Sillä häneltä minä sen sain varsana. Ja hän sen kasvatti minulle
täysi-hevoseksi, kun minä olin kotoa poissa."
"Siinä tietysti ajattelet aivan oikein. Mutta jos kysyisit ja saisit
luvan, paljonko vaatisit?"
"Minun olisi ehkä ensin kuuleminen, mitä suuret hevosmiehet semmoisesta
luontokappaleesta tarjoavat. Vaan tässä pyydän kysyä, millä tavoin te
ajattelette, että se hevonen saattaisi tulla minun taloudelleni
haitaksi taikka vahingoksi."
"Se on helppo sanoa minun kannaltani. Sen hoito ja ruokko maksaa
tietysti enemmän kuin kahden hyvän lypsylehmän, ja hyöty on vähempi."
"Mutta jos minä voitan sillä esim. ensimmäisen palkinnon kilpa-ajoissa,
niin minä niillä rahoilla sekä ostan että ruokin kaksi lypsy lehmää."
"Onnen kauppa on -- onnen kauppaa," sanoi unilukkari -- eikä hän sen
enempä huolinut siitä asiasta pakinoida, koska hän jo oli selittänyt
mielipiteensä Marille.
Severin ei kuitenkaan menettänyt näistä unilukkarin vastaväitteistä
sitä hyvää mielen tuulta, minkä hän äskeisessä ajossa oli saavuttanut.
"Joka ei onnea tavoita, se ei onnea voita," oli vain hänen yhtä lyhyt
vastauksensa.
Mari ei sekaantunut tähän keskusteluun.
Hänessä oli salainen tunne, joka vakuutti hänelle, että unilukkarissa
oli totuus.
Mutta rakkaus mieheensä esti hänen antamasta sille tunteelle sitä siaa,
jonka se ansaitsi.
Kuitenkin se vaikutti hiljaisesti hänen mielessänsä, niin että hän
hartaammin kuin ennen rupesi toivomaan ettei Severin olisi niin ahkera
noissa kilpa-ajoharjoituksissaan.
Päivällisen jälkeen he puhuivat niitä, näitä, kunnes kahvi tuli.
Silloin muisti taas unilukkari asiansa ja lausui:
"Mainitsin jo tullessani, että minulla oli isännälle ja emännälle
asiaa. Se on kuitenkin sitä laatua, että sen parhaiten saatte selville
tästä kirjeestä."
Unilukkari otti kirjeen povitaskustansa ja antoi sen Marille.
"Pyydän siis," jatkoi hän, "että jonain joutohetkenä luet sen ja
keskustelet asiasta miehesi kanssa. Saamme sitte joskus kuulla, mitä
päätätte."
Päivä rupesi jo hämyttämään, niin ettei enää kelvolla käynyt lukeminen
kirjoitusta, joten Marikin pisti sen taskuunsa, vaan päätti kuitenkin
heti valoa sytytettyänsä lukea se.
Unilukkari sanoi nyt jäähyväiset, ja Severin seurasi häntä ulos. Mutta
havaittuansa, että unilukkari oli tullut jalkasin, pisti hän yhtäkkiä
hevosen valjaisiin ja saatti hänen kylään.
Mari sytytti sillaikaa lampun ja päätti lukea tuon hänelle annetun
kirjeen.
Se oli kirjoitettu unilukkarille ja Liisan nimi oli sen alla, hänen,
joka paraikaa istui vankiudessa murha-poltosta.
Hän ei valittanut nykyisiä kohtaloansa. Hän kärsei mitä hän oli
hurjuudellansa ansainnut. Eikä hänen kärsimisensä olleet ankarat.
Mutta häntä kauhistutti se kohtalo, mikä hänen osaksensa tulisi, kun
hän kuukauden, parin päästä laskettaisiin vapauteen.
Hänen ei käynyt lähteä mailmaa vaeltamaan, jos hänen parannuksestansa,
minkä hän vankiudessa oli alottanut, tulisi mitään hedelmää.
