Suden pää ahneine, välähtelevine silmineen ja huurteen peittämänä
raoitti teltan verhoja.
-- Hei! Pois! Siwash! Mene helvettiin, hornan sikiö! -- kuului teltan
sisältä tyytymättömiä ääniä. Bettles löi kiukkuisesti koiraa
tinalautasella ja se katosi kiireesti. Louis Savoy kiinnitti
paikoilleen teltan verhot, potkaisi tielleen osuneen paistinpannun
kumoon ja palasi lämmittämään käsiään uunin luo. Ulkona oli hyvin
kylmä. Kaksi vuorokautta sitten oli spriilämpömittari haljennut
kuudenkymmenen kahdeksan asteen kylmyydestä ja siitä asti oli kylmyys
vain kasvanut ja tullut terävämmäksi. Eikä kukaan voinut sanoa, milloin
pakkanen hellittäisi. Hyvin varomatonta on tällaisena aikana poistua
uunin luota tahi hengittää kylmää ilmaa avonaisen taivaan alla. Välistä
ihmiset sen tekevät ja palelluttavat keuhkonsa. Ilmaantuu kuiva, heikko
yskä, joka huomattavasti kovenee silavaa käristettäessä. Keväällä tahi
kesällä avataan sitten jäätyneeseen maahan rako. Siihen lasketaan
ihmisen ruumis, peitetään sammalella ja jätetään siihen, varmasti
vakuutettuina, että hän herää viimeisenä päivänä -- täysin säilyneenä.
Heikkouskoisille, jotka epäilevät ruumiillista ylösnousemusta
tuomiopäivänä, ei voi kuolemista varten suosittaa parempaa maata kuin
Klondyke. Se ei kuitenkaan merkitse sitä, että tämä maa olisi sopiva
elävien ihmisten vaatimuksille.
Ulkona oli hyvin kylmä, mutta ei sisälläkään ollut liian lämmin. Ainoan
uunin ympärille kokoontuivat kaikki ja kiistelivät ujostelemattomasti
oikeudesta käyttää sitä. Puolet lattiasta oli peitetty kuusen havuilla;
niiden päällä olivat makuusäkit, ja alla kova, talvinen lumi. Muun osan
lattiasta muodosti mokkasiineilla kovaksi tallattu lumi siihen
asetettuine astioineen, kuppeineen ja muine napaseudun pysähdyspaikkaan
kuuluvine tavaroineen. Uuni oli lämmitetty aivan punaiseksi, mutta
kolmen askeleen päässä siitä oli jääkimpale niin kuivana ja
teräväreunaisena, kuin olisi se juuri hakattu irti joesta. Ulkona
olevan kylmyyden vaikutuksesta kohosi lämpö sisällä ylös. Aivan uunin
yläpuolella, siinä, missä savutorvi kohosi katon läpi, oli pieni ympyrä
kuivaa kangasta; etempänä savutorvesta, keskuksesta, oli ympyrä
kosteata vaatetta muuttuen harmaaksi renkaaksi; ja vihdoin teltan muu
osa, katto ja seinät olivat peittyneet noin puoli tuumaa paksulla,
valkoisella, kristallimaisella huurteella.
-- Oi! Oi! Oi! -- kuuluivat kärsivän nuoren toverin vaikerrukset. Hän
nukkui kääriytyneenä turkiksiin ja oli hyvin nääntynyt, kalpea ja
parroittunut. Hän ei herännyt, mutta tuskalliset huudot tulivat yhä
kovemmiksi ja voimakkaammiksi. Hänen ruumiinsa ojentautui ja vetäytyi
värähdellen kokoon, ikäänkuin vuode olisi ollut nokkosista ja hän olisi
tahtonut siitä vapautua.
-- Täytyy hieroa! -- käski Bettles. -- Hänellä on kouristuskohtaus.
Silloin alkoi puolitusinaa tovereita, jotka sydämestään soivat hänelle
apua, hieroa, hangata, puristella ja käännellä häntä hyväntahtoisesti,
mutta säälimättömästi.
-- Kirottu tie -- mutisi sairas tuskin kuuluvasti heittäen päältään
karvaisen nahan ja istuutuen. -- Minä kiertelin maailmaa, kolme
neljännesvuotta juoksin seiväs kädessä, karkaisin itseäni kaikin
mahdollisin tavoin, ja nyt kun täytyy matkustaa tässä Jumalan
hylkäämässä maassa, minä osoittaudun kapalolapseksi ilman miehuuden
pisaraakaan.
Hän kumartui tulen ääreen ja pyöritteli käsissään savuketta.
-- Minä en valita. Voinhan ottaa lääkettä, mutta minä häpeän omaa
itseäni, siinä se. Suoritettuani nuo kirotut kolmekymmentä mailia olen
niin väsynyt, nääntynyt ja sairas kuin joku suuren maailman keikari
käveltyään viisi mailia valtamaantietä. Kas senvuoksi tunnen itseni
noloksi! Antakaa minulle tikkuja!
-- Älkää hätäilkö, nuori mies -- sanoi Bettles ojentaen palavan
tulitikun ja ottaen isällisen sävyn -- en minä vielä ole unohtanut sitä
aikaa, kun itse aloin täällä liikkua. Kuinka olinkaan näännyksissä!
