kilpa-ajoista ja rahakukkaron. Mutta se oli likimain tyhjä. Hän oli
voittanut ja samassa kadottanut. Uudet ystävät olivat hänen
viekotelleet peli-huoneesen, jossa hän hämärästi muisti nähneensä
kaikenlaisia haamuja, herroja, puoliherroja ja pettureita.
Hän muisti myöskin himmeästi että siellä oli vielä maistettu
jonkunmoista viiniä, joka hänen oli yhä enemmän hurmannut ja saattanut
panemaan pelipöytään voittorahojansa. Alussa se oli tapahtunut pilan
vuoksi, vaan sitte kiihossa. Hän oli toivonut saavansa rahat takaisin
kahdenkertaisesti. Mutta ne olivat menneet.
Se ei häntä niin suuresti rasittanut kuin se häpiä että hän, Severin,
joka oli ylöspäin pyrkivä mies, oli vaipunut alemmaksi.
Kuinka hän enää kehtaisi näkyä kunniallisten kuntalaisten keskuudessa,
joka niin syvään oli langennut.
Mutta sanokaamme hänen kunniaksensa, ettei sekään hänen mieltänsä niin
paljon painanut, kuin se todellisuus, että hän, vaikkei kukaan sitä
tietäisikään, oli langennut. Itse lankeemus oli se, joka häntä vaivutti
niin, ettei hän rohjennut silmiänsä nostaa yhä leviävää aamuruskoa
kohden, joka akkunasta alkoi loistaa sisälle.
Aamurusko oli aina ennen ollut hänen ihastuksensa. Nyt se oli hänen
mielestänsä kolkompi kuin synkemmät myrskypilvet. Ja nekin olisivat
olleet liian kauniit. Ainoastaan maanjäristys tai mailman loppu olisi
häntä tällä kertaa tydyttänyt. Ne olisivat kerrassaan haudanneet hänen
ja hänen häpiänsä.
Se oli jumalaton ajatus. Mutta hän oli itse ollut niin jumalaton, ettei
hän tietänyt edessänsä olevan muuta kuin perikadon. Ja hän olisi suonut
sen tulevan jota pikemmin sitä parempi.
Mutta päivä valkeni valkenemistaan. Ja Severinin mieli synkeni
synkenemistään. Vaan tätä kurjaa elämää oli kuitenkin jatkettava.
Severin oli hamasta lapsuudestaan kammonut kortteja. Usein oli hän
nähnyt toisten poikain niitä pitelevän, mutta hän oli aina ylpeästi
siirtynyt heidän paristansa.
Vaan nyt ensikerran oli paha henki hänen vietellyt -- ei paha henki --
uudet toverit -- ei uudet toverit -- malja ja viini -- ei, hän itse oli
vietellyt itseänsä panemaan rahansa onnen pöydälle. Hän oli hukannut.
Kuinka hän kehtaisi katsoa Maria silmiin? Ja äitiänsä? Ja isäänsä?
Viimeinen seikka oli miltei kaikkein katkerin. Sillä Severin oli
itseviisaudessaan ja itserakkaudessaan pitänyt itseänsä monessa
suhteessa isäänsä parempana.
Ja nyt! Kuinka korkea hänen isänsä oli hänen rinnallansa!
Hän itse oli tuhlaaja poika, joka ei ollut verrattava hänen isänsä
alhaisimpiin palvelioihin.
Severin puki päällensä. Sillä tehtävät olivat tehtävät vaikka kuolema
pakoitti sydämmessä. Hän meni talliin katsomaan Orkkoa.
Orkko hirnui ja hörähti häntä vastaan. Se oli kaivannut häntä ehtoolla
ja pannut levolle ilman pahnoja ja juomata. Mutta sitä oli aina ennen
hyvin hoidettu, niin että, vaikka se nyt olisi toivonut samaa hoitoa,
se ei ollut aivan pahoillansa siitä että hoitoa kerran puuttui. Se oli
pikemmin ikävillänsä, kun ei se nähnyt isäntäänsä ja tuttavaansa.
Sen vuoksi se nyt hirnui pikemmin ilosta, kuin puutteen tähden,
kuullessaan isäntänsä avaavan tallin ovea.
