-- Te olette -- kuinka sanoisin -- laiska ihminen ja haluaisitte saada
minut vaimoksenne. Se ei ole hyvin. Ei, ei koskaan laiska mies tule
minun miehekseni.
Näin puheli Joy Molineau Jack Harringtonille, ja viime yönä oli hän
puhunut samoin Louis Savoy'lle, mutta ranskaksi.
-- Kuulkaa, Joy!
-- Ei! Ei! Miksikä kuuntelisin laiskoja ihmisiä? Tämä ei ole kaunista:
käytte luonani, koetatte voittaa suosiotani, ettekä tee mitään. Kuinka
te voitte hankkia elatusta perheellenne? Miksi teillä ei ole
kultahiekkaa? Onhan monilla muilla sitä liiaksikin.
-- Minäkin olen työskennellyt ahkerasti, Joy. Joka päivä olen ollut
tiellä tahi joella. Palasin juuri nyt. Koirani väsyivät. Toiset ovat
onnellisia ja löytävät paljon kultaa, mutta minä -- minä en ole
onnellinen.
-- Oh! Mutta kun se mies, muistatteko, Mc Cormack, intiaanivaimonsa
kanssa löysi kultaa Klondykesta, te ette menneet. Toiset menivät ja
ovat nyt rikkaita.
-- Tehän tiedätte, että suoritin etsiskelyjä Tananan yläjuoksun
varsilla enkä tiennyt Eldoradosta ja Bonanzasta mitään ennenkuin oli
liian myöhäistä.
-- Ne ovat vain verukkeita, te ainoastaan -- miten sanoisin --
kierrätte asiaa.
-- Kuinka niin?
-- Olette laiska. Ette viitsi työskennellä. Eldorado-joella on eräs
hyvin rikas valtaus. Eräs mies löi sinne paalunsa ja lähti pois, eikä
kukaan tiedä, minne hän on joutunut. Kuuteenkymmeneen päivään ei kukaan
saa oikeuksia tähän valtaukseen. Senjälkeen toiset miehet, paljon
toisia miehiä, lähtevät matkalle tuulen nopeudella saadakseen ennen
muita valtauspaperit. Heistä tulee rikkaita. He voivat hankkia
perheelleen elatuksen.
Harrington oli hyvin innostunut, mutta peitti sen ja kysyi
välinpitämättömästi:
-- Koska on määräaika?
-- Puhuin tästä asiasta Louis Savoy'n kanssa -- jatkoi tyttö
kiinnittämättä huomiota kysymykseen. -- Luulen hänen voittavan.
-- Vieköön hänet piru!
-- Niin, hän puheli minulle: -- Joy, minä olen vahva, minulla on hyvät
koirat. Minulla on hyvät keuhkot. Koetan voittaa. Sitten te menette
kanssani naimisiin? Ja minä sanoin hänelle... sanoin...
-- Mitä te sanoitte?
-- Sanoin: "Jos Louis Savoy voittaa, tulen hänen vaimokseen".
-- Mutta jos hän ei voita?
-- Silloin ei Louis Savoy tule, niinkuin sanotaan, minun lapsieni
isäksi.
-- Mutta jos minä voitan?
-- Te? Ha, ha! Ette ikinä.
Vaikkapa ärsyttävänäkin, kuten oli laita tässä tapauksessa, Joy
Molineau'n nauru hyväili korvaa. Harrington ei siitä välittänyt. Hän
oli kauan sitten tottunut tällaiseen kohteluun. Hän ei sitäpaitsi ollut
poikkeuksena. Tyttö saattoi kaikki ihailijansa kärsimään samalla
tavoin. Tällaisina hetkinä hän oli ihastuttava: huulet aukenivat,
kasvot punehtuivat pakkasen kirpeistä suudelmista ja silmissä paloi
sellainen ihana ilme, jonka näkee vain naisten silmissä. Hänen
ajokoiransa tunkeilivat hänen ympärillään ja johtajakoira Wolf Fang
asetti pitkän kuononsa hyväillen hänen polvilleen.
