"Minun täytyy tämä kaupunki jättää
ja sinut, armaani, tänne heittää --"
(Schwaabilainen kansanlaulu.)
Laulajan kasvot olivat parrattomat, silmät katsoivat iloisesti; hän
kumartui ja lisäsi vettä kiehuvaan hernekattilaan, otti sitten kekäleen
palavasta nuotiosta ja alkoi häätää pois ruokatavaralaatikolle
tunkeilevia koiria. Hänellä oli siniset silmät ja pitkät, kullanväriset
hiukset. Oli hauska nähdä hänen nuorekasta reippauttaan.
Uusi kuu kohotti tuskin näkyvän sarvensa kumartuneiden, lumella
peitettyjen mäntyjen yli, jotka ympäröivät leiriä eroittaen sen muusta
maailmasta. Ylhäällä oli hyvin kirkasta ja kylmää, tähdet vilkuttivat
nopeasti kylmällä valollaan. Luoteessa vihertävät pilvet ennustivat
revontulten alkua. Kaksi miestä loikoi karhuntaljalla, joka toimitti
vuoteen virkaa. Nahan ja lumen välille oli asetettu kuuden tuuman
paksuudelta havuja. Huopapeitteet olivat kokoonkäärittyinä. Makaavien
selän takana oli esirippu -- kappale purjekangasta, joka oli jännitetty
puiden väliin ja asetettu neljänkymmenen viiden asteen kulmaan. Se
kokosi tulesta säteilevää lämpöä ja ohjasi sen alas makuupaikalle.
Kolmas mies istui reessä ja paikkasi mokkasiinejaan. Oikealla osoitti
kasa jäätynyttä, järeää hiekkaa paikan, missä he joka päivä suorittivat
vaikean päivätyönsä saadakseen kultaa. Vasemmalla törrötti neljä paria
lumikenkiä ollen kulkuneuvoina silloin, kun he halusivat poistua leirin
tallatulta lumelta.
Kummallisen liikuttavana kaikui laulu kylmien pohjolan tähtien alla. Se
ei saattanut raskaan työnsä jälkeen lepääviä miehiä paremmalle
tuulelle. Heidän sydämissään aiheutti se rauhatonta kaipuuta sekä
levottoman tunteen, joka muistutti nälkäisen vatsan kurnutusta ja ajoi
heidän sydämensä etelään, maille, missä oli enemmän valoa ja lämpöä.
-- Jumalan nimessä, Sigmund, lopettakaa! -- murisi yksi joukosta. Hänen
kätensä olivat puristuneet nyrkkiin, mutta hän peitti ne karhuntaljaan,
jonka päällä hän loikoi.
-- Minkävuoksi, Dave Wertz? -- kysyi Sigmund. -- Miksikä en saisi
laulaa, kun sydämeni on iloinen?
-- Senvuoksi, että siihen ei ole mitään aihetta, siinä syy. Katsokaa
ympärillenne ja ajatelkaa ruokaa, jolla olemme turmelleet vatsamme jo
kahdentoista kuukauden ajan, ja ajatelkaa, että elämme ja
työskentelemme kuin juhdat.
Vaiennut Sigmund kultaisine hiuksineen silmäili ympärilleen huurteen
peittämiin koiriin ja höyryyn, joka kohosi miesten hengittäessä.
-- Mutta miksei sydän silti voi olla iloinen? -- nauroi hän. -- Kaikki
on hyvin. Mitä tulee ruokaan -- hän nosti koukistetun kätensä ja
tunnusteli mielihyvällä lihaksiaan, -- jos emme eläisi ja työskentelisi
juhtamaisesti, emme myöskään ansaitsisi työstämme kuninkaallisesti.
Suoni antaa meille kaksikymmentä dollaria kattilallisesta ja mehän
tiedämme sen paksuuden olevan kahdeksan jalkaa. Täällä on toinen
Klondyke -- ja sen tiedämme -- kas, Jim Hawes tietää sen, eikä valita.
