III.

-- Hitto soikoon, Baptiste, en olisi saattanut ajatellakkaan sitä, en

hetkeäkään. On myönnettävä, että tämä mies on hullu ja merkitsee vähän

asioiden kulussa, mutta kuitenkaan, ymmärrätte, en voi jättää häntä.

Hay Stockard vaikeni, koettaen nähtävästi sovittaa näihin sanoihin

sydämensä karkean siveysopin.

-- Hän on kyllästyttänyt minut aikoja sitten, kyllästyttää minua

nytkin, ja enemmän kuin kerran on hän tuottanut minulle erilaisia

ikävyyksiä, mutta te unohdatte, että me olemme hänen kanssaan samaa

rotua -- hän on valkoinen -- ja... ja minulla ei ole oikeutta ostaa

omaa elämääni hänen elämällään, vaikkapa hän olisi neekerikin.

-- Olkoon niin, -- vastasi Baptiste Punainen. -- Minä osoitin teille

armoa ja annoin mahdollisuuden valita. Tulen pian sotilaineni ja

tapahtuu toinen tahi toinen, -- joko minä tapan teidät tahi te

kiellätte jumalanne. Jättäkää pappi minun haltuuni ja te saatte mennä

rauhassa. Muuten täytyy teidän tuhoutua. Mieheni ovat valmiit aina

lapsista alkaen nousemaan teitä vastaan. Katsokaa, lapset ovat

vallanneet teidän ruuhenne.

Hän osoitti joelle. Alastomat poikaset kaalelivat vedessä kuljettaen

ruuhia. Kun he olivat edenneet ulkopuolelle kiväärin kantaman,

kiipesivät he veneisiin ja alkoivat soutaa.

-- Antakaa pappi minulle ja te saatte ruuhenne takaisin. Ajatelkaa!

Sanokaa mielipiteenne, mutta älkää kiirehtikö.

Hay Stockard pudisti päätään. Hänen katseensa pysähtyi vaimoonsa, jolla

oli lapsi rinnoillaan. Stockard epäröi eikä kohottanut katsettaan

ympärillä oleviin ihmisiin.

Baptisten viimeisten sanojen aikana tuli paikalle pappi.

-- Minä en pelkää, -- sanoi hän. -- Herra pitää minua kädessään ja olen

yksin valmis menemään uskottomien leiriin. Vielä ei ole myöhäistä. Usko

siirtää vuoria. Yhdennellätoista hetkellä voin kääntää heidän sydämensä

oikealle tielle.

-- Nyt on sopiva tilaisuus kaapata tuo kulkuri, -- kuiskasi Bill

vanhemman toverinsa korvaan, osoittaen silmillään Baptisteen. Tehkäämme

hänestä panttivanki ja lopettakaamme hänet, jos hän vastustelee.

-- Ei, -- sanoi Stockard. Annoin hänelle sanani, että tulemme

keskustelemaan rauhassa. Sodan säännöt, Bill, sodan säännöt. Hän on

käyttäytynyt rehellisesti varoittaessaan meitä, senvuoksi en voi rikkoa

sanaani.

-- Hän täyttää joka tapauksessa uhkauksensa kuitenkin, siitä ei ole

epäilystäkään.

-- Se on totta, mutta en halua, että puoliverinen olisi minua

kunniallisempi. Miksikä ei tehdä niinkuin hän haluaa, annetaan hänelle

lähetyssaarnaaja ja niin on asia selvä?

-- Ei, ei -- venytti Bill epämääräisesti.

-- Et siis halua!

Bill punastui kevyesti ja lakkasi väittelemästä. Baptiste Punainen

odotti lopullista päätöstä. Stockard meni hänen luokseen.

-- Kas näin on asia, Baptiste. Saavuin tänne tarkoituksella mennä

Koyukukiin. Minä en tarkoita pahaa, enkä ajattele mitään huonoa,

enempää nyt kuin silloinkaan. Yht'äkkiä ilmestyi tämä jumalanpalvelija,

niinkuin te häntä nimitätte. Minä en häntä tuonut tänne. Hän olisi joka

tapauksessa tullut olinpa minä täällä tahi en. Mutta kun hän on nyt

täällä, niin olen velvollinen tukemaan häntä, koska hän on samaa rotua

kuin minäkin. Jos te itsepäisesti pysytte päätöksessänne, niin kylänne

hiljenee ja tyhjenee, teille jää vähemmän ihmisiä kuin nälän jälkeen.