Severin tunsi aivan hyvin sen äänen ja tajusi Orkon mielen. Mutta se
lisäsi hänen alakuloisuuttansa.
Ja ehdottomasti muistui hänen mieleensä kansan laulu:
"Voi sinua, voi minua, voi ettei olis kumpaakaan!"
Sillä, jollei Orkkoa olisi ollut, niin ei hän olisi joutunut
kiusaukseen.
Jos hän olisi ollut rajumielinen pohjalainen, niin hän ehkä
synkkämielisyydessään olisi pistänyt puukon Orkon kurkkuun ja siten
tehnyt lopun kaikesta ystävyydestä. Nyt hän vain hyväili hevostansa --
ja lausui vielä kerran:
"Voi sinua, voi minua, voi ettei olis kumpaakaan."
Mutta eihän se Orkon syy ollut, että Severin joutui pelurien pariin.
Oma se hänen syynsä oli. Sen hän itse tunnusti ja rupesi Orkkoa
valjastamaan. Sillä pois oli täältä lähteminen, vaikka sitte mentäisiin
mailman toiseen päähän.
Severin istui rekeen, samaan rekeen, jossa hän oli istunut eilispäivänä
ja ajanut radalla ja voittanut. Ja sama hevonen oli hänen edessänsä.
Mutta mikä eroitus!
Severin ajoi ulos kadulle. Se oli vielä ihan tyhjä ihmisistä. Hän ei
sen enempää ohjannut Orkkoa. Mutta Orkko tiesi, missä päin koto oli. Se
lähti sinnepäin.
Ja Severinin mielestä se juoksi liian virmasti. Hän olisi tahtonut
viipyä kotimatkalla ikänsä loppuun eikä sinne koskaan saapua.
Aurinko nousi kirkkaana, mutta se oli outo aurinko Severinin mielestä.
Puut olivat kuurassa edellisen yön pakkasesta.
Ne välkkyivät auringon säteissä, niinkuin monivärisillä jalokivillä
koristettut.
Mutta ne häikäsivät Severinin silmiä. Sillä kaikki, mikä eniten oli
häntä huvittanut, tuotti nyt hänelle pelkkää ikävyyttä. Yksin
varpusetkin, jotka kylän räystäillä tirskuivat päivän paisteessa,
julistivat hänelle alakuloisuutta.
Hän muisti Liisaa, joka vankeudessa istui ja jota hän oli kieltänyt
Marin ottamasta palvelukseensa. Kuinka Severin oli ollut itserakas! Ja
nyt ei hän ollut rahtuakaan parempi.
Tosin oli Liisa vihan vimmassa tehnyt pahaa muille, ja hän, Severin,
ainoastaan itsellensä; mutta hän oli koettanut pelissä voittaa ja
saattaa toiselle sitä tappiota, joka oli langennut hänelle itsellensä.
Entä jos hän olisi voittanut pelissä sen rahasumman, minkä hän itse oli
hukannut? Se tosin olisi ollut kahta vertaa katkerampi.
Sillä olisiko hän todellakin ollut niin halpa-mielinen, että hän olisi
juljennut ne rahat pitää? Kuka tiesi mihin viettelyksiin hän olisi
joutunut, jos hän vielä kaiken kurjuuden päätteeksi olisi voittanut.
Näissä synkissä ajatuksissaan kulki matka yhä edelleen ja tie lyheni.
Kuinka hän kohtaisi Maria ja vanhempiansa? Sen kysymyksen teki hän
itselleen ehtimiseen. Tietysti tuli hänen ensin kohdata nuoren
vaimonsa, joka häntä kotona odotti -- ei voittajana, arvattavasti, vaan
ei niin häpiällisesti voitettunakaan.
Hevonen päristeli useat kerrat, juostessaan tietä. Se todisti että
isäntää kotona odotettiin ikävöiden. Mutta kuinka kehnona hän saapui
kotiin ja kuinka vähän hän ansaitsi olla tervetullut!
Viimein alkoi kotiseutu lähestyä. Orkko hörähti ilosta. Ensimmäinen,
joka kuuli heidän tulonsa, oli tietysti talon tarkkakuuloinen koira
Sutki. Se haukahti muutaman kerran ja lähti vastaan otolle.
