Produced by Tapio Riikonen
TORPAN TYTTÖ II
Kuvauksia kansan elämästä
Kirj.
A. W. LINDGREN
Hämeenlinnassa v. 1885,
Hämäläisen osake-yhtiön kirjapainossa.
Tekijän kustantama.
Onkiveden pitäjässä pidettiin syyskäräjiä.
Se oli jälkeen edellä kerrottuja tapauksia.
Tullilan Liisa oli polisi-tutkinnossa tullut niin paljon
epäluulon-alaiseksi Ruikan puupinon palosta, että hän oli haastettu
oikeuteen. Vaan niin suurta syynalaisuutta ei hänestä kuitenkaan
löydetty, että nimismies olisi rohjennut panna häntä kiinni.
Mutta juuri kuin käräjiä istuttiin ja asiaa tutkittiin, jossa Liisa oli
vastaajana, syntyi itse Ruikan talossa tulipalo.
Tämän jutun kerromme oikeuden protokollista, niinkuin ne olemme
lukeneet.
Tutkinto lakkautettiin, koska ilmoitus tuli käräjätaloon, että tämä
jälkimmäinen tulipalokin oli ulkoa sytyttämällä alkunsa saanut ja että
Liisan äiti luultiin siihen syypääksi.
Ei sekään palo tullut sitä vaarallisemmaksi. Olkilato tallin ja navetan
välillä oli sytytetty, niin että tarkoitus kyllä oli saada koko talo
poroksi. Ja siitä olisi saattanut tulla enemmän kuin aikomus olikaan.
Sillä koko kylä oli yhten ryhmään rakennettu, paitse Siuron talo. Mutta
kylän väki saapui pian apuun, lato hajotettiin ja kaikki muut huoneet
saatiin säilymään.
Mutta kysymys nousi kohta siitä, kuka oli tulen sytyttänyt. Ja niinkuin
sanoimme, epäluulo kohtasi Liisan äiteä. Hän oli nähty lähimmäisissä
tölleissä Ruikan yläpuolella. Hänen oli kuultu jo sitä ennen lausuvan
uhkauksia Ruikan emäntää kohtaan. Ja uhkaukset olivat juuri sen
laatuisia, jotka nähtävästi tarkoittivat paloa. Sillä ne julistivat
Ruikan emännälle tulevaa köyhyyttä. Hän oli kenenkään käskemätä ja
pyytämätä ollut tölliläisille avullisena perunan varsien leikkuussa ja
sitomisessa. Lähimmäisestä perunamaasta oli hänen ollut mukava
kenenkään huomaamata aidan ylitse pistää olkitukon Ruikan ladon
nurkkaan ja siihen sytyttää tulen, niinkuin jäljestä päin nähtiin
tapahtuneen.
Sekin tuli häntä vastaan todistukseksi, että hän oli ollut ensimmäisiä
paikalla, kun tulipalo huomattiin, ja että hän teeskeli avuliaisuutta
sammuttamisessa, vaikka hänen avuliaisuutensa oli niin ja näin ja hän
jo ensimmäisen vesikorvon kannettuansa valitti väsymystä ja hiipi
tiehensä.
Tästä kaikesta tuli uusi tutkinto, ja sekä äiti että tytär pantiin
kiini.
Ennen käräjän loputtua Onkiveden kylässä otettiin asia oikeuden eteen.
Nimismies, joka virkansa puolesta oli yleinen päällekantaja, hankki
tarpeelliset vieraat miehet.
Molemmat tulipalot, sekä puupinojen että ladon palo, tutkittiin
yhdessä.
Liisaa vastaan saatiin toteen näytetyksi, että hän Ruikan tanssista
pois työnnettynä oli monen kuullen lausunut ne sanat, jotka ennen
olemme kertoneet. Siihen tuli vielä lisäksi, että hän pojilta
porstuvassa oli kysynyt tulitikkuja. Ja lopuksi todistivat muutamat
niistä nuorista miehistä, jotka olivat juosseet Liisan kotiin, että
Liisa aivan samalla hetkellä näytti tulleen kotiinsa. Eikä hän
oikeudessa saattanut tehdä selvää, missä hän oli viipynyt koko sen
ajan, mikä oli kulunut hänen lähdöstänsä Ruikalta ja siihen, jona
pinojen palo havaittiin ja hän sitten löydettiin kotoa.
Joku tiesi todistaa viimeksi senkin, että Liisan vaalean karttuunisen
hameen liepeet olivat kynttilänvalossa näkyneet tummemmalta, ikäänkuin
märjältä iltakasteesta niitty-polulla.