Ei hänen myöskään käynyt elää ja asua yksinänsä äidin kolkossa kodissa
-- sillä äidin vankius kestäisi vielä vuosia. Ja heidän yhdessä
elämänsäkin tulisi olemaan kolkkoa. Se muistuttaisi alati heidän
yhdenkaltaista rikostansa.
Äiti oli tosin, jonkinlaisesta rakkaudesta tytärtänsä kohtaan, tehnyt
samanlaisen rikoksen, kuin tytärkin, ja lain silmissä vielä raskaamman.
Mutta epäiltävä oli, tulisiko se rakkauden side heitä yhdistämään vielä
niinkin, että he yhdessä parannusta tekisivät.
Kaikessa tapauksessa kestäisi vielä vuosia, miten sanottu, ennenkuin
äiti pääsisi vankiudestansa.
Ja niinä vuosina toivoisi hän, Liisa, saavansa elää kunniallisten
ihmisten parissa -- jollei kunnialliset ihmiset häntä niin halveksi ja
kamoksu etteivät ota häntä halvimmaksi palveliaksensa.
Hän oli kääntynyt unilukkarin puoleen, koska unilukkari oli ollut
hänenkin opettajansa, kun hän, Liisa, vielä lapsena ja viattomana oli.
Siis pyysi hän, että unilukkari, joka kovan kuoren alla oli
hellä-sydäminen mies, astuisi hänen välittäjäksensä.
Ja Liisa ei itse tietänyt, kenen palvelukseen hän mieluummin pyrkisi.
Hän jätti sen asian unilukkarin huoleksi, joka paraiten tunsi
pitäjäläiset, sekä hyvät että pahat.
Mutta hän oli kuullut, että Mari oli emäntä Tuominiemellä. Ja jos hän
halusta toivoi kenenkään palvelukseen pääsevänsä, oli se Marin.
Tämän kaltainen oli se kirje, jonka Mari oli saanut unilukkarilta
lukeaksensa.
Ja luettuansa sen, vaipui hän syviin ajatuksiin.
Hänen oli aina tullut sääli Liisan kohtaloa. Se oli tosin itse
ansaittua. Mutta hän oli tehnyt rikoksensa vihan pikaisuudessa ja sitte
kuin hänen tunteensa olivat tulleet kipeästi loukatuiksi.
Ja Mari ymmärsi, että Liisan kohtalo, niinkuin hän itsekin kirjoitti,
tulisi vielä raskaammaksi, jollei häntä joku ottaisi turviinsa.
Kristillinen rakkaus vaatei häntä ottamaan Liisan taloonsa. Vaan mitä
sanoisi siitä muut palkolliset -- ja mitä sanoisi Severin?
Palkollisia tiesi hän kyllä saavansa; mutta pahin seikka oli se, ettei
hänen miehensä ehkä siihen suostuisi.
Hän päätti heti siinä asiassa kysyä Severinin mieltä, Ja hän tuli
levottomaksi, kun ei Severin jo palannut saatolta.
Vasta pimiän tullessa saapui hän. Ja Mari käski hänen lukemaan
unilukkarin antaman kirjeen.
Mutta Severin oli tuskin ehtinyt silmäillä sen läpi, ennenkuin hän
kiivaasti lausui:
"Se villikissa."
"Mutta hänen kirjeensä osoittaa, että hänessä on tapahtunut suuri
mielen muutos", sanoi Mari, "ja paitsi siksi en minä koskaan ole
luullut häntä niin pahaksi kuin miksi hänen rikoksensa on hänen mailman
silmissä tehnyt."
"Sinä olet hyvä sydämminen tyttö," sanoi Severin nuorelle vaimollensa,
"ja se olkoon sinulle kunniaksi, mutta käytännöllisessä elämässä ei
hyvä-sydämmellisyys aina ole paikallansa. Minä en tahtoisi vastaan
sanoa sinua missään. Mutta tässä asiassa minun täytyy. Minä en tahdo
sitä ihmistä talooni."