Välistä tarvitsin kymmenen minuuttia vain noustakseni seisomaan --
jokainen jäsen vapisi ja oli sairas. Kouristus? Minulla oli sellaisia
kohtauksia, että koko leirin täytyi kuluttaa puolipäivää vapauttaakseen
minut niistä. Vasta-alkajaksi sujuu teiltä kaikki erinomaisesti, te
olette oikealla tiellä. Tästä päivästä vuoden kuluttua voitatte te
kävelemisessä koska vain meidät vanhat uroot. Enin teidän puolestanne
puhuu se, että teillä ei ole taipumuksia rasvoittumiseen, joka on monia
ihmisiä lähettänyt Abrahamin helmaan ennen määrättyä aikaa. -- Rasvaa?
-- Niin. Kysymys on paksuudesta. Paksut ihmiset eivät ole tiellä
suinkaan parhaita kulkijoita.
-- Siitä en ole koskaan kuullut.
-- Ette ole kuulleet? Paksuus ei häiritse lyhyessä ja kovassa
ponnistuksessa, mutta jatkuvassa ponnistuksessa vaaditaan kestäviä
voimia, jotka eivät tarvitse lakkaamatonta kiihoitusta; siellä, missä
vaaditaan lujuutta ja kestävyyttä, on paksuus haittana. Kun on
yhtämittaa työskenneltävä ja tartuttava kiinni johonkin niinkuin koira
tarttuu luuhun, siinä ovat keskikokoiset, jäntevät toverit parhaat. Kas
senvuoksi, hitto vie, paksut ihmiset eivät kelpaa tähän.
-- Se on totta, -- sekaantui puheeseen Loyus. -- Tunnen erään miehen,
paksun kuin puhveli. Hänet tapasi Sutphur Creekissä ja joutui hänen
kanssaan kulkemaan eräs pieni mies, -- Lon Mc Fane. Tehän tunnette Lon
Mc Fanen, pienen irlantilaisen punertavine hiuksineen. He kulkivat ja
kulkivat, kulkivat kauan -- yöllä ja päivällä. Paksu mies, joka oli
hyvin väsynyt, paneutui useasti lumeen. Mutta pieni ivasi ja tyrkki
häntä ja huusi hänelle kuin lapselle. Pienen täytyi ivata ja sysiä
kauan ennenkuin he saapuivat minun majaani. Kolmeen päivään ei mies
kohonnut peitteen alta. Lyön vetoa, etten ole koskaan nähnyt niin
paksua miestä. En koskaan! Hänessä oli, niinkuin sanoitte, paljon
rasvaa.
-- Muistattehan Axel Gundersonin, -- sanoi Prince. Tuo suuri
skandinaavialainen ja ne surulliset tapaukset, jotka olivat sattuneet
hänen kuolemansa yhteydessä, olivat tehneet syvän vaikutuksen
kaivosinsinööriin. -- Hän lepää jossakin tuolla. -- Kaivosinsinööri
osoitti kädellään epämääräisesti salaperäiseen itään.
-- Hän oli paksuin mies, joka koskaan on pohjoisessa kuleksinut ja
juossut hirven uuvuksiin -- lisäsi Bettles; -- mutta hän on poikkeus,
joka vahvistaa säännön. Katsokaa hänen vaimoaan Ungaa -- hän oli pieni,
painoi kaikkiaan noin sata kymmenen naulaa, puhdasta lihaa -- ei
unssiakaan mitään liikaa. Hän oli kestävä ja luja, huolehti miehestään;
vaali häntä tavalla, jota parempaa tuskin lie. Ei ole mitään maassa,
maan päällä tahi maan alla, mitä hän ei olisi tehnyt miehensä takia.
-- Mutta hän rakasti tätä, -- huomautti insinööri.
-- Ei se siinä ole. Tämä...
-- Kuulkaa, veljet, -- puuttui puheeseen Sitka Charley istuen
ruokatavaralaatikolla. -- Te puhuitte rasvasta paksujen miesten
lihaksissa, naisen kestävyydestä ja rakkaudesta. Te puhuitte kauniisti,
mutta minä muistin mitä tapahtui, kun maa oli nuori ja ihmisten
nuotiotulet olivat kaukana toisistaan kuin tähdet. Silloin jouduin
tekemisiin erään paksun, rasvaisen miehen ja erään naisen kanssa.
Nainen oli pieni, mutta hänen sydämensä oli suuri, suurempi kuin paksun
miehen sydän, ja hän oli kestävä. Jouduimme suorittamaan väsyttävän
vaelluksen, tulemaan Suolaisen Veden luo. Kylmyys oli voimakas, lumi
syvä ja meillä oli nälkä. Mutta naisen rakkaus oli kaikki voittava;
tällaista rakkautta korkeampaa ei ole mitään.
Hän pysähtyi ja alkoi hakata kirveellä jääpalasia leveän pölkyn päällä,
joka oli hänen lähellään ja heitti palaset pataan, missä keitettiin
vettä. Miehet istuutuivat lähemmäksi toisiaan ja kouristusta poteva
toveri koetteli löytää mahdollisimman mukavan paikan kangistuneelle
ruumiilleen.