-- No, mutta jos minä voittaisin? -- tutki Harrington.
Tytön silmät siirtyivät koirista ihailijaan ja päinvastoin.
-- Mitä sinä sanot, Wolf Fang? Jos hän on voimakas ja voittaa,
rupeammeko hänen vaimokseen? Mitä? Mitä sinä sanot?
Wolf Fang teroitti korviaan ja haukkui Harringtonia.
-- Hyvin kylmä, -- lisäsi tyttö yht'äkkiä naisellisella
epäjohdonmukaisuudella nousten ja laittaen valjakkoaan kuntoon.
Hänen ihailijansa katsoi yhä tyhmänä häneen. Tämä tyttö riisui hänen
älykkyytensä aseista jo heidän tuttavuutensa ensi päivänä, ja
kärsivällisyys sai sijansa Harringtonin hyveiden joukossa.
-- Hei! Wolf Fang! Eteenpäin! -- huudahti tyttö hypäten rekeen ja
koirat lähtivät. -- Hei!
Ne kiisivät Forty Mileen tietä myöten ja Harrington seurasi kulmiensa
alta tyttöä. Siellä, missä tie haaraantuu ja katkaisee joen Fort
Cudahy'in, tyttö pysähtyi ja kääntyi.
-- Ah, te herra Laiskuri, -- huudahti hän, -- Wolf Fang, sano hänelle
"kyllä", jos hän voittaa.
Pian tiesi koko Forty Mile tulevasta taistelusta. Lyötiin vetoja ja
ennustettiin, kuka voittaisi kamppailussa ja kumpaiseen kahdesta
viimeisestä ihailijasta lankeisi Joy Molineaun vaali. Asukkaat
jakaantuivat kahteen leiriin ja kaikki ponnistukset kohdistettiin
siihen, että kumpaisenkin puolueen valittu ehtisi perille ensiksi.
Alkoi taistelu hyvistä koirista, sillä niistä riippui suureksi osaksi
kilpailun tulos. Paitsi naisen valloittamista, jonka rakkaus oli vielä
voitettava, kilpailu koski valtausta, jonka arvo oli vähintäin
miljoonan dollaria.
Kun huhu Mc Cormackin löydöistä Bonanzassa levisi, niin kaikki, Circle
City ja Forty Mile mukaan luettuina, läksivät ylös Yukonia,
lukuunottamatta niitä, jotka, kuten Jack Harrington ja Louis Savoy,
suorittivat etsiskelyjä kaukana lännessä. Hirvien laitumet ja joet
vallattiin ilman mitään järjestystä ja sattumalta tuli vallatuksi yksi
kaikkein kultarikkaimpia paikkoja -- Eldorado.
Olaf Nelson ilmoitti vaatimuksensa viiteensataan jalkaan, asetti
merkkinsä ja katosi. Siihen aikaan sijaitsi lähin ilmoituskonttori
poliisikasarmissa Fort Cudahy'ssa, joen toisella puolen vastapäätä
Forty Milea, mutta kun laajalle levinnyt huhu tiesi, että Eldorado oli
oikea kultamaa, niin pian huomattiin, että Olaf Nelson oli jättänyt
tekemättä tuon matkan Yukonia alas saattaakseen valtauksen
luetteloihin. Ihmiset katsoivat ahneesti omistajatta jäänyttä
valtausta, jossa he tiesivät tuhannen tuhatta dollaria odottavan vain
lapiota ja huuhtelupannua. Mutta kukaan ei voinut koskea valtaukseen,
sillä laki määräsi kuusikymmentä päivää aikaa paalujen lyömisestä
lailliseen ilmoittamiseen ja kaivosoikeuden saamiseen, -- tämän ajan
kuluessa oli paaluttajan oikeus koskematon. Kaikki tiesivät Olaf
Nelsonin katoamisesta ja kymmenet miehet tekivät valmistuksia
voidakseen kiireesti lähteä ja ehtiä ensiksi Fort Cudahy'in.