Ja kas Hitchcock! Hän ompelee mokkasiinejaan kuten vanha akka ja
odottaa aikaansa. Teillä ei ole vain voimia odottaa ja työskennellä
kevään huuhtelukauteen asti. Silloin tulemme kaikki rikkaiksi,
rikkaiksi kuin kuninkaat, mutta te ette saata odottaa. Te kiiruhdatte
palaamistanne Valtoihin. Sitä minäkin haluan, sillä minä synnyin
siellä, mutta minä voin odottaa, koska kulta päivä päivältä enenee
kattilassa -- keltaisena kuin voi kirnussa. Mutta te haluatte
paremmille päiville ja itkette sitä nyt kuin lapsi. Miksikä en
laulaisi:
"Kun aika joutuu, kypsyy rypäle,
Enkä minä kauemmaksi enää etene..."
Koirat, väristen ja ulvoen, tunkeutuivat lähemmäksi tulta. Kuului lumen
narskuva ääni lumikenkien painuessa siihen. Sigmund keskeytti laulunsa
ja heitti kiroillen koiria kekäleellä.
Nuotiotulen valaisemalle alueelle ilmestyi nahkoihin kietoutunut
intiaanityttö, laskeutui lumikengiltä, heitti takaisin oravannahkaisen
huppupäähineensä ja astui heidän luokseen. Sigmund ja tulen luona
istuvat miehet tervehtivät häntä tavanmukaisella halloo-huudolla ja
Hitchcock teki tilaa reessä, jotta tulija voisi istua hänen viereensä.
-- Kuinka voit, Sipsu? -- kysyi hän puhuen kuten tyttökin huonoa
englanninkielen ja Chinook-intiaaniheimon murteen sekoitusta. -- Onko
leirissä nälkä? Minkä on poppamies huomannut syyksi siihen, että
metsästys on huonoa eikä hirviä liiku missään?
-- Nälkä on. Metsästys on huonoa ja olemme aikeissa syödä koirat. Ja
poppamies löysi syyn onnettomuuteen; huomenna toimittaa hän uhrin ja
puhdistaa leirin.
-- Kenet hän on määrännyt uhriksi? Äskensyntyneen lapsen vaiko jonkun
vapisevan ukon, joka on rasitukseksi heimolle ja jolle kuolema on
itselleenkin paras?
-- Tällä kertaa tapahtuu toisin. Koska hätä on suuri, niin ei hän
valinnutkaan ketään muuta kuin päällikön tyttären, minut, Sipsun.
-- Hirveätä! -- sanoi Hitchcock. Hän tuumiskeli ja näkyi selvästi, että
hän oli tavattoman hämmästynyt.
-- Sen vuoksi seisomme nyt siinä, missä tiet eroavat -- te ja minä,
jatkoi tyttö rauhallisesti. Saavuin nähdäksemme vielä kerran toisiamme,
vain yhden kerran.
Hän oli alkeellinen olento ja alkeelliset olivat hänen tapansa
samoinkuin katsantokantansakin. Elämään hän suhtautui stooalaisesti
katsoen ihmisuhreja asiain menoon välttämättä kuuluvaksi. "Voimat",
jotka ohjasivat päivänvaloa ja pimeyttä, vesien juoksua ja pakkasta,
lehtien liikuntaa ja tuulta, olivat pahoja ja tarvitsivat
hyvittelemistä. Ne vaativat sitä monella tavalla -- kuolemalla vedessä,
kun heikko jää murtui alta; karhun käpälissä, sairauden vaivuttamana,
joka saattoi kohdata ihmistä hänen omassa asunnossaan; ensiksi
ilmaantui yskä ja sitten poistuu elämä keuhkoista suun ja nenän kautta.
Silloin saivat "voimat" uhrinsa. Kiinteän johdonmukaisesti liittyivät
seikat toisiinsa ja poppamies sai selville näiden "voimien" tahdon
menetellen ilman sääliä. Se oli luonnollista. Kuolema saapui eri teitä,
mutta loppujen lopuksi oli kaikki Tuntemattoman ja Kaikkivoivan tahdon
ilmausta.
Mutta Hitchcock oli myöhäisemmän sivistyksen lapsia. Hänen
katsantokantansa olivat vapaamielisempiä ja vapaita kaikenlaisesta
auktoriteettiuskosta.