-- Veljet, ihoni on punainen niinkuin kaikilla sivasheilla, mutta
sydämeni on valkoinen. Ensimainittuun on syynä esi-isieni
puutteellisuudet, viimemainittuun -- ystävieni hyvyys. Suuri valo
selveni minulle, kun olin vielä poikanen. Ymmärsin, että maa oli
annettu teille ja teidän rodullenne ja että sivashit eivät voi
kilpailla teidän kanssanne ja ovat hirvien ja karhujen tavoin määrätyt
kuolemaan kylmyyteen. Silloin menin minä lämpimään ja istuin teidän
keskeenne, teidän tulenne luo ja, niinkuin näette, kelpasin teille.
Olen nähnyt elämässäni paljon. Näin kummallisia asioita ja matkoillani
kohtasin erilaisia ihmisiä. Ja senvuoksi suhtaudun asioihin niinkuin
tekin, tuomitsen samalla tavoin ihmisiä ja ajattelen heistä samoin.
Siis kun minä puhun jyrkästi teidän rotunne miehestä, tiedän, ettette
te käsitä sitä väärin; ja kun kiitän jotakin omasta heimostani, te ette
sano minusta -- Sitka Charley on sivashi ja hän ei näe asioita oikeassa
valossa, ei ole uskomista siihen, mitä hän puhuu. -- Niin te ette sano.
Läsnäolijat vahvistivat tämän yksimielisesti. -- Nainen oli nimeltään
Passuk. Sain hänet edullisella kaupalla heimon totemin luona. Minun
sydämeni ei kaivannut naista enkä etsinyt hänen katsettaan. Hänen
silmänsä olivat luodut alas, hän oli arka ja pelokas niinkuin tytöt
yleensä jouduttuaan muukalaisen haltuun, jota he eivät koskaan ennen
ole nähneet. Kun puhuin, ei minun sydämessäni ollut tilaa hänelle,
sillä ajattelin suurta matkaa ja tarvitsin ihmisen ruokkimaan koiria ja
soutamaan kanssani pitkillä jokimatkoilla. Sama peite saattoi lämmittää
kumpaakin, ja valintani sattui Passukiin. Sanoinko teille, että olin
hallituksen palveluksessa? Ellen, niin se teidän tulee tietää. Minut
otettiin sotalaivaan rekien, koirien, ruokatarpeiden ja Passukin kera.
Me ohjasimme pohjoiseen Beringin meren jäiden reunaan, jossa me
nousimme laivasta -- minä, Passuk ja koirat. Minä sain hallitukselta
rahaa, kartan maasta, jota yksikään ihminen ei ollut tähän saakka
nähnyt, sekä paketin. Paketti oli sinetöity ja taitavasti
suojattu ilman vaikutukselta ja minun täytyi viedä se napaseudun
valanpyyntilaivaan, joka oli jäätynyt suuren Mackenzien rannalle. Ei
ole toista niin suurta jokea, paitsi meidän Yukon, kaikkien jokien
äiti.
-- Mutta tämä kaikki ei ole tärkeää, sillä kertomuksellani ei ole
yhteyttä valaanpyyntilaivan eikä Mackenzien rannoilla viettämäni talven
kanssa. Sitten, keväällä, kun päivät tulivat pitemmiksi ja lumi
kovettui, Passuk ja minä menimme etelään Yukonin piiriin. Matka oli
raskas, mutta aurinko osoitti meille tietä. Maa alkoi paljastua ja me
kohosimme ylös virtaa airojen ja sauvoimien avulla, kunnes saavuimme
Forty Mileen. Me menimme rannalle -- hauskaa oli nähdä taas valkoisia
kasvoja. Tämä talvi oli hyvin kova. Pimeys ja kylmyys painoivat meitä
ja niiden mukana tuli nälkä. Jokaiselle ihmiselle antoi yhtiön edustaja
neljäkymmentä naulaa jauhoja ja kaksikymmentä naulaa silavaa. Papuja ei
ollut. Koirat ulvoivat kaiken aikaa, ihmisten vatsat olivat tyhjät ja
heidän kasvonsa peittyivät syvillä rypyillä, vahvat tulivat heikoiksi
ja heikot kuolivat. Paljon oli keripukkiin sairastuneita.
-- Kerran yöllä menimme kaikki varastohuoneelle ja tyhjät hinkalot
saattoivat meidät vielä kovemmin tuntemaan vatsojemme tyhjyyden. Me
keskustelimme hiljaa nuotion valossa, sillä kynttilät säästimme niille,
jotka ehkä kestäisivät kevääseen saakka.
-- Neuvottelimme ja päätimme, että jonkun on lähdettävä Suolaisen Veden
luo ja kerrottava maailmalle meidän onnettomuudestamme. Silloin
kääntyivät kaikkien silmät minuun, sillä he tiesivät minut kokeneeksi
taivaltajaksi. -- Seitsemänsataa mailia -- sanoin minä, Haines
Missioniin ja koko tie viimeiseen tuumaan asti on suoritettava
lumikengillä. Antakaa minulle parhaat koirat ja parasta ruokaa, mitä
teillä on ja minä menen. Ja minun kanssani menee Passuk.