Totta on, että mekin kuolemme, teidän soturinne...

-- Mutta ne, jotka jäävät jälelle, saavuttavat rauhan ja heidän

korvissaan eivät tule kuulumaan vieraiden jumalien sanat eikä

muukalaisten jumalanpalvelijoiden ääni.

Stockard ja Bill kohauttivat olkapäitään ja poistuivat, puoliverinen

läksi takaisin leirilleen. Lähetyssaarnaaja kutsui seuralaisiaan

ja he laskeutuivat polvilleen rukoukseen. Stockard ja Bill alkoivat

hakata kirveillä muutamia suuria petäjiä ja laittoivat niistä

rintavarustuksen, joka täydelleen vastasi tarkoitustaan. Lapsi nukahti

ja nainen asetti sen nahkojen päälle ryhtyen auttamaan leirin

vahvistamisessa. Kun nämä valmistukset oli suoritettu loppuun,

valitsivat Stockard ja Bill avonaisen paikan ja alkoivat hakata pois

pensaikkoa. Vihollisen leirin taholta kuului sotarumpujen ja noitien

äänet, jotka rohkaisivat väkeä.

-- Pahinta on, että he haluavat hyökätä yllättämällä, -- valitti Bill

heidän kirveet olalla palatessaan takaisin.

-- He odottavat vain keskiyötä, jolloin ei näe ampua hyvin.

-- Siinä tapauksessa lienee parasta alkaa toimia nyt heti.

Bill otti kirveen asemesta kiväärin.

Eräs poppamiehistä, joka seisoi korkeammalla muita heimolaisiaan, oli

selvään näkyvissä. Bill tähtäsi häneen.

-- Onko kaikki kunnossa? -- kysyi hän.

Stockard avasi ampumatarvelaatikon, saattoi vaimonsa vaarattomaan

paikkaan ja antoi merkin.

Bill laukaisi.

Poppamies kaatui. Hetkisen vallitsi hiljaisuus, sitten kohosi raivokas

ulvonta ja joukko nuolia lenteli leiriin.

-- Haluan tehdä sille kulkurille saman tempun, -- huomautti Bill

ladatessaan pyssyään. -- Vannon osaavani häntä silmien väliin.

-- Älä tee sitä, -- virkkoi Stockard pudistaen päätään alakuloisesti.

Baptiste nähtävästi koetteli tyynnyttää sotaisimpia alamaisistaan,

mutta sensijaan, että olisivat täydessä päivänvalossa heittäytyneet

hyökkäykseen, jättivät intiaanit kylänsä ja kääntyivät pikaiseen

pakoon, tuhoatuottavien laukausten saavuttamattomiin. Käännytysinnon

vallassa oleva Sturges Owen päätti ensin mennä yksin pakanoiden luo

yhtä valmiina voittoon kuin kidutukseenkin, mutta vähitellen

uskonkiihko sammui ja luonnollinen itsesäilytysvaisto pääsi

oikeuksiinsa. Ruumiillinen kauhu tuli uskon sijaan, rakkaus elämään oli

suurempi kuin rakkaus Jumalaan. Tämä ei ollut uusi kokemus. Hänet

valtasi ennestään tuttu heikkous. Hän muisti, kuinka hänen

seuralaisensa ohjasivat, ikäänkuin mielipuolet, veneen keskelle uivaa

jääpaljoutta ja kuinka hän vaarallisimmalla hetkellä heitti pois

aironsa alkaen kiihkeästi rukoilla ja pyytää armoa. Nämä muistot eivät

olleet mieluisia. Ne saattoivat hänet häpeämään itseään ja sieluaan,

joka oli niin heikko, että ruumis saattoi saada ylivallan. Mutta

rakkaus elämään! Rakkaus elämään! Hän ei voinut sitä tukahuttaa. Hänen

urhoollisuutensa, jos sitä voi siksi kutsua, johtui uskonkiihkosta, kun

taas Stockardin ja Billin rohkeus johti juurensa syvälle painuneista

esikuvista. Heissä ei rakkaus elämään ollut sen vähäisempi, mutta

rakkaus rodun perintätapoihin oli voimakkaampi; ei senvuoksi, että he

eivät olisi pelänneet kuolemaa, mutta he eivät voineet ostaa elämäänsä

häpeän hinnalla.