Severin näki sen jo kaukana tulevan liehakoiden. Se oli uusi pistos
hänen mielessänsä niistä monesta samanlaisesta, jotka hän oli tänäpänä
tuntenut. Hänen oli mahdoton käsittää, kuinka Sutki oli iloinen hänen
kotiin tulostansa, hän kun oli niin sortuneena.
Kun Mari kuuli kulkuset, riensi hän ulos Severiniä tervehtämään ja
vastaan ottamaan.
Mutta hän näki kohta hänen muodostansa, että jotain synkkää oli
tapahtunut. Ja hänenkin mielensä synkeni, niin ettei hän iloisesti ja
leikkipuheella tervehtänyt Severiniä, niinkuin hänen aikomuksensa oli
ollut, vaan kysyi vaikiasti:
"Severin, oletko sairas?"
"Sairas kyllä minä olen," vastasi Severin, alhaisella äänellä ja alkoi
hevostansa riisua. Mari näki ettei tässä ollut siaa kysymyksille ja
tutkimuksille. Hän rupesi sen vuoksi auttamaan Severiniä hevosen
riisumisessa ja lausui vain:
"Mene sisälle, kyllä minä tämän hoidan."
Severin totteli ikäänkuin käskyä. Hänessä ei ollut tällä hetkellä
ruumiin eikä hengen voimaa, niin että hän olisi edes kyennyt vastaan
sanomaan vaimoansa. Hän siis meni sanaakan lausumata huoneesen ja, kun
hän oli saanut päällysvaatteensa yltänsä, paiskasi hän itsensä suulleen
sohvalle ja painoi kasvonsa syvään pään aluseen.
Mari oli jäntevä ja voimakas vaimo. Ja vaikka hän huomasi, että jotain
pahaa oli Severin'ille tapahtunut, ei hän kuitenkaan säikähtynyt eikä
luullut vahingon olevan auttamattomissa.
Hän talutti Orkon talliin, peitti sen loimella ja viskasi sille heiniä,
joita Orkko rupesi ahneesti syömään. Siitä hän näki, ettei kumminkaan
sille ollut mitään pahaa tapahtununna.
Tämän jälkeen meni hän sisälle ja näki Severin makaavan sohvalla,
kasvot pään-aluseen kaivettuina.
"Severin," sanoi Mari, "minä näen, että sinun tuntosi on sairaampi kuin
ruumiisi. Sinulle on jotain tapahtunut. Sinä olet velvollinen sanomaan
sen kaunistelemata -- sitä velvollisempi, jota pahempi tapahtuma on,
niinkuin minä olen velvollinen kantamaan osan sinun kuormastasi."
"Se kuorma on minun yksin kannettavani," vastasi Severin, "se ei
ensinkään sovi sinulle."
"Saatpa nähdä, että sopii, kun vain puhut ja puhut totta."
Severin oli ääneti,
"No sitte minä rupean juttelemaan sinun edestäs," sanoi Mari. "Kuule
nyt!"
Ja hän laski kätensä Severinin pään päälle. Se tuntui niin
virkistävältä Severinille.
"Sinä tulit kilpa-radalle. Sinä ajoit ensimmäisen kerran radan
umpeen -- -- --"
Severin oli yhä ääneti.
"Ja toisen ja kolmannen kerran," jatkoi Mari. "Ja kaikki kävi hyvin."
"Kaikki kävi hyvin," vastasi Sevevin.
"Mutta siellä oli kolme, neljä parempaa hevosta kuin Orkko. Ne
juoksivat nopeammin -- ja voittivat -- ja saivat palkinnot."
"Jospa olisivatkin voittaneet ja saaneet palkinnot," huoahti Severin ja
nousi istualleen sohvalle."
"No sitte voitti Orkko ja sinä sait palkinnon, niinkö?"
"Niin, Orkko voitti ja minä sain palkinnon."
Ja Severin kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut, teeskentelemätä ja
kaunistelemata.
Ja kun se oli tehty tunsi hän kohta melkoisen helpoituksen sille
hirmuiselle tunnon vaivalle, joka häntä oli painanut.
Mari istui hänen vieressänsä sohvalla. Severin ei koko aikana, kun hän
jutteli, rohjennut katsoa Maria kohden; vaan nyt hän vilkasemalla
rohkeni.