Mari ei tahtonut pahoittaa Severinin mieltä muistuttamalla hänelle,
että hän jo toisessakin asiassa oli ollut muusta mielestä kuin hänen
vaimonsa. Se oli tuossa kilpa-ajo-puuhassa. Mari lausui ainoastaan:
"Minä luulen ettei tässä ole kysymys pelkästä hyvä-sydämmellisyydestä,
vaan kristillisestä rakkaudesta, joka samassa on velvollisuus."
"Sen velvollisuuden saa jokainen muu pitäjäläinen ottaa päällensä."
"Mutta jollei kukaan ota?"
"Niin ei ole missään laissa sanottu, että meidän tulee ottaa."
"Siis joutuu tuo eksynyt ihmis-raukka hukka-tielle sentähden ettei
kukaan pitäjäläinen katso velvollisuudeksensa enemmän kuin toinenkaan
häntä turvata."
"Miksi juuri meidän pitäisi häntä turvaaman?"
"Sentähden ennen kaikkea, että hän on laskenut toivonsa juuri meihin."
"Niin, hän on laskenut toivonsa sinuun, mutta ei minuun."
"Ethän siitä liene pahoillasi. Hänen ei sopinut kääntyä sinun puoleesi
muuta kuin minun kauttani, senhän ymmärrät."
"Olkoonpa niinkin. Mutta kaikessa tapauksessa en minä suostu siihen,
että hän otetaan meille."
"Minä pelkään, että me tavalla tai toisella saamme katua sitä."
"Pelkäätkös, että hän tulee polttamaan meidänkin talomme."
"En. Sitä en pelkää. Mutta kipinä saattaa tulla muualta ja polttaa
meidän onnemme tuhaksi,"
"Sinä olet aika lailla taikauskoinen, Mari," sanoi Severin naurahtaen
ja syleili vaimoansa.
"Sanotte taika-uskoksi sitä, kun omatuntomme vaatii meitä täyttämään
velvollisuuksiamme?"
"No, myönnän ettei se ole taika-uskoa, vaan liian arkaa omaa tuntoa."
"Severin, Severin, minä toivoisin, ettei sinun tarvitsisi tulla
havaitsemaan, ettei omatunto ole koskaan liian arka."
Mari jätti tässä miehensä ja meni ilta-askareihinsa. Hänen mielensä ei
kuitenkaan ollut keveä. Mutta talouden toimet saivat hänen kuitenkin
hetkeksi unhottamaan raskaat tunteensa.
Severin ei myöskään ollut aivan tyytyväinen.
Mutta hän luuli kuitenkin täyttäneensä kaikki velvollisuudet omaa
talouttansa kohtaan, kun hän oli jäykästi asettunut vaimonsa liiallista
hellä-tuntoisuutta vastaan. Hän ei huomannut että se hänen puolestansa
oli pelkkää itsekkäisyyttä.
* * * * *
Kilpa-ajot olivat tulossa.
Se tuotti kaupungissa kaikenmoista puuhaamista. Työmiehet, joilta
talvella puuttuu ansiota, saivat nyt viikkokausiksi tekemistä. Rata oli
avattava jäällä. Telineet olivat rakennettavat, samoin lehteri
katselioille ja kiikaritorni kilpa-tuomareille.
Toivoivatpa muutkin kaupunkilaiset yhtä ja toista tuloa ja voittoa.
Sillä kilpa-ajot ovat ikäänkuin pienet markkinat. Ne tuottavat
tavallista enemmän liikettä.
Moniaat kaupunkilaiset saivat kortteeri-rahaa talleistansa ja
asunnoistansa.
Enin voitto lankesi kuitenkin kaupungin ravintoloille sekä
kortteereista että muusta liikkeestä. Sillä kilpa-ajoniekat olivat
enimmästään varakasta väkeä. Ja vaikka ei kaikki olleetkaan varallisia,
tahtoivat he kumminkin siltä näyttää. Useimmat heistä asuivat sen
vuoksi ravintoloissa.