-- Ei, Sipsu! -- sanoi hän. -- Sinä olet nuori ja vielä täynnä elämää.
Poppamies on tyhmä ja hänen valintansa kauhea. Se ei ole tapahtuva.
Tyttö hymyili ja vastasi:
-- Elämä ei ole lempeä. Ensiksikin teki se toiset valkoisiksi, toiset
punaisiksi, ja se on paha. Sitten antoi se teittemme yhtyä ja eroittaa
ne nyt, emmekä me voi mitään tehdä. Kerran aikaisemmin, kun jumalat
olivat vihassa, saapuivat teidän veljenne leiriin. Heitä oli kolme, he
olivat suuria ja valkoisia ja puhuivat, että uhrausta ei tapahdu. Mutta
he kuolivat ja kaikki jäi ennalleen.
Hitchcock nyökäytti päätään, kääntyi tovereihinsa ja sanoi kovalla
äänellä:
-- Kuulkaa, toverit. Jotain pirullisen kauheata valmistellaan
intiaanikylässä. Ne aikovat tappaa Sipsun. Mitä sanotte siitä.
Wertz ja Hawes katsoivat toinen toiseensa eikä kumpikaan puhunut
mitään. Sigmund taivutti päätään ja taputti polviensa välissä olevan
koiran päätä. Hän oli tuonut sen mukanaan kaukaa ja piti siitä paljon.
Itse asiassa oli eräs tyttö, jota hän usein muisteli ja jonka kuvaa hän
kantoi povellaan, antanut hänelle koiran sekä siunauksensa heidän
suudellessaan jäähyväisiksi, kun hän lähti äärimäiseen pohjolaan.
-- Mitä sanotte siitä? -- toisti Hitchcock.
-- Ehkäpä ei asia ole niin vakava, -- vastasi Hawes
välinpitämättömästi. -- On hyvinkin mahdollista, että se on vain tytön
lorua.
-- Se ei ole luultavaa! -- Hitchcock tunsi tulista kiukkua nähdessään
tällaista välinpitämättömyyttä. -- Mutta jos asia on totta, niin on
kysymys siitä, kuinka me siihen suhtaudumme? Mitä teemme?
-- En näe mitään aihetta sekaantua asiaan -- sanoi Wertz. -- Jos asia
on niin, niin se on, siinä kaikki, mitä voimme sanoa. Se on maan tapa,
josta tämä kansa pitää kiinni; uskonto, eikä se liikuta meitä. Meillä
on kylliksi tekemistä kultahiekan kokoamisessa voidaksemme mitä
pikemmin matkustaa tästä Jumalan hylkäämästä maasta. Kelpaako tämä
tyttö kenellekään muulle kuin pedoille? Ja eivätkö nämä punaiset pirut
ole juuri petoja? Olkoon kaikenlainen intoileminen helvetissä!
-- Sitä samaa sanon minäkin, -- myönsi Hawes. -- Meitä on täällä neljä
ja olemme kolmensadan mailin päässä Yukonista ja siis valkoisista. Mitä
voimme tehdä puoltasataa intiaania vastaan. Jos ryhdymme neuvomaan
heitä, kiinnittävät he meihin huomiota ja jos aiomme tapella, tappavat
he meidät. Sitäpaitsi löydämme täältä, Jumalan kiitos, kultaa.
Yksistään senvuoksi en salli sekaantumista.
-- Olen samaa mieltä -- lisäsi Wertz.
Hitchcock kääntyi kärsimättömästi Sigmundiin, joka lauloi hiljalleen.
-- He ovat oikeassa, Hitchcock -- sanoi tämä, -- olen samaa mieltä
toisten kanssa. Jos kuusikymmentä miestä on päättänyt tappaa tytön,
minkä te sille voitte? Hetkinen, eikä meistä jää jälelle ketään. Ja
mitä hyötyä siitä on? Tyttö jää kuitenkin heidän käsiinsä. On
toivotonta ryhtyä vastustamaan kansan tapoja, kun ei meillä ole
kylliksi voimaa.
-- Mutta voimaa on! -- keskeytti Hitchcock, Neljä valkoista merkitsee
sata kertaa enemmän kuin saman verran punaisia. Ja muistakaa tyttöä!