Marin katsanto oli surullinen, eikä hän alussa lausunut mitään. Vaan
hetken aikaa oltuansa ääneti, sanoi hän:
"Se oli ikävä tapaus, ja se todistaa, ettei sinua ole määrätty
kilpa-ajajaksi."
"Lieneekö minua määrätty juuri muuksikaan," virkkoi Severin, "minä
tunnen itseni tällä hetkellä sangen kehnoksi."
"Se on hyvä, ettäs tunnet; pahempi olisi, jollet tuntisi; sitte ei
olisi toivoa parannuksesta."
"Te vaimot olette onnellisia; te ette joudu senlaisiin kiusauksiin."
"Kylläpä niitä on meilläkin kiusauksia," sanoi Mari. "Muista
esimerkiksi Liisaa."
"Minä muistin hänen jo tiellä ja ajattelin, etten minä ole häntä yhtään
parempi, pikemmin huonompi."
"Senpä vuoksi on hyvä aina pitää muistossa sitä lausetta, joka sanoo:
'hän, joka seisoo, katsokoon ettet hän lankea'."
"Minä en pyydä olla vastaan, jos tahdot ottaa Liisan palvelukseesi."
"Se on hyvä. Minä annan kohta siitä tiedon unilukkarille."
"Ja tiedätkös vielä mitä, Mari. Nyt on käräjät kirkonkylässä. Minä
aivon mennä sinne ja ilmoittaa etten minä kykene talouttani hoitamaan,
vaan pyydän, että oikeus määrää sinun hoitajakseni."
"Nyt puhut leikkiä, Severin. Sitä et millään tavalla saa tehdä," sanoi
Mari. "Minä luulen ja tiedän, että sinusta tämän tapauksen perästä
tulet ehkä vielä parempi talouden hoitaja kuin tätä ennen."
Severin syleili vaimoansa. Marin lempeys ylensi häntä monta vertaa
enemmän kuin torat olisivat tehneet: ja hän teki ikuisen päätöksen,
ettei hän enää koskaan sanoisi vaimoansa vastaan eikä ryhtyisi
mihinkään puuhaan, jota Mari ei hyväksyisi. Hän myönsi nyt itsellensä,
että jos hän ei olisi mennyt kilpa-ajoihin, niin ei tämä ikävä tapaus
olisi kohdannut.
"Minä en ikänä mene kilpa-ajoihin," lausui Severin hetken perästä.
"Se onkin paras niin."
"Ja paras on, että myymme Orkon," jatkoi Severin. "Mitä me niin
kalliilla hevosella teemme. Minulle tarjottiin siitä jo hyvät hinnat."
"Mutta ikävä on antaa sitä kilpa-ajajillekin," sanoi Mari. "Ei kaikki
pitele hevostansa niin kauniisti kuin sinä."
"Meidän ei tarvitsekaan myydä sitä kilpa-ajajille. Kauppaneuvos K.
ostaa sen itsellensä ajohevoseksi. Ja hänellä Orkko saa yhtä hyvät
päivät kuin meillä."
"Tietysti on meidän kuitenkin pyydettävä lupa sen myymiseen isältäsi."
"Tietysti. Ja sinun täytyy se lupa hankkia. Ja sinun tulee myöskin
kertoa isälleni, mitä tyhmyyksiä minä kaupungissa tein. Hänellä on
oikeus saada siitä tieto."
"Eikö olisi parempi, ettäs itse puhuisit?"
"Minä pyydän, että sinä sen teet, Mari," sanoi Severin. "Niin
tarpeellista kuin minä luulen olevankin, että isä ja äiti sen saavat
tietää, sillä en minä tahdo pahantekoani heiltä salata, niin vaikeata
ja miltei mahdotonta on minun itse sitä jutella. Mutta sinä Mari osaat
sen tehdä mukavasti."
Vaikka se Marille oli ikävää, ei hän kuitenkaan raskinnut kieltää,
joten hevonen valjastettiin, ja Mari lähti ajamaan appelaan.
Siellä hän kertoi molempain sekä apen että anopin kuullen, mitä oli
tapahtunut.
Anoppi puhkesi itkuun ja apen muoto synkistyi.