Ja ravintolat olivat hyvillä mielin noista kilpa-ajoista. Sillä ne
tulot, joista he tavallisina aikoina olivat puutteessa, vuotivat heidän
laatikkoonsa sitä runsaammin kilpa-ajopäivinä.
Ja niitä päiviä kesti, niinkuin markkinoitakin, aaton aatot ja runnun
runnut. Sillä vaikkei itse kilpa-ajoja ollut muuta kuin kaksi päivää,
nimittäin koetuspäivä ja ajopäivä, niin alkoivat valmistukset jo päiviä
ennen, ja lopetukset loppuivat päiviä myöhemmin.
Jo aaton aattona siis näkyi kaupungissa noita pieniä "kappi-rekiä," ja
niissä istui kussakin enemmän tai vähemmän majavannahkoihin puettu
mies.
Reen edessä taas oli enemmän tai vähemmän kilpa-ajoihin luonteva
hevonen. Kuitenkin näkyi usein tämä seikka jo ajokaluistakin. Sillä
vaikka reki olikin "myötä menevä," oli kuitenkin siloissa taikka
aisoissa jotain puuttuvaista. Välin oli toinen aisa maalattu, toinen
taas valkonen, metsästä tähän tarpeesen kyhätty.
Se todisti, että jo kotoa oli lähdetty puolivälisillä toimilla, taikka
oli tiellä ajettu aisa rikki johonkin kujaan tai portin pieleen.
Hevosen suhteen ei kuitenkaan ollut karvaan katsomista. Sillä kuka
tiesi, mitä jalopeuroja ne saattoivat olla koetuspäivänä radalla.
Usein tapahtui kuitenkin, että tämmöiset aisapuolet reet hyljättiin
hevosineen.
Ne täyttivät sitte kilpa-ajossa väkilukua, vaikkei niitä radalle
päästetty. Ja kaupungin kaduilla he sitten ajelivat ahkerasti,
kiihottaen isvosikoita kanssansa kilpailemaan.
Varsinaiset kilpa-ajajat saapuivat vasta koetokseen. Heillä oli
rekensä, aisansa, silansa ja hevosensa kelpaavassa kunnossa. Ja itse
miehetkin. Tavallisesti he olivat sitä laatua, että useimmat heistä
hyväksyttiin kilpailemaan.
Semmoinen ajaja oli myöskin Tuominiemen haltia, Severin. Hän oli itse
muodoltansa muhkea, hänen hevosensa uljas ja hänen ajokalunsa siistit.
Koetoksessa oli Orkko verrattava parhaimpiin. Sen juoksu oli kaunista.
Ei se kertaakaan rikkonut eikä liioin varastanut.
Ja kuitenkin se joutui ratamatkan etevimpäin rinnalla.
Tosin ei se ollut kaikkein paras.
Mutta Severin ei sitä ensinkään kiihoittanutkaan. Hän tiesi, että se
sillä juoksulla hyvin tekisi matkansa määrätyssä ajassa, niin että se
hyväksyttäisiin kilpailiaksi.
Toisena päivänä se vasta saisi koettaa ja näyttää, mihin se kelpaisi.
Mutta se herätti jo katseliain huomiota tässä ensimmäisessä juoksussa.
Tosin ei siitä lyöty vetoa, niinkuin on tapana Englandissa. Mutta
rikkaat hevosmiehet ja herrat tulivat sitä jo ostelemaan. Ja he
tarjoilivat mikä mitäkin. Vaan Severin vastasi ettei hän millään
hinnalla luopuisi hevosestaan.
Tulipa niitäkin, jotka tarjousivat sitä kilpailussa ajamaan. He
väittivät ettei Severin osannut itse ajaa, että semmoinen hevonen
voittaisi ensimmäisen palkinnon, jos sillä olisi taitavampi mies
ohjissa.
Useat näistä "tarjokkaista" olivat noita aisa-puolia, joilla ei ollut
toivoa päästä ajolle omilla virkuillaan, koska he olivat hylätyt.