Sigmund taputteli tuumivasti koiraa.
-- Tyttöä minä juuri ajattelenkin. Hänen silmänsä ovat siniset kuin
kesäinen taivas, naurunsa helisee kuin meren laineet, hiukset keltaiset
kuin minulla ja palmikko käsivarren paksuinen. Hän odottaa minua
kaukana täältä, paremmassa maassa. Ja hän on odottanut kauan; nyt kun
näen, kuinka paljon olen koonnut kultahiekkaa, en heitä työtä kesken.
-- Minua hävettäisi katsoa tytön sinisiin silmiin ja muistaa toisen
tytön mustia, tytön, jonka elämä oli minun kädessäni -- vastasi
pilkallisesti Hitchcock. Hänen luonteessaan oli synnynnäinen
ritarillisuuden tunne ja valmius jaloihin tekoihin. Hän saattoi tehdä
teon asian vuoksi, arvostelematta siitä tulevaa hyötyä tahi muita
seurauksia.
Sigmund pudisti päätään.
-- Te ette saa minua pois tolalta, Hitchcock. On olemassa kylmiä
asiallisia olettamuksia ja tosiasioita. Enhän saapunut tähän maahan
turhan takia ja sitäpaitsi olen vakuutettu, ettei kannata nostaa tästä
juttua. Jos sen tekisimme, olisi se vain tytölle itselleen pahempi.
Hänen kansansa tapa on sellainen, ja aivan sattumalta olemme täällä
tämän tapahtuessa. He ovat tehneet niin tuhannen tuhatta vuotta,
haluavat tehdä nyt ja tulevat niin vastedeskin tekemään. Sitäpaitsi,
eiväthän he ole meidän rotuamme. Eikä tyttö myöskään. Ei, minä olen
yhtä mieltä Hawesin ja Wertzin kanssa.
Koirat alkoivat murista ja hän vaikeni kuunnellakseen narinaa lumessa.
Intiaani toisensa jälkeen ilmaantui valaistulle alueelle: korkeina,
peloittavina, vaiteliaina ja nahkoihin käärittyinä kuvastuivat heidän
varjonsa lumelle. Yksi heistä, poppamies, keskusteli Sipsun kanssa --
kuului jyrkkiä kurkkuääniä. Miehen villit kasvot olivat maalatut
kirkkain värein, olkapäiltä riippui sudennahka, jonka kuono ja
välkkyvät hampaat kohosivat hänen päänsä yli. Vielä ei oltu sanaakaan
lausuttu. Säilytettiin varovaisina rauha. Sipsu kohosi ja nousi
lumikengilleen.
-- Hyvästi, Hitchcock -- sanoi hän. Mutta tämä seisoi vastaamatta ja
liikkumattomana heidän kadotessaan valkeaan metsään.
Eroitukseksi monista miehistä Hitchcock ei milloinkaan ollut pyrkinyt
yhtymään kehenkään pohjolan tyttäristä. Rotueroavaisuus ei suinkaan
estänyt häntä käymästä avioliittoon maan tyttärien kanssa. Vaikkapa
niinkin olisi ollut, ei hänen elämänviisautensa olisi siitä kuitenkaan
lukua pitänyt. Mutta hän ei yksinkertaisesti tuntenut siihen mitään
halua. Sipsu? Hän keskusteli mielellään tytön kanssa leiritulen
ääressä, mutta ei niinkuin mies, joka tuntee, että hän on mies ja
tuossa on nainen, vaan niinkuin täysikasvuisen lapsen kanssa. Siinä
kaikki. Mutta tähän sekaantui ritarillisiakin tunteita; huolimatta
esi-isistään ja Uuden Englannin vaikutuksesta oli hän niin luotu, että
elämän arvosteleminen kauppiaan kannalta -- oston ja myynnin -- näytti
hänestä häpeälliseltä ja oli vastenmielistä hänen syvimmille
tunteilleen.
Hän istui siinä vaiti, pää eteenpäin kumartuneena, ikäänkuin esittäen
keskitettyä voimaa, yhtä suurta kuin hänen rotunsa.