Mutta Forty Milessa suhtauduttiin tähän verrattain tyynesti. Asukkaat
ponnistivat kaikki voimansa varustaakseen kaikella välttämättömällä
Jack Harringtonin ja Louis Savoy'n, eikä ollut niin mieletöntä, joka
olisi päättänyt ryhtyä yksinään kilpailuun. Ilmoituskonttoriin oli sata
mailia ja otaksuttiin, että molempien kilpailijoiden täytyi neljä
kertaa vaihtaa välillä koiria. Luonnollisestikin oli viimeisellä
valjakolla ratkaiseva merkitys ja näitä kahtakymmentäviittä mailia
varten kilpailijat koettivat hankkia mahdollisimman voimakkaita
eläimiä. Puolueiden taistelu oli niin kova ja koirien kysyntä niin
suuri, että hinnat kohosivat ennenkuulumattoman korkeiksi. Silloin
kääntyivät kaikkien katseet Joy Molineau'hon. Hän ei ollut ainoastaan
koko jutun alkusyy, vaan hänellä oli myöskin parhain koiravaljakko
Chilcootista Beringin mereen. Johtajakoirana ei Wolf Fangilla ollut
vertaistaan. Se, jonka rekeen tämä olisi viimeisellä välillä
valjastettu, olisi varmasti voittaja. Tästä ei ollut epäilystäkään.
Enemmän kuin kerran kiusattiin, että Joy luovuttaisi jommalle kummalle
kilpailijalle koiransa, -- mutta hän oli taipumaton. Ja puolueet
löysivät lohdutusta vain siitä tosiasiasta, että jos ei toinen saanut
hyötyä koiran omistamisesta, ei sitä saanut toinenkaan.
Mutta miehet ovat, niin yksilöinä kuin kokonaisuutenakin, niin luotuja,
että he kuluttavat elämänsä autuaassa tietämättömyydessä naisen sydämen
hienoimmista ja syvimmistä ajatuksista. Näin oli Forty Milen miestenkin
laita. He eivät voineet lukea Joy Molineau'n salaisimpia ajatuksia ja
tunnustivat myöhemmin, ettei heidän onnistunut ymmärtää tämän Evan
tyttären arvoituksellista käytöstä, tyttären, jonka isä kaupitsi maassa
turkiksia, ennenkuin he edes unissaan olivat tätä maata nähneet. Mutta
kaikki nämä olosuhteet eivät olleet vaikuttaneet häneen, eikä hän sen
vuoksi ollut vähemmän nainen. Miehet tiesivät, että hän leikki heidän
kanssaan, mutta he eivät tienneet hänen tarkoitustaan, eivätkä
käsittäneet hänen pelinsä syvyyttä ja viekkautta. He näkivät vain
avoimet kortit, niin että viimeiseen hetkeen saakka Forty Mile oli
viattomassa tietämättömyyden tilassa, eikä ollut mahdollista tehdä
johtopäätöksiä, ennenkuin hän löi esille viimeisen valttinsa.
Noin viikkoa ennen asukkaat lähtivät paikalle, josta Jack Harringtonin
ja Louis Savoy'n matkan piti alkaa. Kilpailijat varasivat tarpeeksi
aikaa ehtiäkseen Olaf Nelsonin valtaukselle muutamia päiviä ennen
määräajan loppua, antaakseen koirille aikaa levätä. Tiellä he
kohtasivat Dawsonin asukkaita, jotka varasivat jo koiravaljakoita
kilpailutien varrelle.