-- He suostuivat. Mutta yksi vastusti -- Long Jeff, leveäluinen ja
paksu. Hän puhui ylpeästi. Omien sanojensa mukaan hänkin oli tottunut
taivaltaja, syntynyt lumikenkien käyttäjäksi ja kasvanut puhvelin
maidolla. Hän sanoi lähtevänsä mukanani siltä varalta, että jos minä en
kestä matkaa, hän toimittaa tiedon perille Missioniin. Olin nuori, enkä
tuntenut ihmisiä. Mistä saatoin tietää, että hänessä puhui vain rasva
ja että todellakin kokenut ja matkustanut mies ymmärtää pitää kielen
hampaiden takana? Siis me otimme parhaat koirat ja parhaat kaikista
ruokavaroista ja läksimme matkalle kolmen kesken -- Passuk, Long Jeff
ja minä.
-- Tehän olette kulkeneet tuoretta lunta myöten, tehneet työtä
sauvomalla ja tottuneet kulkemaan röykkiöihin kokoontunutta jäätä
pitkin, senvuoksi en puhu teille tien vaikeuksista paitsi siitä, että
toisina päivinä me teimme kymmenen mailia, toisina kolmekymmentä, mutta
useimmin kumminkin kymmenen. Ja vaikka me olimme ottaneet parasta
ruokaa mitä oli, niin sekään ei ollut riittävä, vaan meidän oli
säännösteltävä kaikki alusta lähtien. Koirat olivat myöskin
säälittävässä tilassa ja me tuskin saimme pysymään niitä jaloillaan.
Joella, jonka nimi oli Valkoinen, kolmesta reestä jäi vain kaksi ja
matkaa oli tehty vain kaksisataa mailia. Mutta me emme kadottaneet
mitään: koirat, jotka eivät kestäneet, katosivat niiden vatsaan, jotka
jäivät elämään.
-- Ei kohtausta, ei savun hattaraakaan Pelly'n saakka. Täällä laskin
saavani ruokaa ja tänne aioin jättää Long Jeffin, joka valitteli ja
vaivoin jaksoi kestää matkaa. Saavuttuamme Pelly'n löysimme yhtiön
edustajan raskaasti hengittävänä, mutta hänen silmänsä olivat vielä
kuitenkin kirkkaat, elintarvekuoppa oli tyhjä ja hän näytti
lähetyssaarnaajan tyhjän kuopan ja hänen hautansa, jolle oli ladottu
paljon kiviä suojaksi koirilta. Siellä oli myöskin muutamia intiaaneja,
mutta lapsia ja vanhuksia emme heidän joukossaan nähneet, ja oli
selvää, että harvat heistä kestäisivät kevääseen.
-- Ja me menimme eteenpäin kevyin vatsoin, mutta raskaalla sydämellä;
puolituhatta mailia lunta ja hiljaisuutta oli meidän ja Haines
Missionin välillä.
-- Sitäpaitsi oli hyvin pimeä ja puolipäivän aurinko valaisi
epäselvästi eteläistä taivaanrantaa. Mutta jääröykkiöitä oli vähemmän
ja kulku helpompaa, minä ajoin väsymättä koiria ja vietin tiellä koko
päivän aikaisesta aamusta myöhään iltaan.
-- Niinkuin sanoin, Forty Milessä jokainen tuuma oli kuljettava
lumikengillä. Ja lumikengät tuottivat kovaa kipua jaloillemme -- jalat
halkeilivat, peittyivät haavoilla, jotka eivät menneet umpeen. Joka
päivä suurenivat kärsimykset ja kerran aamulla, kun sidoimme
lumikenkiä, Long Jeff alkoi itkeä kuin lapsi. Voidaksemme jatkaa matkaa
asetin hänet kevyen reen etupuolelle, mutta hän otti mukavuuden vuoksi
pois lumikenkänsä. Mutta kun tie oli epätasainen, niin hänen
mokkasiininsa jättivät syviä jälkiä ja näihin jälkiin putoilivat
koirat. Sanoin hänelle siitä jyrkästi, ja hän lupasi olla varovaisempi,
mutta ei pitänyt lupaustaan. Silloin löin häntä piiskalla, ja tämän
jälkeen eivät koirat enää putoilleet. Hän oli lapsi, mikä johtui
kärsimyksistä ja rasvasta.
-- Kun mies makasi tulen luona ja valitti, Passuk keitti ruokaa, auttoi
aamuisin valjastamaan koiria ja iltaisin riisumaan niitä. Hän varoi
koiria, oli aina edessä, tasoitti tietä ja siten helpoitti matkaa.
-- Minun mielestäni oli hänen velvollisuutensa niin tehdä, enkä minä
sitä tuuminut. Minulla oli muuta työtä ja olin sitäpaitsi nuori ja
tunsin naisia vähän. Ja vasta myöhemmin, silmätessäni takaisin, minä
ymmärsin.