"Vai niin, vai niin," päivitteli Siuron isäntä, "joko hänestä nyt on
tullut juomari ja peluri."
"Minä toivon," sanoi Mari, "ettei hänestä ole tullut kumpaakan. Ja
paras todistus siitä on, että hän tuntee vikansa syvästi, ja sekin,
ettei hän ole tahtonut sitä salata teiltä -- eikä minulta."
Anoppi pyykäsi pois kyyneleensä.
"Mahdat nyt ennustaa totta, rakas Mari," lausui hän. "Ja hyvä on, että
edes sinulla on toivo."
Ukko ei virkkanut mitään, mutta uudisti muistossaan entiset
ajatuksensa, että jos Severinistä tulisi miestä, olisi se Marin ansio.
Sitte tuli puhe Orkon myymisestä, jonka hinnasta ja ostajasta Mari
kertoi, mitä Severin oli sanonut.
"Severin tahtoo myydä hevosen, saadaksensa hukata vielä nekin rahat
korttipelissä," sanoi hänen isänsä.
"Sitä hän ei tee, appi hyvä."
"Takaatkos?"
"Takaan."
"Mihin sitte aivotte panna rahat?"
"Karjaamme on tarve lisätä, ja mitä ylitse jää, viedään pankkiin."
"Se on sinun tuumasi?"
"Niin, ja Severinin."
Siuron isäntä suostui siihen, että Orkko myytäisiin.
Ja jo parin päivän perästä läksivät Severin ja Mari sillä kaupunkiin.
Mari ei olisi huolinut mennä mukaan ja tahtoi sillä näyttää, ettei hän
epäillyt Severinin oikein asioimisesta; mutta Severin vaatei häntä,
eikä luvannut mennä yksin. Sentähden he läksivät molemmin.
Kauppa-neuvos K. oli hyvin iloissaan, kun he tulivat tarjoamaan hänelle
hevosta. Hän maksoi tinkimätä hinnan, mitä vaadittiin.
* * * * *
Astumme ajatuksissamme aikaa vähäisen, vuosia vaihettelevia muutamia.
Severin ja Mari, taikka oikeimmin Mari ja Severin olivat onnella ja
menestyksellä hoitaneet talouttansa Tuominiemellä.
Sanoimme Mari ja Severin, sillä jälkimmäinen, vaikka ulkoa nähden
isäntä talossa ja väkensä komentaja, noudatti kuitenkin emäntänsä
tahtoa.
Hänen itseviisautensa ja itserakkautensa oli saanut semmoisen
tärähdyksen, että vaikka hän siitä muuten virkeni, ei hän enää koskaan
luottanut tuumiinsa, jos Mari jollain tavalla ei niihin mieltynyt.
Ja sen vuoksi vallitsi talossa hyvä sopu, kauniinta laatua.
Korpimaat laajenivat laajenemistaan viljelykselle ja kasvattivat
runsaat laihot heinää, kauraa, ruista.
Karjapiha laajeni myöskin ja maitokamari -- ja kanain ja hanhien luku.
Mari oli saanut uskollisen ja uutteran apulaisen Liisasta, johon hän
sai luottaa askareissa ja taloudessa, kun ei hän itse lapsiltaan aina
niihin kerinnyt.
Ne lapsetpa viettelivät apen ja anopinkin useimmin Tuominiemelle, kuin
he siellä muuten olisivat käyneet.
Iso-isä kutsui niitä ulpukoiksi ja piti heitä sangen rakkaana. Ja
ulpukoita ne olivatkin; niillä oli vaaleat hiukset, niinkuin heidän
äidillänsä, ja ruskeat silmät.
Ivar kävi niinikään usein sisartansa ja Severiniä tervehtämässä. Mutta
hän oli harvapuheinen kuin ennenkin. Enimmästään tapahtui hänen
käyntinsä pyhä päivinä kirkkomatkoilta, sillä arkipäivinä ei hän
kerinnyt töiltänsä.
Mari huomasi kuitenkin, ettei Ivarin matkat olleet niin paljon häntä ja
Severiniä varten, kuin pikemmin Liisaa.
Mutta hiljainen kuin Ivar oli, ei hän ryhtynyt Liisan kanssakaan
puheisin.