Severin ei kuitenkaan huolinut heidän tarjouksistansa. Hän tunsi itse
paremmin hevosensa ja tiesi mihinkä määrään hän sen saisi juoksemaan.
Mutta "tarjokkaat" eivät tahtoneet päästää häntä vähällä. He surisivat
hänen ympärillänsä kuin kärpäset, niin että hän ärttyi ja läksi ajamaan
pois radalta.
Hänen mielestänsä oli koko se huvi, minkä hän kilpa-ajoissa oli
itselleen toivonut, pilattu. Ja äkeissänsä ajoi hän korttieriinsa,
lukitsi Orkon talliin, sittenkuin hän oli sen kuivannut, juottanut ja
opettanut. Itse asunnossaankin oli hän vielä niin varovainen, että hän
kätki rahansa, mitkä hän oli ottanut mukaansa, lukon taka.
Seuraavana päivänä oli itse pää-kilpa-ajot, palkinnon saamista varten.
Se oli kaunis talvi-päivä, maaliskuun alussa. Aurinko loisti kirkkaasti
ja sulatti lunta, vaan ei tehnyt mitään vahinkoa radalle, siksi oli
kumminkin ilma kylmää.
Severin oli viettänyt yönsä kortteerissaan. Hän oli siis raittiimpi
radalla kuin moni muu, joka oli pitänyt yötä ravintolassa.
Varhain aamulla valjasti hän Orkkonsa ja ajoi sillä kerran pari radan
umpeen. Se näytti olevan raitis ruumiiltaan ja jäsenniltään sekin ja
juoksi matkan hyvin.
Hän vei sen uudestaan korttieriin ja riisui sen. Sitte hän läksi
kaupunkia kävelemään, sillä hän oli levoton; kilpa-ajot alkaisivat
vasta kello 11, eikä aika tahtonut kulua.
Viimein se kuitenkin alkoi lähetä määrä-tuntia, joten Severin nouti
hevosensa ja ajoi taas radalle.
Sinne oli nyt kokoutunut paljon väkeä, sekä ajajia että katselioita.
Severin ei kuitenkaan jälkimmäisistä lukua pitänyt. Hän asettui ajajain
riviin, odottamaan kunnes hänen nimensä huudettaisiin.
Hän päätti olla paljoa tarkempi kuin edellisenä päivänä. Sillä nyt
riippui palkinnon voitto hänen ajamisestaan.
Sittenkuin viisi tai kuusi hevosta oli ajanut, tuli hänen vuoronsa. Hän
oli kuullut huudettavan heidän minuti- ja sekunti-lukunsa; mutta ei ne
olleet ylen lähellä sitä aikaa, jonka hän koto-jäällä oli voittanut.
Hänellä oli siis vielä hyvä toivo.
Hänen nimensä huudettiin ja hän laski Orkkonsa menemään.
Orkko ei viivytellyt. Se ikäänkuin tiesi, että sen nyt tuli tehdä
työnsä puhtaasti.
Severin ei huudellut, eikä ärjynyt ja karjunut sille. Ei hän myöskään
nykinyt sitä toisesta taikka toisesta suitsesta, niin kuin monen tapa
on, ei hän liion peljätellyt sitä rautaisella marhaminnalla, vaan
kehoitti sitä hiljaisella puhuttelemisella yhä parantamaan juoksuansa.
Ja kaukaa katseliatkin näkivät että se yhä paransi, vaikkei se
vähintäkään siinä kadottanut uljasta ryhtiään.
Kelloa soitettiin palkintotuomarien telineiltä. Minuti oli ajettu.
Severin luuli olevansa radan puolivälillä taikka kumminkin lähellä
sitä. Hän puhutteli hevostansa.
"Nyt Orkko," sanoi hän, "on meidän koettaminen, kuka täällä tänäpänä on
radan herra, mekö vai muut."
Ja hän kiristi hiukan suitsista.