Wertz ja Hawes katsoivat tuon tuostakin kysyvästi häneen ja heidän
käyttäytymistavassaan tuntui, vaikkakin heikko, mutta silti huomattava
pelko. Sigmundilla oli sama tunne. Hitchcock oli voimakas ja hänen
voimansa oli usein, heidän elämänsä monissa tilanteissa, tehnyt heihin
vaikutuksen. Ja he odottivat jonkunlaisella pelolla ja uteliaisuudella,
mihin toimenpiteisiin tämä ryhtyisi, kun päättäisi toimia.
Mutta vaitiolo jatkui kauan. Tuli oli melkein sammumaisillaan, kun
Wertz nousi, haukotteli ja tuumaili menevänsä nukkumaan. Silloin
kohottautui Hitchcock koko pituuteensa.
-- Rankaiskoon Jumala teitä, pelkuriraukat! Minä en halua olla
kanssanne tekemisissä! -- Hän puhui verrattain rauhallisesti, mutta
jokaisessa sanassa tuntui voima.
-- Jakakaamme siis, -- jatkoi hän, -- sillä tavoin kuin katsotte
itsellenne sopivimmaksi. Minulla on oikeus neljänteen osaan, se käy
selville sopimuksestamme. Siis kaksikymmentäviisi tahi kolmekymmentä
unssia tulee minulle. Tuokaa vaaka. Jaamme sen heti. Ja te, Sigmund,
mitatkaa minulle neljäs osa ruokatavaroista ja pankaa ne syrjään. Neljä
koiraa on minun, mutta tarvitsen useampia. Annan teille osani
varustuksistani ja työkaluni maksuksi koirista. Ja lisään siihen kuusi
tahi seitsemän unssia. Mitä sanotte siihen?
He menivät syrjään kolmen kesken ja alkoivat neuvotella. Heidän
palattuaan ryhtyi Sigmund puhumaan.
-- Me jaamme teidän kanssanne rehellisesti kaikki, Hitchcock.
Jokaisesta tavarasta saatte teille kuuluvan neljännen osan -- ette
enempää, ettekä vähempää; te voitte sitten ottaa tahi jättää. Mutta
meille ovat koirat yhtä tarpeellisia kuin teillekin, senvuoksi saatte
neljä, ettekä muuta. Jos te jostakin syystä ette halua ottaa osaanne
työkapineista ja varustuksista, niin on se teidän asianne. Jos
haluatte, voitte ne viedä, jos haluatte, voitte ne jättää.
-- Lain kirjaimen mukaan, -- hymähti Hitchcock. -- Mutta olkoon niin.
Minä suostun. Minulla on kiire, enkä voi raahata mukanani kaikenlaista
roskaa.
Jako suoritettiin ilman muita selityksiä: Hitchcock sitoi vähät
tavaransa rekeen, valitsi neljä koiraa ja valjasti ne. Työkalu- ja
varustusosaansa hän ei koskenut, kuitenkin heitti hän rekeensä puolisen
tusinaa koiravaljaita katsahtaen uhmaavasti jälelle jääviin ikäänkuin
tarjoten heille tilaisuuden vastustaa. Mutta he kohauttivat olkapäitään
ja katselivat häntä kunnes hän katosi metsään.
Mies ryömi vatsallaan lumessa. Molemmin puolin näkyi epäselvästi
hirvennahoista tehtyjä telttoja. Siellä täällä ulvoi joku koira
surujaan tahi iski murahtaen kiinni naapuriinsa tämän sopimattoman
käyttäytymisen vuoksi. Eräs koirista lähestyi ryömivää miestä, mutta
tämä ei liikahtanut. Koira tuli lähemmäksi, haisteli ilmaa ja vetäytyi
vielä lähemmäksi, kunnes sen kuono kosketti tuota kummallista olentoa.
Silloin Hitchcock -- se oli hän -- ojentautui yhtäkkiä eteenpäin ja
tempasi nopeasti paljaalla, rukkasesta vapautetulla kädellään eläintä
kurkusta kiinni. Koira kaatui maahan kuoliaana ja mies kulki eteenpäin.
