Niin tuskaiset oli arkipäivät,
ne otsasta pusersi hien.
Työ raskas ja lepoa rahdun verran
ja palkka surkean pien.
Vain ryysyt ja huoneena kolkko soppi,
ei ilmaa raitistakaan.
Ei päivänpaistetta, kukkaiskenttää,
katu ahdas ja muureja vaan.
Niin tuskaiset oli arkipäivät,
melu tehtaassa tappava tuo.
Ei poskille nouse toivonruusut,
ne nieli jo kurjuuden vuo.
Elo orjalle on vaan piina ja tuska,
ies raudanpainoineen. —
Lyhyt sunnuntai ohi nuolena kiitää
taas matka on tehtaaseen.
Haa, orjalla joskus on lepohetki,
lyhyt hetkinen sunnuntain.
Sen kuljen luontohon kukkamaille,
mut hetken se kestää vain.
Kuus' kello on iltana sunnuntaisen,
ja tehtaan kello jo soi,
yötyöhön kolkkohon kutsuu taas se
oi, ettei se vaikene oi.
Lyhyt orjalla tää on lepohetki.
— Elon karkelot viehättäis,
mut käsky se kuuluu: työhön, työhön
jos pois olis, leivättä jäis.
Sitä työtäkin tekisi riemumielin,
ja huolensa heittäis pois
jos joskus vapaata, huoletonta
elonriemua kokea vois.
Mut ei, lyhyt sunnuntai pian loppuu,
ja karkelo katkeaa,
siks' koskaan ei mieli nousta jaksa
vaan synkkänä sairastaa.
Lyhyt sunnuntai, lyhyt päivänpaiste,
taas tehtaankello jo soi,
yötyöhön kutsuu se kiiruisesti
oi ett'ei se vaikene, oi!