Kaksi päivää kilpailijoiden lähdön jälkeen Forty Mile alkoi lähetellä
omia valjakoitaan -- ensimmäisen seitsemänkymmenenviiden mailin päähän,
toisen viidenkymmenen ja viimeisen kahdenkymmenenviiden. Valjakot
viimeistä väliä varten olivat suurenmoiset ja niin valitut, että
asukkaat viidenkymmenen asteen pakkasessa kokonaisen tunnin
arvostelivat niiden ominaisuuksia, ennenkuin ne lähetettiin.
Viimeisellä minuutilla ilmestyi reellään Joy Molineau. Hän lähestyi Lon
Mc Fanea, jolle oli uskottu Harringtonin valjakko, eikä ehditty
tointua, ennenkuin hän irroitti valjakostaan Wolf Fangin ja sitoi sen
Harringtonin valjakon eteen.
-- Louis Savoy parka! -- puhelivat ihmiset, mutta Joy Molineau väläytti
vain mustia silmiään ja palasi takaisin isänsä majaan.
Oli puoliyö. Olaf Nelsonin valtaukselle oli kokoontunut muutamia satoja
turkiksiin puettuja miehiä, he eivät välittäneet kuudenkymmenen asteen
pakkasesta, vaan olivat jättäneet lämpimät vuoteensa ja asumuksensa.
Muutamat heistä valmistelivat merkkejä alueen valtausta varten.
Kapteeni Constantinen ratsupoliisit valvoivat, että kaikki kävi
sääntöjen mukaan. Oli määrätty, ettei kukaan saanut asettaa paaluja
kuluvan päivän viimeiseen sekunttiin saakka. Pohjoisessa tällaisilla
määräyksillä on Jehovan lain voima, sillä kuula on nopea ja sattuu
maaliinsa kuin salama.
Oli kirkas ja kylmä. Revontulet valaisivat taivasta väreilevine,
leiskuvine valoineen. Karhunnahkaturkkiin kääriytynyt poliisimies astui
esiin pitäen kättään valmiina. Miehet tunkeilivat koiriensa joukossa,
nostivat niitä, selvittelivät hihnoja ja korjailivat valjaita. Sitten
lähestyivät he määrättyä paikkaa pitäen lujasti käsissään paaluja ja
merkkejä. He olivat niin usein liikkuneet alueella, että saattoivat nyt
tehdä kaikki vaikka sidotuin silmin. Poliisi kohotti kättään. Riisuen
liiat turkit ja peitteet, jättäen vain kaikkein välttämättömimmän,
osanottajat olivat valmiit.
-- Valmiit!
Kuusikymmentä paria käsiä heitti rukkaset, yhtämonta paria mokkasiineja
tallasi lujasti lumeen.
-- Eteenpäin!
He hajaantuivat lavealle alalle kaikille neljälle suunnalle, asettaen
merkkejä joka kulmaan sekä keskelle, johon oli pantava kaksi
keskuspaalua. Senjälkeen heittäytyivät he rekiinsä ja kiisivät pitkin
joen jäätynyttä pintaa. Nousi tavaton melu ja huuto. Reki törmäsi
rekeen, koiravaljakko heittäytyi toisen päälle hampaiden välkkyessä ja
karvojen noustessa pystyyn. Kapea joki täyttyi tunkeilevista miehistä.
Piiskojen ja pamppujen lyönnit kajahtelivat milloin siellä, milloin
täällä. Hetki oli tärkeä ja jokaisella kilpailijalla oli tovereita,
jotka koettivat auttaa häntä. Vähitellen, yksi toisensa jälkeen,
tavattomilla ponnistuksilla, reet selviytyivät ja katosivat näkyvistä
pimeyteen.
Jack Harrington näki tungoksen ja odotti rekensä luona, kunnes tie
hiukan selveni. Louis Savoy, tarkkaavasti katsellen kilpatoveriaan,
joka omasi suuren taidon koirien ohjaamisessa, odotti myöskin. Melu
heikkeni, kun he lähtivät liikkeelle, ja noin kymmenen mailia oli
kuljettava, ennenkuin he saavuttivat edellämenijät.