Tällä tavalla ryömi Hitchcock päällikön majalle saakka. Hän makasi
kauan lumessa, kuunnellen sisäpuolelta ääniä ja koettaen arvioida,
missä Sipsu oli. Teltassa oli nähtävästi paljon ihmisiä ja äänistä
päättäen he olivat hyvin kiihtyneitä.
Vihdoinkin kuuli hän tytön äänen ja ryömi ympäri telttaa niin, että
heitä eroitti vain hirvennahka. Silloin kaivoi hän lumeen kuopan ja
työnsi hitaasti päänsä ja hartiansa teltan reunan alle. Kun lämmin
sisäilma tulvehti hänen kasvoilleen, pysähtyi hän odottamaan. Jalat ja
suurin osa ruumiista oli ulkopuolella. Hän ei nähnyt mitään, eikä
rohjennut nostaa päätään. Hänen toisella puolellaan oli kasa nahkoja.
Sen saattoi päättää hajusta, vaikka hän varovaisesti koettelikin niitä
varmistuakseen asiasta. Toiselta puolen kosketti hänen kasvonsa
nahkapukuun, jonka hän tiesi ympäröivän ruumista. Siinä täytyi olla
Sipsu. Vaikka häntä haluttikin odottaa, että tämä olisi puhunut vielä
kerran, niin hän päätti kuitenkin uskaltaa.
Hän kuuli päällikön ja poppamiehen väittelevän tulisesti keskenään ja
etäisimmässä nurkassa vikisi nälkäinen lapsi.
Hitchcock alkoi varovasti kohottaa päätään, kunnes kosketti
nahkapukuun. Hän kuunteli hengitystä, se oli naisen hengitys. Hän alkoi
toimia suuremmalla varmuudella. Hän painoi tyttöä kupeeseen varovasti,
mutta voimakkaasti, ja tunsi, kuinka tämä värähti kosketuksesta. Hän
odotti, kunnes epäröivä käsi luisui pitkin hänen päätään, eikä
pysähtynyt hiuksissa. Seuraavassa hetkessä nosti käsi hiljaa hänen
kasvojaan ja hän katsahti Sipsun silmiin.
Tyttö hillitsi itsensä täydellisesti. Muuttaen asentoaan ikäänkuin
sattumalta, asetti hän kyynärpäänsä mukavasti turkisläjälle ja
järjesteli pukuaan.
Sillä tavoin oli mies kokonaan peitetty. Jälleen ikäänkuin sattumalta,
kumartui tyttö miehen puoleen, niin että tämän täytyi hengittää tytön
käsivarren ja rinnan välitse, ja päätään painaen asetti hän korvansa
miehen huulille.
-- Kun käy päinsä, lähde ulos asunnosta, -- kuiskasi mies, -- mene
pitkin lunta myötätuuleen petäjien luo joen mutkassa. Siellä ovat
koirani ja reki laitettuna matkakuntoon. Tänä yönä lähdemme Yukoniin ja
koska matkustamme nopeasti, niin ota mukaasi koirat, jotka sattuvat
tiellesi, ja tuo ne reen luo.
Sipsu pudisti kieltäen päätään, mutta hänen silmänsä loistivat
riemusta: hän ylpeili siitä, että tämä mies osoitti niin suurta
kiintymystä häneen. Mutta hän oli, kuten kaikki rotunsa naiset, luotu
alistumaan miehen tahdon alle ja kun Hitchcock toisti "menkäämme" ja
teki sen käskevällä äänensävyllä, niin vaikkakaan tyttö ei vastannut
mitään, tiesi mies käskynsä olevan hänelle laki.
-- Äläkä unhoita koiravaljaita, -- lisäsi mies lähtiessään. -- Minä
odotan, mutta älä hukkaa aikaa. Yötä seuraa aina päivä, eikä se
viivyttele ihmisen tahdon takia tuloaan.
Puolen tunnin kuluttua, Hitchcockin koputellessa jalkojaan ja
heilutellessa käsiään, näki hän tytön tulevan taluttaen koiraa
kummassakin kädessään. Niiden lähestyessä Hitchcockin omat koirat
tulivat hyvin kiukkuisiksi ja useamman kuin kerran täytyi hänen käyttää
piiskaansa ennenkuin ne rauhoittuivat.