-- Mutta mies käyttäytyi arvottomasti. Koirat olivat jo ilmankin
voimattomia, ja hän istui usein salaa rekeen kulkiessaan takana. Passuk
sanoi, että hän ottaa hoitaakseen reen yksin, joten miehellä ei ollut
mitään tehtävää. Aamulla minä annoin hänen osalleen tulevan ruuan ja
pakoitin hänet menemään edelleen yksinään. Sitten nainen ja minä
valjastimme koirat ja lähdimme liikkeelle. Puolenpäivän aikana,
auringon nauraessa meille, saavutimme miehen; kyyneleet olivat
jäätyneet hänen poskilleen. Mutta me jätimme hänet jälelle.
-- Pysähdyimme yöksi, panimme syrjään hänen osalleen tulevan ruuan ja
laitoimme hänelle paikan vuodetta varten; me suurensimme myöskin tulta,
että hän voisi nähdä meidät. Muutamien tuntien kuluttua hän saapui
ontuen, söi ruokansa vaikeroiden ja huokaillen sekä nukkui. Hän ei
ollut sairas, tämä mies. Hän ainoastaan kesti huonosti matkaa, väsyi
pian ja oli nälän uuvuttama. Mutta niin Passuk kuin minäkin väsyimme
yhtä paljon kuin hän, mutta siitä huolimatta me teimme kaikki, hän ei
mitään. Mutta hän oli rasvainen, niinkuin toverimme Bettles meille
kertoi äsken... Kaikesta huolimatta me rehellisesti jaoimme ruuan hänen
kanssaan.
-- Eräänä päivänä kohtasimme kaksi haamua, jotka vaelsivat Hiljaisuuden
maassa, -- valkoisen miehen ja pojan. Kummallakin oli olkapäällään
peite. Yöksi he laittoivat nuotion ja laskeutuivat aamuun asti
peitteilleen. Heillä oli hiukan jauhoja, joita he sekoittivat lämpimään
veteen ja joivat. Mies näytti minulle kahdeksan kupillista jauhoja --
kaikki, mitä heillä oli ja Pelly'n, jossa ei ollut mitään, oli matkaa
kaksisataa mailia. He kertoivat, että heidän jälestään tuli intiaani ja
että he olivat rehellisesti jakaneet hänen kanssaan, mutta hän jäi
jälelle. Minä en uskonut heidän jakaneen rehellisesti, muuten ei
intiaani olisi jäänyt. Ja minä en antanut heille ruokaa. He koettelivat
varastaa kaikista lihavimman koiran, joka kuitenkin sekin oli hyvin
laiha, mutta minä näytin heille revolveria ja käskin heidän lähteä. Ja
he menivät kuin juopuneet Hiljaisuuden maan kautta Pelly'n.
-- Nyt oli meillä vain jälellä kolme koiraa ja yksi reki; koirat olivat
äärettömän laihoja -- pelkkää luuta ja nahkaa. Kun on vähän puita, niin
tuli palaa huonosti ja huoneessa tulee kylmä. Niin oli meidän laitamme.
Kun on vähän ruokaa, tuntuu pakkanen kovemmin, ja meidän kasvomme
mustuivat ja kurtistuivat niin, ettei oma äitimmekään olisi meitä
tuntenut. Ja jalkamme olivat hyvin kipeät. Aamulla, kun läksimme
matkalle, kohosi minulle hiki ponnistuksesta koettaessani pidättäytyä
huutamasta kivusta, jonka lumikengät minulle aiheuttivat. Passuk ei
avannut suutaan, vaan meni eteenpäin tasoittaen tietä.
-- Mutta mies itki.
-- Thirty Milen juoksu oli hyvin vuolas, senvuoksi siinä oli paljon
halkeamia ja avantoja. Saavuimme sille päivällä ja tavoitimme Long
Jeffin, joka lepäsi lähdettyään tavallista aikaisemmin liikkeelle.
Mutta meidän välillämme oli railo. Hän oli kiertänyt railon pitkin
reunajäätä, mutta se oli niin kapea, ettei reki voinut kulkea siitä.
Silloin me etsimme toisen jääsillan. Passuk painoi vähän ja meni edellä
kädessään pitkä seiväs siltä varalta, että uppoaisi. Mutta hän oli
kevyt, lumikengät leveät ja hän pääsi onnellisesti. Sitten alkoi hän
kutsua koiria. Mutta niillä ei ollut lumikenkiä eikä seivästä ja ne
upposivat. Pidin vahvasti rekeä kiinni takaa, kunnes koirat katosivat
jään alle. Totta on, että niitä varten oli vähän ruokaa, vaikkakin
laskin, että sitä riittäisi viikoksi, mutta koirat katosivat.
-- Seuraavana aamuna jaoin kaiken ruuan, jota oli hyvin vähän, kolmeen
osaan, ja sanoin Long Jeffille, että hän voi kulkea meidän kanssamme
tahi ilman niinkuin parhaaksi katsoo, sillä nyt menimme nopeasti. Mutta
hän nyyhkytti ja alkoi surkutella kipeitä jalkojaan ja kovia
kärsimyksiään puhuen hyvin vihaisesti. Minun ja Passukin jalat olivat
myöskin kipeät ja kovemmin kuin hänen, sillä me olimme työskennelleet
koirien kanssa. Long Jeff vannoi mieluimmin kuolevansa kuin menevänsä
eteenpäin; silloin otti Passuk nahkapeitteen ja minä keittoastian sekä
kirveen ja aioimme mennä. Mutta Passuk katsoi miehen osalle jääneeseen
ruokaan ja sanoi: -- Ei pidä tuhlata hyvää ruokaa pienelle lapselle.