Orkko kuuli puheen ja tunsi suupielissään kiristyksen. Hän harppasi
vielä pitempiä askeleita ja otti niitä taajemmin.
Se oli hänestä huvityötä, koska hän kerran oli luotu juoksiaksi.
Asian ymmärtäväiset katseliain joukossa ja kilpatuomarit näkivät jo
arviolta, että tuo juoksia tulee olemaan päivän sankari.
He pelkäsivät vain, että se tulisi tekemään jonkun pila-työn, rikkoisi
taikka rupeisi varastamaan.
Vaan Orkko ei tehnyt kumpaakan. Se olisi hävennyt silmänsä sokeiksi,
jos joku olisi siitä sanonut, että siinä oli jonkinlaista vilppiä.
Luontokappaleet tulevat usein isäntiinsä. Ne perivät taikka saavat
tavalla jollain heidän omituisuuksiansa.
Erittäin nähdään se koirissa. Jos isäntä on rehellinen, niin on koira
samoin. Vaan salapurian koiran isäntään ei ole luottamista.
Severin ei ollut vilpistelevä mies ja sen vuoksi oli hänen hevosensakin
kaikkia vilppiä vailla. Ja kun Severin ei myöskään ollut liian tulinen,
niin ei ollut pelkäämistä, että hevonenkaan rupeisi radalla hätiköimään
ja rikkomaan.
Ensimmäinen ratakerta oli loppumaisillaan. Samassa kolkkasi kello
toisteen. Kohta sen jälkeen saapui Severin lähtöpaikalle ja jatkoi
matkaansa uudelleen. Orkon silmät välkkyivät siinä kun se lensi
katseliain ohitse.
Kauppaneuvos K., joka istui katseliain joukossa, lausui, että jos tuo
hevonen on ostettavissa, niin hän sen ostaa.
"Aiotteko tekin kilpa-ajolle?" kysyi joku hänen tuttavistansa.
"En; mutta minä tahtoisin kerran hevosen, jolla olisi hauska ajaa."
"Onhan teillä kyllä hyvät hevoset."
"On niin, mutta ne ovat työhevosia ja kuormahevosia. Minun tekisi jo
mieleni saada hevosen omankin rekeni eteen."
Pian oli rata toisteen juostu ja katseliain ohitse menty, ennenkuin
kelloa soitettiin. Orkko oli siis toisella ratakerralla melkoisesti
parantanut juoksuansa.
Kolmannella kerralla soitettiin kelloa juuri kuin Orkko saapui
katseliain kohdalle.
Joku luuli huomaamansa, ettei sen silmät enää välkkyneet niin
kirkkaasti. Se oli erittäin naisväen ja neitosien havainto. He ovat
enemmän kuin miehet tunteitten vallassa ja langettavat tuomionsa sen
jälkeen.
Siis ei pitäisi heidän tuomionsa mukaan hevosta juoksutettaman
peräksyttäin kolmea rataa. Kahdessa olisi kylliksi, niinkuin maakylien
kilpa-ajoissa on tavallista.
Mutta kun tiedemiehet ovat vakuuttaneet, että hevonen, jos se
joltinenkin on, juoksee kolme virstaa siinä kuin kaksikin, niin on se
valtion kilpa-ajoissa tullut säännöiksi. Emmekä me pyydä sitä sääntöä
muuttaa, koska Orkkokin sen matkan juoksi, hengästymätä tai
nikahtumata.
Ja kun se kolmannen kerran lensi katseliain ohitse, huudettiin
"eläköön," vaikka "eläköön" on jokseenkin pitkäpiimäinen sana tuon
kosmopolitisen hurrahuudon asemasta, joka paljon pikaisemmin sanoo mitä
se tarkoittaa.
Sentähden ehti Severin ajaa, kun eläkööntä veisattiin, pois radalta ja
oli jo hyvän matkaa kaupunkia kohden ennenkuin viimeinen kadensi tuosta
mainiosta kansallishuudosta oli vaiennut.
