjien huudot huomaa.
Sinä nöyryyttä neuvot lapsilles
ja laitat ruuan ja vaatteet,
mut' unohdat innon ja uljuuden
ja kauniit, kantavat aatteet. —
Mut kerran aika se koittava on,
kun hautahan vanhat vaipuu,
ja uusi on nainen nouseva,
jonka valtahan kaikki taipuu.
— Pois ennakkoluulojen synkkä ies
valon henkisen, kirkkaan tieltä.
Pois horjuva itsetiedottomuus,
kun kutsumus kysyvi mieltä!
Se vaativi mieltä ja sydäntä
se tahtoo taistohon naista.
Kas, pimeä, kurja on maailma
ei Jumalan päivyt se paista.
Mut nähkää, nainen jo valveutuu
ja katkoo kahlehen inhan.
Ja voimakas, kasvava edistys
saa vauhdin uuden ja vinhan.