Hänen on parempi kuolla. -- Pudistin päätäni, enkä vastannut mitään --
toveri on sittenkin toveri. Silloin puhui nainen ihmisistä, jotka
jäivät Forty Mileen; puhui, että heidän joukossaan on paljon hyviä, ja
että he odottavat minulta ruokaa kevääksi. Kun minä tälläkin kertaa
vaikenin, sieppasi hän vyöstäni revolverin, ja niinkuin veljemme
Bettles sanoi, Long Jeff meni Abrahamin helmaan ennen aikaansa.
Nuhtelin tästä Passukia, mutta hänessä ei ollut katumuksen jälkeäkään,
eikä hän näyttänyt lainkaan surulliselta. Ja sydämessäni minä tiesin,
että hän oli oikeassa.
Sitka-Charley vaikeni ja rupesi heittämään jääpaloja pataan, joka
seisoi uunilla. Miehet vaikenivat, ja heidän selkäänsä värisytti kylmä
ulkona olevien koirien ulvoessa, jotka siten ilmaisivat omia
kärsimyksiään.
-- Päivän toisensa jälkeen me kuljimme, yösijalta toiselle, kuin kaksi
haamua -- Passuk ja minä -- ja me tiesimme voivamme olla tyytyväisiä
tähänkin, jos ei tulisi huonompaa, ennenkuin saapuisimme Suolaiselle
Vedelle. Silloin kohtasimme me intiaanin, joka meni Pelly'n!
-- He, mies ja poika, eivät olleet rehellisesti jakaneet hänen
kanssaan, kertoi hän: eivät olleet jättäneet hänelle jauhoja
kolmeksikaan päiväksi. Hän keitti joka yö kupissaan mokkasiinien
palasia ja söi niitä. Mutta mokkasiineista oli jälellä vain vähän. Hän
oli merenrannalta ja kertoi meille siitä Passukin välityksellä, joka
puhui hänen kieltään. Hän oli vieras Yukonilla, eikä tiennyt tietä,
mutta hänen kasvonsa olivat käännetyt Pelly'n. Kuinka pitkä oli matka?
Kaksi päivää? Kymmenen? Sata? -- hän ei tiennyt, mutta meni Pelly'n.
Takaisin palaaminen oli mahdoton, täytyi siis kulkea vain eteenpäin.
-- Hän ei pyytänyt ruokaa, sillä hän näki, että myöskin me olimme
vaikeassa asemassa. Passuk katsoi minuun ja mieheen epäröiden ikäänkuin
naaraspeltopyy, jonka poikue on vaarassa. Silloin käännyin häneen ja
sanoin: -- "Tämä mies on ryöstetty. Minä annan hänelle osan
varastostamme". Näin, että Passukin silmissä vilahti hetkeksi
mielihyvä. Hän katsoi kauan mieheen ja minuun, hänen suunsa oli
suljettu ja päättäväinen.
-- Ei, -- sanoi hän. -- Suolainen Vesi on täältä kaukana, mutta kuolema
lähellä. On parempi, jos se ottaa tämän vieraan miehen ja menee ohi
minun Charley'ni!
-- Mies meni Hiljaisuuden maan kautta Pelly'n. Sinä yönä itki nainen.
En koskaan ollut nähnyt hänen itkevän tähän saakka...
-- Eikä se johtunut savusta, sillä puut olivat kuivia. Ihmettelin hänen
suruaan ja ajattelin, että naisen sydän pehmeni tien pimeydestä ja
kärsimyksistä.
-- Elämä on kumma asia. Olen ajatellut sitä paljon ja punninnut kauan;
kuitenkin tulee arvoitus joka päivä vain suuremmaksi. Mistä johtuu tämä
kummallinen halu elää? Elämähän on peliä, missä kukaan ei voita. Elämä
merkitsee kovaa työtä ja syvää kärsimystä, kunnes raskas vanhuus
saavuttaa meidät, ja me laskemme kätemme loppuunpalaneen tulen kylmään
tuhkaan. Raskasta on elää! Kärsien ilmestyy lapsi maailmaan ja kärsien
päästää vanhus viimeisen huokauksensa ja kaikki hänen päivänsä ovat
täynnä levottomuutta ja huolta; kuitenkin menee hän kuoleman avattuun
syliin kompastellen, kaatuillen, takaisinpäin katsovin kasvoin,
valmiina taistelemaan viimeiseen hengenvetoon. Mutta kuolema on hyvä.
Ainoastaan elämä ja kaikki elävä on pahaa. Kuitenkin me rakastamme
elämää ja vihamme kuolemaa. Se on hyvin kummallista!