Hän hillitsi hevoisensa käymään ja kävelytti sitä jonkun puolen tuntia,
kunnes se lakkasi höyryämästä, ja vei sen sitte korttieriin, jossa hän
tapansa mukaan kuivaili ja pyhkieli sitä.
Saatuansa sen aivan kuivaksi, peitti hän sen loimella, pani apetta sen
eteen ja meni kuulustelemaan, kuinka muiden oli käynyt.
Kauppaneuvos K., joka oli uhannut ostaa Severinin hevosen, sai hänen
silmiinsä väkijoukossa ja tuli häntä asiasta puhuttelemaan.
Mutta Severin vastasi, niinkuin ennenkin, ettei hän ollut aikonunna
sitä myydä.
"Mutta jos myytte", sanoi kauppaneuvos, "niin älkää sitä muille myykö.
Minä maksan sen mitä muutkin tarjoavat."
Severin antoi vaaditun lupauksen.
Kilpa-ajo lähestyi loppuansa. Severin sai kuulla, ettei yhdenkään
hevonen ollut juosnunna määrän matkaa niin pikaisesti kuin hänen ja
että hänellä oli siis toivo ensimmäisestä palkinnosta.
Eikö niistä hevosista, jotka sittemmin vielä juoksivat, yksikään ollut
sanottavasti etevä?
Useat herrat ja hevosmiehet tulivat nyt Severinin hevosta ostelemaan.
Hän ei enää aivan jyrkästi kieltäynyt sitä myymästä. Kumminkin tahtoi
hän kuulla, minkä arvon hinnasta antaisivat hänen hevosellensa.
Se on vasta näiden päiväin tapauksia, että Suomen hevosesta
kilpa-ajoradalla maksetaan 6,000 markkaa.
Severin ei tiennyt vaatia niin suurta hintaa, ei puoltakaan siitä.
Kuitenkin päätti hän pyytää niin paljon ettei hän luullut kenenkään
sitä maksavan.
Hänelle tarjottiin puolentoista tuhatta, joka on korkeimpia hintoja
hyvästä hevosesta. Mutta asia jäi pelkkiin tarjouksiin. Kuitenkin sai
kauppaneuvos K. kuulla tarjoukset.
Kun kilpa-ajot olivat päättyneet, mentiin yhteisille päivällisille.
Severin olisi mielellään jäänyt niistä pois. Mutta kun hän ei tietänyt,
milloinka palkintotuomarit julistaisivat päätöksensä, päätti hän
seurata heitä ja muita hevos-ystäviä.
Päivälliset olivat komeat, niinkuin semmoisissa juhlallisuuksissa
ainakin. Se ei vaikuttanut mitään, että ravintoa oli yleensä vähän ja
että vadit loistivat tyhjyydestä, ennenkuin ne vierasten päähän
pääsivät. Saivat he edes toisista jollei toisista ruokalajeista.
Ja sillä välin pidettiin puheita ja juotiin maljoja. Jokainen maistoi
sen verran kuin luuli varainsa kestävän.
Koska seurassa enimmästä päästä oli pelkkiä hevos-ystäviä, niin oli
ymmärrettävä, että puheetkin koskivat heidän ammattiansa.
Ja jos niihin puheisin oli luottamista, niin olivat hevosystävät
isänmaallisempia kuin muut. Sillä koska hevonen on jaloin
luontokappaleista, niin olivat hevosten jalostuttajat jaloimpia
kaikista.
Jota edemmäksi ehdittiin päivällisateriassa, sitä innostuneemmaksi
tulivat puheet. Ja niitä jatkettiin vielä päivällisten jälkeenkin,
sittenkuin palkintotuomarit olivat siirtyneet erilleen, tutkimaan,
kutka päivän voitosta olisivat osallisiksi julistettavat.
Istuivatpa muutamat runojakin sepittämään päivän ja hevosten kunniaksi.
Niitä runojansa he sitte lauselmoivat seuran ja iltapuolen iloksi.