Hitchcock oli tullut leirille tuulen alta, sillä pieninkin ääni oli
vaarallinen ja saattoi paljastaa hänen läsnäolonsa.
-- Valjasta ne reen eteen, -- määräsi hän tytön asettaessa tuomilleen
koirille vetohihnoja. -- Etumaisiksi valjastan omani.
Tytön täyttäessä käskyä iskivät irti riistäytyneet koirat kiinni
vieraisiin. Vaikkakin Hitchcock riehui nostettuine kiväärinperineen
niiden keskellä, kuului koirien aikaansaama melu nukkuvaan leiriin.
-- Nyt saamme koiria liiaksikin, -- huomautti Hitchcock
yksitoikkoisesti vetäen reestään kirveen.
-- Sinä valjastat, sikäli kun minä heittelen niitä sinulle ja
väliajoilla puolusta valjakkoa.
Hän astui muutamia askeleita eteenpäin ja alkoi odottaa kahden petäjän
välillä. Koirat leirissä olivat kuulleet melun ja hän odotti niiden
ilmautumista. Nopeasti suureneva musta pilkku näkyikin epäselvästi
lunta vasten. Se oli lauman ensimmäinen koira, joka kevyesti loikaten
ja suden tapaan ulvoen osoitti tietä toisille. Hitchcock seisoi
varjossa. Kun koira juoksi hänen ohitseen, tarttui hän sen hypätessä
kiinni etujalkoihin ja heitti sen maahan. Senjälkeen iski hän sitä
korvien väliin ja heitti Sipsulle. Sipsun valjastaessa suojeli hän
kirveellä kulkutietä petäjien välissä, siksi kunnes valkohampainen,
kiiluvasilmäinen, raivokkaasti temmeltävä lauma vetäytyi etemmäksi.
Sipsu työskenteli nopeasti. Kun hän oli valmis, hyppäsi Hitchcock
eteenpäin, sieppasi kiinni ja huumasi toisen koiran heittäen sen
Sipsulle. Hän toisti sen vielä kolmasti, ja silloin oli kymmenkoirainen
valjakko kunnossa.
-- Riittää! -- sanoi hän.
Mutta samalla hetkellä nuori intiaani, joka oli juossut ensimmäisenä,
tarkkaavaisena ja nopeana, tunkeutui läpi koiralauman ja koetteli
lähestyä rekeä. Isku Hitchcockin kivääristä suisti hänet polvilleen ja
siitä vierähti hän kyljelleen. Poppamies, joka oli juossut hänen
jälessään, näki, kuinka hän kaatui saamastaan iskusta.
Hitchcock käski Sipsua ajamaan. Tämä huusi läpitunkevalla äänellä
uu-u-uh, ja eläimet kiisivät eteenpäin kuin vimmastuneina tytön tuskin
ehtiessä heittäytyä hyppelehtivään rekeen. "Voimat" olivat nähtävästi
suuttuneita poppamieheen, koska hän sattui juuri tällä hetkellä olemaan
tiellä. Etumainen koira sotkeutui lumikenkiin ja kaasi hänet, yhdeksän
seuraavaa tallasivat hänet jalkoihinsa ja reki kulki hänen ylitseen.
Mutta hän nousi nopeasti ja yö olisi saattanut loppua herra ties miten,
ellei Sipsu olisi pitkällä piiskalla ehtinyt huitaista häntä silmien
väliin. Senjälkeen siihen saapunut Hitchcock antoi hänelle sellaisen
iskun, että hän vaivoin pääsi ryömimään jälleen tielle. Ja tämä
alkuperäinen teologi kömpi päällikön asunnolle viisastuneena
kokemuksesta, mikäli se koski valkoisen miehen nyrkin voimaa.
Kun hän kertoi tapahtuman neuvotellessaan toisten kanssa -- oli hän
hyvin suuttunut kaikkiin valkoisiin.
Valkoisten leirillä heräsi sillä välin ensiksi Sigmund.
-- Nouskaa, laiskurit! Nouskaa! Ruoka on valmis ennenkuin saatte kengät
jalkaanne.
