Mun kirveeni iskee, kalkkaa
ain' aamusta iltahan.
Työ raskas. Pien' on palkka.
Elo huolta on ainian.
Ja vaimo ja lapsia kuusi
ne kotona värjöttää,
kun alkaa kuukaus' uusi
eikä vuokrahan penniä jää.
Ja kenkiä, ryysyjä hiukan
ne pienoset tarvitsee. —
Me taitamme leivän niukan
ja vaimoni rukoilee.
Mä nään hänen hiljaisna illoin
ja hellänä aamuisin
olen säälistä sortua silloin,
kun puutteess' on armahin.
Mutt' päivällä kirvesrautaa
taas heilutan ennellään,
ja mieleni mustaa hautaa
yhä jään minä miettimään.