Sen vuoksi päätti Mari kerran itse puhutella Liisaa siitä asiasta. Vaan
tämä kielsi kohta ja sanoi että entuudet olivat tehneet tulevaisuuden
hänelle mahdottomaksi. Hän ei tahtonut saattaa häpiää kunniallisille
perheille, tunkeumalla heidän sukuunsa. Hän oli kiitollinen, kun hän
sai heitä palvellakin.
Eikä siinä auttaneet mitkään vastaväitteet Marin puolelta.
Mari puhui siitä asiasta Severinille ja anopille ja apellensa, eikä
kellään ollut sitä vastaan. Sillä he olivat kaikki nähneet, mikä kelpo
ihminen Liisasta oli tullut. Vaan Liisa itse pysyi järkähtämättömänä.
Ja ainoastaan aika voisi ehkä parantaa hänen mielensä syviä haavoja.
Mutta Siuron isäntä ja emäntä olivat tulleet vanhoiksi. Erittäin
rasitti talouden hoito emäntää, joka olisi tarvinnut nuoren apulaisen
taikka kokonaan päästä kaikesta.
Ja isäntä huomasi, että Severin oli häntä monta vertaa toimeliaampi,
Hänenkin mielensä teki päästä jo kaikista huolista ja vaivoista.
Mutta pää-asiassa teki molempain mieli saada läheisyyteensä lapset ja
lasten lapset. Heille tuli raskaaksi elää käyden kahtauttaan suuressa
varakkaassa talossa, kun heidän oli mahdollinen saada niin suloista
väkeä jokapäiväisiksi elinkumppaniksensa kuin Mari ja hänen lapsensa
olivat.
He keskustelivat asiasta niin, että Siuron rustholli kokonaisuudessaan
annettaisiin Severinille ja Marille, ja vanhukset eläisivät yhdessä
heidän kanssansa.
Tätä tulivat vanhukset yhtenä päivänä ehdottelemaan nuorille.
Tosi kyllä että Tuominiemi oli tullut Severinille ja Marille rakkaaksi,
koska he siellä olivat avioelämänsä alkaneet ja taloutensa siellä
ruvennut hyvin menestymään, mutta vanhusten mieltä ei ollut
pahoittaminen.
Kuitenkin oli päätettävä, ettei noita inhoittavia eläke-ehtoja, jotka
olivat niin tavallisia, kun vanhat luovuttavat lapsilleen talonsa,
saisi tulla kysymykseen. Heidän taloutensa olisi pysyvä yhteisenä, niin
kauvan kuin yksikin eläisi, paitsi mitä lapsiin tuli.
Severin ei kammonut ryhtymästä isänsä taloa hoitamaan, kun hänellä oli
niin soma apulainen kuin Mari oli, josta hänen isänsä piti yhtä paljon
kuin silmä-terästänsä.
Severin oli tullut siihen havaintoon, että mitä erimielisyyksiä ikinä
oli ollut syntymäisillään, Mari ne aina oli saanut tasoitetuksi. Ja
Mari ne edelleenkin olisi tasoittava, jos niitä ilmaantuisi.
Siis sovittiin niin, että Ivar ottaisi haltuunsa Tuominiemen ja
muuttaisi sinne vanhempainsa kanssa.
Mari ei kuitenkaan tahtonut, että Puolamäki, hänen syntymäkotinsa,
joutuisi vieraille.
Sen vuoksi päätettiin ottaa Puolamäki kartanon haltuun. Ja Mari piti jo
ennakolta juhla-hetkinänsä, jolloin hän saisi Severinin kanssa käydä
vanhassa kodissansa, sen taloutta ohjaamassa.
Yksi ainoa seikka jäi järjestämätä. Tuominiemeen saatiin kyllä tukeva
isäntä Ivarista, vaikka siellä ei ollut emäntää.
Vaan koska nyky-ajan romanit tavallisesti päättyvät sillä, että
jätetään jotain lukiain arvattavaksi ja tulevaisuuden suhteen
kuviteltavaksi, niin jätämme mekin ja sanomme:
_Jälkimmäisen osan loppu_.
End of Project Gutenberg's Torpan tyttö II, by Anton Wilhelm Lindgren