Mitä Severiniin tulee, niin ei hän alusta maistellut paljon maljoja,
sillä hän oli päättänyt olla varovainen. Mutta ajan mittaan tuli hänkin
innostuneeksi. Puheita pitämään ei hän kuitenkaan rohjennut.
Vaan nyt tuli se juhlallinen hetki, jolloin palkinto-tuomarit astuivat
ulos juttu-kamaristansa ja julistivat korkean tuomionsa, jonka mukaan
Severin tuli saamaan ensimmäisen palkinnon.
Hän ajatteli nyt voitollisella mielellä Maria, joka ei ollut ollunna
hyvillään hänen lähdöstänsä kotoa. Se muisto oli koko ajan painanut
hänen mieltänsä ja tehnyt hänen olonsa kilpa-ajoissa ikäväksi.
Vaan nyt, kun hän tulisi voittajana kotiin ja lisäksi melkoisella
raha-summalla, taipuisi epäilemätä Marinkin mieli kilpa-ajojen
puolelle.
Saatuansa rahat ja niitä seuraavan voitto todistuksen, oli Severinin
aikomus heti lähteä pois ja läpi yön ajaa kotiinsa. Mutta ne muut
palkinnon voittajat kuiskasivat hänelle, ettei ollut soveliasta lähteä
niin kiittämättöminä. Heidän oli muistaminen hevois-ystäviä ja
toimimiehiä maljalla, jonka he yhteisesti tilaisivat.
Severin ei siis kehdannut olla kiittämätöin hänkään. Malja tilattiin,
ja Severinin, joka ensimmäisen palkinnon oli saanut, tuli pitää
puheenkin. Hän ei ollutkaan siinä kohden aivan taitamaton ja suoritti
tehtävänsä jotenkin hyvin.
Mutta se malja oli hänelle vahingoksi, sillä hän unhotti aikomuksensa
lähteä heti kotimatkalle.
Hän tuli vielä viivähtäneeksi ja solmisi tuttavuuksia ja ystävyyksiä.
Niitä oli ehkä joukossa semmoisiakin, jotka aisa-puolina olivat hylätyt
kilpa-ajoista, vaan joita ei täällä yleisissä ravintoloissa käynyt
hylkääminen.
Tietämätänsä ja ymmärtämätänsä joutui Severin semmoisten pariin.
* * * * *
Severin heräsi korttierissaan. Se oli jotenkin varhain aamulla. Hän
tunsi pistoksen sydämmessään. Jotain kauheata, hirmuista oli
tapahtunut. Hän nousi istualleen vuoteellansa.
Pää tuntui raskaalta. Mutta se ei ollut mitään hänen mielensä raskauden
suhteen.
"Mari, Mari!" huudahti hän tuskissaan.
Vaan Mari oli hänestä kaukana. Ja hän oli vielä kauempana Marista.
Hän koetti koota muistojansa. Kuinka oli hän unohtanut lähtemästä
ajamaan kotiinsa läpi-yön, niinkuin hän oli päättänyt? Se oli se malja,
joka oli juotu hevos-ystäväin kunniaksi.
Hän oli saanut uusia tuttavia, joiden nimeä hän ei kuitenkaan tiennyt
ja joiden kanssa hän oli lähtenyt kulkemaan.
Hän hyppäsi vuoteeltansa ja juoksi koettamaan taskujansa. Revolveria ei
ollut niissä. Mari oli saanut estetyksi hänen ottamasta revolveria
mukaansa. Rosvoista hän pääsisi yhdellä ruoskan siimauksella heidän
korviensa ympäri; samoin susista -- semmoisella hevosella. Koko
susi-laumakaan ei sitä voittaisi juoksussa.
Severin muisti Marin silmäyksen sinä hetkenä. Se ei ollut iloinen,
niinkuin tavallisesti. Pikemmin siinä oli koko joukon surua, miltei
moittimista, kun Severin läksi kilpa-ajomatkalle.
Ja nyt!