Lähetyssaarnaaja nousi ja hetkeksi hänet valtasi halu uhrautua. Hän

ryömi jo puoleksi yli rintavarustuksen mennäkseen pakanoiden luo, mutta

vaipui voihkien, käsien ja jalkojen vapistessa, takaisin.

-- Kuinka heikko minä olenkaan! Kuka minä olen paetakseni Herran

tahtoa? Ennen maailman luomista on kaikki elämän kirjaan kirjoitettu.

Kuinka minä, maan mato, voin muuttaa sivuakaan tahi sen osaakaan siitä?

Tapahtukoon Herran tahto!

Bill tuli hänen luokseen ja sanaakaan sanomatta löi häntä kovasti.

Sitten hän jätti tämän värisevän hermoläjän ja käänsi huomionsa Owenin

seuralaisiin. Mutta heissä ei näkynyt pelkoa ja reippaasti ottivat he

osaa taistelun valmistamiseen. Stockard puheli hiljaa vaimonsa kanssa.

-- Tuokaa lähetyssaarnaaja tänne, -- käski hän Billiä.

-- Nyt, -- määräsi hän, kun Owen seisoi tylsänä heidän edessään, --

tehkää meidät mieheksi ja vaimoksi, mutta heti.

Sitten hän lisäsi, selittääkseen käytöstään Billylle. -- Eihän saata

tietää, kuinka tämä loppuu, senvuoksi aion saattaa asiani

järjestykseen.

Nainen alistui valkoisen herransa toivomukseen. Hänelle ei näillä

menoilla ollut mitään merkitystä. Omalta kannaltaan katsoen hän oli

Stockardin vaimo ensimäisestä päivästä lähtien, kun he olivat yhtyneet.

Läsnäolijat olivat todistajina. Bill seisoi lähetyssaarnaajan vieressä

kiirehtien, kun hän viivytteli. Stockard sanoi naiselle vastaukset ja

kun tuli aika, eikä ollut parempaa sormusta, kiersi hän naisen sormen

oman sormensa ympärille.

-- Suudelkaa morsianta! -- käski Bill. Sturges Owen oli liian

masentunut vastustaakseen.

-- Nyt ristikää lapsi.

-- Kaikkien sääntöjen mukaan, -- määräsi Bill.

-- Uudelle tielle on otettava mukaan kaikki tarpeellinen, -- huomautti

isä ottaessaan lapsen äidiltä. -- Työskentelin kerran Kalliovuorilla ja

minulla oli kaikkea muuta, paitsi ei suoloja. Ei ole milloinkaan sitä

unohdettava. Ja jos nainen ja lapsi joutuvat yöllä vangeiksi, he voivat

joutua ruuaksi intiaaneille.

Kuppi täytti kastemaljakon virkaa ja menojen loputtua vietiin lapsi

vaarattomaan nurkkaukseen rintavarustuksen taa. Tehtiin tuli ja

alettiin valmistaa illallista. Aurinko näkyi pohjoisessa laskeutuen

likemmäksi taivaanrantaa. Taivas tällä suunnalla oli veripunainen.

Varjot pitenivät, valo sammui ja metsän pimeydessä elämä hiljalleen

vaimeni. Vieläpä lintujenkin äänet joella alkoivat hiljetä ja yö

saapui. Mutta intiaanien luona melu vain kasvoi, lyötiin rumpuja ja

laulettiin villejä sotalauluja. Mutta kun aurinko katosi taivaanrannan

taa, lakkasi melu. Ympärille laskeutui puoliyön hiljaisuus. Stockard

laskeutui polvilleen ja alkoi katsella hirsien välitse.

Lapsi rupesi itkemään ja kiinnitti hänen huomionsa. Äiti kumartui

itkevän lapsen yli ja tämä nukahti uudelleen. Tuli hiljaisuus, syvä,

loputon. Silloin kuului äkkiä puolikovaa laulua. Tummia haamuja

näyttäytyi avoimella paikalla. Nuolet suhisivat, jänteet vongahtelivat.

Heille vastattiin kiväärien laukauksilla. Yhtäkkiä voimakkaan käden

heittämä keihäs lävisti Stockardin vaimon tämän kumartuessa lapsensa

puoleen ja nuoli sattui lähetyssaarnaajan käteen.