-- Kulkiessamme Passukin kanssa päivällä, me puhuimme vähän. Yöllä me
makasimme lumessa kuin kuolleet ja jatkoimme aamulla matkaamme; me
kuljimme kuin kuolleet ja kaikki ympärillämme oli kuollutta. Ei
oravaa, ei myyrää, -- ei mitään. Joki valkoisessa puvussaan -- ei
äännähtänytkään. Mehu puissa oli jäätynyt. Oli kylmä niinkuin nytkin;
yöllä laskeutuivat tähdet alas ja olivat suuria; ne hyppivät ja
tanssivat, yöllä revontulet nauroivat meitä; syttyi paljon aurinkoja,
koko avaruus loisti ja säteili, lumi oli kuin timanttitomua. Mutta ei
lämmintä, ei ääntä, ainoastaan kylmyys ja hiljaisuus. Niinkuin sanoin,
me kuljimme kuin kuolleet, niinkuin unessa, emmekä laskeneet aikaa.
Meidän kasvomme olivat vain käännetyt Suolaiselle Vedelle, meidän
sielumme halasivat Suolaiselle Vedelle ja meidän jalkamme veivät meitä
sinne.
-- Pysähdyimme Takheenan luona, mutta emme tienneet sitä. Silmämme
katsoivat White Horseen, mutta eivät nähneet sitä. Jalkamme kulkivat
Canyonin epätasaista pintaa, mutta eivät tunteneet sitä. Me emme
huomanneet mitään. Ja kaatuessamme tielle me käänsimme kasvomme
Suolaiseen Veteen päin.
-- Meidän viimeiset ruokavaramme olivat menossa, ja me jaoimme ne
tasan, Passuk ja minä, mutta hän kaatuili useammin ja Caribou
Crossingissa uupui hän kokonaan.
-- Mutta aamulla me makasimme saman peitteen alla, emmekä menneet
etemmäksi. Ajattelin jäädä tähän ja kohdata kuoleman Passukin kanssa
yhdessä, sillä minä olin vanhentunut ja oppinut arvostelemaan naisen
rakkautta. Tämä tapahtui kahdeksankymmenen mailin päässä Haines
Missionista, ja suuri Chilcoot kohotti kaukana yli metsän reunan
avonaisen, tuulille alttiin huippunsa. Passuk puhui hiljaa lähentäen
huulensa minun korvaani, jotta voisin kuulla. Nyt, kun hänen ei
tarvinnut pelätä minun vihaani, puhui hän koko sydämestään, kertoi
rakkaudestaan ja paljosta muusta, jota en ollut ymmärtänyt.
-- Hän puhui: "Sinä olet minun mieheni, Charley, ja minä olin sinulle
hyvä vaimo. Viritin aina sinulle tulen, keitin ruokaa, ruokin sinun
koiriasi, sauvoin sinulle, enkä valittanut. Minä en sanonut, että isäni
majassa oli lämpimämpi tahi että siellä oli enemmän ruokaa. Kun sinä
puhuit, minä kuuntelin. Kun sinä käskit, minä tottelin. Eikö ollut
niin, Charley."
-- Ja minä sanoin: "Niin oli".
-- Hän jatkoi: "Kun sinä tulit ensimmäisen kerran luoksemme, sinä et
katsonut minuun, ostit minut, niinkuin ostetaan koira ja veit mukanasi;
sydämeni nousi sinua vastaan ja täyttyi murheella ja pelolla. Mutta
siitä on kauan. Sinä olit minulle lempeä, Charley, niinkuin hyvä isäntä
on lempeä koirilleen. Sinun sydämesi oli kylmä, -- siinä ei ollut
tilaa minulle, kuitenkin sinä kohtelit minua hyvin ja käyttäydyit
oikeudenmukaisesti. Ja minä olin sinun mukanasi, kun sinä taistelit
suurien asioiden puolesta ja menit suuriin vaaroihin. Minä vertasin
sinua toisiin miehiin ja näin, että heidän keskellään sinä olit
rehellinen, sinun sanasi oli viisas, sinun kielesi totinen. Ja minä
aloin ylpeillä sinusta, sinä täytit minun sydämeni, ja minun ajatukseni
olivat sinussa. Sinä olit kuin aurinko keskellä kesää, joka lähettää
ympärilleen kultaisia säteitä, eikä koskaan poistu taivaalta. Ja mihin
minun katseeni sattuikaan, kaikkialla näin auringon. Mutta sinun
sydämesi oli kylmä, Charley, siinä ei ollut paikkaa minulle."
-- Silloin minä sanoin: "Se on totta. Se oli kylmä. Siinä ei ollut
paikkaa. Mutta se aika on mennyt. Sydämeni on keväällä putoavan lumen
tapainen, kun aurinko paistaa. Kaikki sulaa, vedet kuohuvat, vihreä
ruoho kasvaa ja nousee. Peltopyyt huutavat, kultarintakertut laulavat,
kun talvi on ohi; Passuk, minä olen oppinut tuntemaan naisen
rakkauden."