Molemmin puolin tietä oli pehmeä kristallin tapaisista lumikiteistä
muodostunut hanki. Jos joku olisi tahtonut sivuuttaa toisen, olisi
hänen valjakkonsa vaipunut vatsaa myöten lumeen. Senvuoksi miehet
loikoivat hyppivissä reissään ja odottivat.
Mitään muutosta tilanteessa ei tapahtunut koko viidentoista mailin
matkalla Bonanzasta ja Klondykesta Dawsoniin, jossa oli mentävä Yukonin
poikki. Siellä odotti ensimmäinen vaihto. Mutta Harrington ja Savoy
olivat asettaneet valjakkonsa pari mailia kauemmaksi kuin muut.
Sekamelskassa, joka seurasi vaihtoa, sivuuttivat he puolet
kilpailijoista. Ehkäpä noin kolmekymmentä miestä oli edellä, kun he
laskeutuivat Yukonin avaralle lakeudelle. Tilanne oli jännittävä.
Kun joki oli jäätynyt, oli jäänyt noin mailin verran avonaista vettä
molempien suunnattomien jäälohkojen väliin. Vasta äskettäin tämä paikka
oli peittynyt jääkuorella ja muodosti nyt tasaisen, liukkaan pinnan,
ikäänkuin vahatun tanssisalin lattian. Heidän saapuessaan tälle
liukkaalle jäälle nousi Harrington polvilleen pitäen toisella kädellään
rekeä piiskan vimmatusti, räikeiden kirousten säestämänä, suhistessa
koirien päiden yli. Valjakko saapui sileälle pinnalle ja kiisi
eteenpäin kuin tuuli. Vain muutamat koko pohjolassa osasivat ohjata
koiria sellaisella taituruudella kuin Jack Harrington.
Äkkiä alkoi hän kiiruhtaa vielä nopeammin. Louis Savoy, lisäten
vauhtia, seurasi ja hänen etumaiset koiransa kulkivat heti kilpailijan
reen takana. Harrington ei siekaillut. Kadottamatta hetkeäkään hyppäsi
hän odottavaan valjakkoon ja uhkaavalla huudolla kiihoitti levänneet
koirat laukkaan. Savoy teki samoin ja jätetyt valjakot törmäilivät
jälestä tuleviin ja aiheuttivat sekasortoa. Harrington näytti tietä.
Savoy seurasi.
Kun pakkanen koveni kuuteenkymmeneen asteeseen alle nollan, niin miehet
eivät voineet jäädä kauaksi paikoilleen ilman tulta tahi voimakasta
liikettä. Senvuoksi Harringtonin ja Savoy'n täytyi turvautua vanhaan
keinoon, juosta ja ajaa. Hypäten reestä piiska kädessä he juoksivat
kunnes veri lämpeni, asettuivat jälleen rekiin ja ajoivat kunnes tuli
kylmä.
Sillä tavoin, reessä ja juosten, he sivuuttivat toisen ja kolmannen
vaihtopaikan. Viisi mailia pitkä takana oleva jono koetteli heidät
sivuuttaa, mutta turhaan, ainoastaan Louis Savoy ei jäänyt
Harringtonista.
Kun he saapuivat kolmannelle vaihtopaikalle, seitsemänkymmenenviiden
mailin päähän, ajoi Lon Mc Fane viereen; Harrington näki, että Wolf
Fang oli etumaisena ja nyt hän tiesi voittavansa. Ei yksikään
valjakko maailmassa voinut sivuuttaa häntä näillä viimeisillä
kahdellakymmenelläviidellä maililla. Ja kun Savoy näki Wolf Fangin
kilpailijansa valjakon etupäässä, tiesi hän hävinneensä. Hän kirosi
itseään, kirosi naistakin. Mutta lumen tuprutessa kiisi Harrington, ja
Savoy päätti olla jäämättä hänestä sekä päätti koettaa onneaan loppuun
asti. Idässä alkoi vaaleta ja he lensivät eteenpäin kummastellen Joy
Molineau'n tekoa.