Taistelu muuttui tulisemmaksi. Koko leirien välinen ala oli ruumiiden

peittämä, mutta jälelle jääneet ryntäsivät eteenpäin ja tulvahtivat yli

rintavarustuksen kuin valtameren aallot. Sturges Owen peittäytyi

telttaan sillä aikaa kun ihmiset kaatuivat ja kuolivat. Stockard

hallitsi jälleen tilannetta työntäen takaisin intiaaneja kuin vikiseviä

koiria. Tumma käsi tempasi heikon lapsen äidin ruumiin alta ja löi sen

voimakkaasti hirttä vasten.

Villien rengas tiukkeni peittäen hänet keihäillä ja luupäisillä

nuolilla. Aurinko nousi ja valaisi kaikki punertavilla säteillään.

Kahdesti syöksyivät intiaanit häneen ja kahdesti ajoi hän heidät

kirveellään takaisin. He kaatuivat, ja hän tallasi heitä jaloillaan,

kuolleita, ja kuolevia. Intiaanit pysähtyivät ja hän nojasi nääntyneenä

kirveeseensä.

-- Vannon kautta sieluni! -- huusi Baptiste Punainen. -- Sinä olet

mies! Sano, ettei ole Jumalaa ja sinä saat elää.

Stockard pudisti kieltävästi päätään.

Sturges Owen vietiin puoliverisen luo. Taisteluun osaaottamatta hän oli

jäänyt koskemattomaksi, mutta hänen silmänsä harhailivat täynnä kauhua

sinne tänne. Jumalankieltäjän sankarillinen vartalo, haavojen ja

nuolien peittämänä, nojautuen rohkeasti kirveeseen, välinpitämättömänä,

lannistumattomana, ylpeänä, kiinnitti hänen harhailevan katseensa. Ja

hän tunsi syvää kateutta tätä miestä kohtaan, joka seisoi niin tyynenä

kuoleman kynnyksellä. Nähtävästi muistutti juuri Stockard Kristusta,

eikä hän, Georg Owen.

Hän tunsi epämääräistä suuttumusta esi-isiinsä henkensä heikkoudesta ja

hänet valtasi viha sitä kaikkivaltiasta voimaa vastaan, joka oli luonut

hänet, palvelijansa, niin heikoksi. Voimakkaampikin mies olisi

tällaisen kauhun vallassa kieltänyt uskonsa ja sellaiselle kuin Sturges

Owen, se oli aivan itsestään selvää. Peläten ihmisiä hän saattoi

päättää kapinoida Jumalaa vastaan. Hänellä oli usko ilman uskon voimaa,

eikä hänellä ollut sielun voimaa.

-- No, missä on nyt sinun Jumalasi? -- kysyi puoliverinen.

-- En tiedä. -- Owen seisoi suorana ja vapisevana kuin lapsi, joka

vastaa katkismustaan.

-- Mutta sinulla on Jumala?

-- Oli.

-- Entä nyt?

-- Ei ole.

Stockard kuivasi veren silmistään ja hymyili. Lähetyssaarnaaja katsoi

häneen uteliaasti. Siihen, mitä tapahtui, hän ei ottanut osaa. Hän oli

katsoja -- matkan päässä. Baptisten sanat ulottuivat juuri hänen

korviinsa.

-- Hyvin hyvä. Katsokaa, tämä mies menee vapaana, eikä hänelle saa

mitään pahaa tapahtua. Menköön hän rauhassa. Antakaa hänelle ruuhi ja

ruokaa. Menköön hän venäläisten luo ja kertokoon heidän papeilleen

Baptiste Punaisesta, jonka maassa ei ole mitään Jumalaa.

He veivät hänet hiukan etemmäksi, missä seisahtuivat katsomaan, kuinka

murhenäytelmä loppuisi. Puoliverinen kääntyi Hay Stockardiin.

-- Täällä ei ole Jumalaa -- toisti Baptiste.

Toinen hymyili vastaukseksi. Eräs nuorista sotilaista otti keihään

varustautuen iskemään.

-- Onko sinulla Jumala?

-- On, minun isieni Jumala.

Baptiste Punainen antoi merkin ja keihäs lävisti Stockardin rinnan.

Sturges Owen huomasi norsunluukärjen pistävän esiin selästä, näki

miehen horjuvan, hymyilevän ja kuuli katkeavan keihään äänen, kun mies

kaatui. Silloin lähti hän alas jokea viedäkseen venäläisille tiedon

Baptiste Punaisesta, jonka maassa ei ole Jumalaa.