-- Hän hymyili ja vetäytyi luokseni, jotta voisin hänet puristaa
itseeni. Ja hän sanoi: "Minä olen iloinen". Senjälkeen lepäsi hän
kauan, hiljaa hengittäen, pantuaan päänsä minun rinnalleni. Sitten hän
kuiskasi: "Tie loppuu tähän ja minä olen väsynyt. Mutta nyt haluaisin
puhua muusta. Se tapahtui kauan sitten, kun olin vielä pieni tyttö.
Minä leikin yksin nahkanippujen keskellä isäni majassa; miehet olivat
metsästämässä, naiset ja lapset kantoivat lihaa. Oli kevät ja minä olin
yksin. Suuri, ruskea karhu, juuri talviunesta herännyt, nälkäinen,
karva riippuen suurina takkuina luuksi laihtuneella ruumiilla, pisti
päänsä majaan ja sanoi: 'uuh'. Veljeni oli juuri palannut takaisin
ensimmäisten pyydystettyjen liharekien mukana. Hän alkoi taistella
karhua vastaan tulinen kekäle kädessään, ja valjaissa olevat koirat
iskivät siihen takaa. Oli suuri taistelu ja paljon melua. He astuivat
nuotioon, kekäleet lensivät ympäri ja maja kaatui. Lopuksi makasi karhu
tapettuna ja veljeni kasvoilla oli sen kynsien jäljet. Huomasitko
intiaanissa, joka meni Pelly'n, että hänen rukkasissaan ei ollut
peukaloa, eikä kädessäkään, jota hän lämmitti tulen luona? Hän oli
minun veljeni. Ja minä sanoin, ettei tarvitse antaa hänelle ruokaa. Ja
hän meni Hiljaisuuden maahan ilman ruokaa."
Sellainen, veljeni, oli Passukin rakkaus, hänen, joka kuoli lumeen
Caribou Crossingin luo. Hän rakasti kaikki kestävällä rakkaudella
uhraten veljensäkin miehen vuoksi, joka otti hänet vaivaloiselle
matkalle ja saattoi katkeraan kuolemaan. Ja sellainen oli tämän
naisen rakkaus, että hän uhrasi itsensäkin. Ennenkuin hänen
silmänsä sulkeutuivat lopun edellä, hän tarttui käteeni ja vei sen
oravannahkaisen vaatetuksensa alle. Tunsin siellä täyteläisen pussin ja
ymmärsin syyn hänen heikontumiseensa. Joka päivä me jaoimme kaikki
tasan pienimpäänkin palaan saakka; ja joka päivä hän söi vain puolet
osastaan. Toisen puolen hän eroitti tähän pussiin. Ja hän sanoi: "Tässä
on Passukin tien loppu, mutta sinun, Charley, vie kauemmaksi ja
kauemmaksi, yli suuren Chilcootin Suolaiselle Vedelle. Ja monien
vuosien kuluessa se vie sinua etemmäksi, vieraiden maiden ja
tuntemattomien vesien kautta ja täyttää sinun vuotesi kunnialla ja
suurella maineella. Ja se vie sinut naisten luo, monien hyvien naisten
majaan, mutta milloinkaan et löydä suurempaa rakkautta kuin oli
Passukin."
-- Ja minä tiesin naisen puhuvan totta. Mutta hulluus tarttui minuun,
minä heitin täysinäisen pussin luotani ja vannoin, että minun tieni oli
loppunut. Hänen väsyneet silmänsä katsoivat hellästi ja hän sanoi:
"Ihmisten keskellä Sitka-Charley oli tunnettu rehellisyydestään eikä
koskaan pettänyt sanaansa. Onko hän sen nyt unohtanut ja puhuu turhia
sanoja Caribou Crossingin luona? Eikö hän muista enää ihmisiä Forty
Milessä, jotka antoivat hänelle parhaat ruokansa ja valituimmat
koiransa? Passuk oli aina ylpeä omasta miehestään. Nouskoon hän,
sitokoon lumikengät jalkoihinsa, että Passuk voisi nytkin säilyttää
ylpeytensä."
-- Ja kun hän kylmeni minun käsiini, nousin ja etsin täysinäisen
pussin, sidoin lumikengät jalkaani ja jatkoin horjuen tietäni; polveni
olivat heikot, päätäni pyörrytti, korvissa suhisi ja silmäni pimenivät.
Unohtunut nuoruus palasi luokseni. Minusta tuntui, että istuin
täysinäisten patojen luona juhlien aikana, lauloin ja tanssin laulavien
ja rumpua lyövien miesten ja naisten kanssa.
-- Ja Passuk piteli minua kädestä ja meni minun kanssani. Kun minä
nukuin, hän herätti minut. Kun minä kompastuin ja kaaduin, hän nosti
minut. Kun minä jouduin syvään lumeen, hän vei minut tielle. Ja
sellaisessa tilassa, ikäänkuin järjetön mies, joka näkee kauheita
näkyjä ja horjuu kuin juopunut, tulin minä Haines Missioniin meren luo.
Charley rajoitti teltan verhoja. Oli puolipäivä. Etelässä, tuskin
valaisten jylhää Hendersonia, näkyi kylmä auringonkehä. Sen kummallakin
puolella leiskuivat auringonkoirat. Ja lähellä tietä ulvoi valittavasti
huurteinen koira kohottaen pitkän kuononsa aurinkoa kohti.