Koko Forty Mile oli aikaisin ryöminyt makuunahoistaan ja kokoontunut
tien viereen. Täältä näkyi Yukonin yläjuoksu muutamia maileja, aina
ensimmäiseen käänteeseen saakka. Joen toisella puolella Fort Cudahy'ssa
virkamies odotti kärsimättömästi kilpailun loppua. Joy Molineau seisoi
muutaman sylen päässä tieltä. Hänen ja tien välinen alue oli vapaa.
Kokoonnuttiin sytytettyjen nuotioiden ympärille ja lyötiin
kultahiekalla vetoa koirista. Enimmin asetettiin Wolf Fangille.
-- Tuolla he tulevat! -- huusi intiaanipoika männyn latvasta.
Yukonilla näyttäytyi lumessa musta pilkku, heti sen takana toinen. Kun
nämä pilkut suurenivat, näkyi vielä toisia mustia pilkkuja, mutta
pitkän matkan päässä takana. Vähitellen alkoi näkyä koirat ja reet sekä
miehet, jotka loikoivat niissä.
-- Wolf Fang on etumaisena -- kuiskasi poliisivirkamies kääntyen Joy'n
puoleen. Tämä hymyili.
-- Kymmenen yhtä vastaan Harringtonista -- sanoi Birch Creekin kuningas
kovalla äänellä, ottaen esille pussinsa.
-- Onko teillä mukana kultahiekkaa? -- kysyi Joy poliisivirkamieheltä.
Tämä avasi pussinsa. Tyttö vilkaisi sen sisältöön.
-- Ehkäpä pari sataa, mitä? Hyvä on. Minä suostun. Eroittakaa.
Joy hymyili arvoituksellisesti. Virkamies ymmärsi ja katsoi tielle.
Kaksi miestä seisoi reessä polvillaan raivokkaasti hoputtaen koiriaan.
Harrington oli etumaisena.
-- Kymmenen yhtä vastaan Harringtonista! -- huusi Creekin kuningas
ylvästelevästi heiluttaen kultapussiaan virkamiehen nenän edessä.
-- Suostukaa, eroittakaa! -- sanoi Joy.
Virkamies totteli kohauttaen olkapäitään merkiksi, että hän teki sen
tytön vuoksi, vaikka se olikin hulluutta.
Joy nyökäytti päätään.
Melu hiljeni. Ihmiset lakkasivat lyömästä vetoja. Kallistellen, hyppien
puolelta toiselle lensivät reet villisti heitä kohti. Vaikka Louis
Savoy'n etumainen koira kulkikin heti Harringtonin reen takana, oli
ranskalaisen kasvojen ilme toivoton.
Harringtonin suu oli tiukasti suljettu. Hän ei katsonut oikeaan eikä
vasempaan. Hänen koiransa nelistivät säännöllisessä tahdissa pitkin
tietä, ja Wolf Fang pää alaspäin painettuna ympärilleen katsomatta vei
suurenmoisesti tovereitaan.
Forty Mile pidätti hengitystään.
Ei kuulunut pienintäkään ääntä paitsi jalasten kitinää ja piiskojen
vinkumista. Äkkiä kajahti ilmassa Joy Molineau'n ääni!
-- Hei! Hei! Wolf Fang! Wolf Fang!
Wolf Fang kuuli. Se jätti yhtäkkiä tien ja lähti suoraan emäntänsä luo.
Valjakko seurasi sitä, reki kaatui äkkiä ja Harrington lensi lumeen.
Savoy kiisi ohi kuin salama. Harrington hyppäsi jaloilleen ja näki
hänen lentävän poikki joen ilmoituskonttoriin.
-- Niin, Louis Savoy ajaa todella hyvin -- selitti Joy Molineau tällä
välin virkamiehelle. -- Hän voittaa.
Ja hän voitti.