Dave Wertz heitti päältään karhunnahkan, istuutui ja haukotteli.
Hawes ojenteli paljastaen ohuet käsivarsilihaksensa ja hieroi niitä.
-- Haluaisin tietää, missä Hitchcock vietti tämän yön? -- sanoi hän
ottaen mokkasiininsa. Ne olivat kovat ja hän astui varovasti
sukkasillaan tulen luo sulattaakseen niitä.
-- Olipa hyvä, että hän lähti -- lisäsi Hawes -- vaikka hän olikin
voimakas ja hyvä työmies.
-- Niin. Hän piti vain vähän liiaksi käskemisestä. Se vika hänessä oli.
Sipsun asiat on huonosti. Miksikä Hitchcock niin huolehti tytöstä?
-- En usko siinä olleen mitään vakavampaa. Periaate, ei muuta. Hän
ajatteli, että se ei ollut oikein -- ja tietystikään se ei ole oikein
-- mutta eihän se ole mikään syy, että meidän pitäisi sekaantua asiaan.
-- Periaatteet periaatteina, ne ovat aikanaan hyvät, mutta on paras
jättää ne kotiin Alaskaan lähtiessä. Vai mitä?
Wertz yhtyi toveriinsa ja molemmat ryhtyivät pehmittämään
mokkasiinejaan.
-- Mihin ryhdymme nyt? -- kysyi Sigmund. Hän oli hyvin huolissaan.
Suklaanvärinen vaahto näkyi kahvikattilassa ja olisi pitänyt ruveta
käristämään silavaa. Sitäpaitsi ajatteli hän tyttöä nauravine, kesäisen
meren tapaisine silmineen ja lauleskeli hiljaa.
Hänen toverinsa, jotka olivat vaihtaneet muutamia sanoja, vaikenivat.
Vaikka kello oli yli seitsemän, oli päivän nousuun vielä kolme tuntia.
Revontulet taivaalla sammuivat ja leiri oli keskellä synkkää pimeyttä.
Nuotiotulen valossa noiden kolmen miehen ääriviivat kuvastuivat
selvinä. Hiljaisuuden kehottamana alkoi Sigmund hyräillä lauluaan
kovemmin.
Huumaava kiväärien yhteislaukaus rikkoi yön hiljaisuuden. Hawes
voihkasi, koetti nousta ja kaatui voimattomana maahan. Wertzin pää
painui alas ja hän laskeutui polvilleen. Hän huohotti ja suusta virtasi
tumma vuo. Mutta Sigmund kultaisine hiuksineen ja lauluineen, joka
ikäänkuin jatkuvasti kuului hänen korvissaan, kohotti molemmat kätensä
ylös ja kaatui nuotioon.
Poppamiehen silmät olivat kuin tummat pisteet ja hän oli hyvin huonolla
tuulella, sillä hän riitaantui päällikön kanssa Wertzin pyssyn
omistamisesta ja otti pussiinsa enemmän herneitä, kun hänen osalleen
olisi tullut. Hän otti myöskin karhunnahan haltuunsa ja se aiheutti
kuiskailua heimon keskuudessa. Lopuksi koetteli hän tappaa Sigmundin
koiran, mutta se pakeni ja hän kompastui kantoon nyrjäyttäen
olkapäänsä.
Kun leiri oli ryöstetty, menivät he takaisin omille asunnoilleen ja
naisten kesken vallitsi suuri riemu. Sitten saapui etelästä hirvilauma,
joka joutui metsästäjien saaliiksi ja poppamiestä alettiin kunnioittaa
entistä enemmän. Ihmiset kuiskailivat keskenään, että hän neuvotteli
jumalien kanssa.
Myöhemmin, kun kaikki olivat menneet, Sigmundin koira hiipi takaisin
tyhjään leiriin ja ulvoi koko päivän ja yön kuolleiden luona. Tämän
jälkeen se katosi ja muutamien vuosien kuluttua intiaanimetsästäjät
huomasivat muutoksen susien lajissa. Niihin ilmaantui sellaisia
pilkkuja ja sellaisia erikoisia ruumiinominaisuuksia, joita ei
aikaisemmin oltu huomattu.