Onneksi Puolamäen Ivarille ei hänen tarvinnut tulla todistajaksi. Sillä
ei kukaan huomannut hänen puhutelleen Liisaa Ruikan pihalla.
Hänen todistuksensa olisi ollut kyllinkin rasittava niihin sanoihin
katsoen, jotka Liisa oli hänelle lausunut.
Mutta kun Ivar oli kohta sen jälkeen kadonnut Ruikalta ja hänen oloansa
hyvin vähän siellä oli huomattu, koska hän ainoastaan hetken aikaa oli
seisonut ovella; niin ei kukaan muistanut mainita häntä
vieraaksimieheksi.
Itse ei hän ymmärtänyt pitää niitä sanoja niin painavina, että hän
olisi katsonut itseänsä velvolliseksi mennä niitä oikeudessa kertomaan.
Kuitenkin oli ilman häntäkin oikeudessa selville tullut, ettei kukaan
muu kuin Liisa ollut sytyttänynnä puupinoa ja hänen äitinsä olkilatoa.
Molemmat he kiven kovaan kielsivät koko ajan, äiti kylmällä jäykällä ja
joskus pilkallisella muodolla, tytär toisinaan tulistuneena, toisinaan
synkässä mielen liikutuksessa, niin että hän usein puhkesi itkuun.
Liisasta oli oikeuden protokollaan lisätty, että hän oli sievä
muodoltaan, sorea varreltaan ja mitaltaan keskinkertainen.
Tuomio julistettiin ja kuului niin, että molemmat olivat havaitut
kostonpyynnöstä tehneen itsensä syypääksi murhapolttoon, äidin
syyllisyys katsottiin kuitenkin suuremmaksi, koska hän oli aikoja
miettinyt kostoa ja vakavalla päätöksellä tehnyt pahatyönsä, jota
vastaan tytär äkillisessä mielen kiihoituksessa oli rikoksensa tehnyt.
Paitsi sitä oli äiteä vastaan muitakin rikoksia ilmi tullut.
Molemmat tuomittiin kuritushuoneesen, äiti viideksi ja tytär kahdeksi
vuotta.
* * * * *
Tärkeimpiä askeleita, mitä ihminen elämässään astuu, on epäilemätä ja
varmaankin se, kun hän menee avioliittoon.
Olkoon se kumppani, jonka kanssa hän aikoo tämän liiton solmita, vaikka
hänelle kuinkakin rakas -- ja ehkä vielä sitä enempi -- tuntuu se hetki
kauhistavan juhlalliselta, jolloin tämä lupaus elin ajaksi lausutaan.
Sillä tietysti ei se ole kenellekään yhden tekevä minkälaiseen
tulevaisuuteen hän sitoo kanssansa toisen ihmisen.
Ja jota tunnollisempi joku on, sitä painavampi on hänelle se hetki.
Hän asettaa tietysti eteensä kaikkein ensinnä sen kysymyksen: Onko se
rakkaus, joka hänen sydämmessänsä nyt kytee, kestävä koko elin ajan?
Onko se rakkaus, jolla kumppani häntä lähestyy, kestävä koko
elinkauden? Entä jos ajan mittaan mieli muuttuu, toisen taikka toisen,
taikka molempain? Entä jos se onnellisuus, joka nyt kuvastaa heidän
edessänsä tulevaisuudesta, muuttuu onnettomuudeksi? Entä jos köyhyys ja
kurjuus astuu sen varallisuuden ja hyvän toimeentulon siaan, jota he
nyt toivovat ja odottavat?
Näitä ajatteli Marikin -- ja sitä enemmän, jota lähemmäksi se hetki
joutui, jolloin lupaus oli lausuttava.
Ja hän ajatteli niitä senkin vuoksi enemmän, koska hänellä mielestänsä
oli suurempi edesvastaus kuin muilla.
Jos hän olisi ollut menevä avioliittoon jonkun vertaisensa kanssa,
jonkun torpan pojan, jonka synnyntäehdot ja taloudellinen tila olivat
yhtäläiset hänen kanssansa, niin hän ei olisi näitä seikkoja tuntenut
niin painavasti.
Mutta hänelle oli pantu elin-ehdoksi kodollisen onnen luominen
semmoiselle, jota kaikki mailma piti häntä itseään etevämpänä -- joka
oli rikas eikä kuitenkaan rikas.
Epäilemätä on niitä monta, jotka menevät avioliittoon, ilman pitkiä
aprikoimisia, eivätkä kuvaa tulevaisuudesta eteensä mitään.
Sillä muutoin ei nähtäisi niin lukuisasti solmittavan avioliittoja,
joita muutaman vuoden perästä seuraa kaikkinainen kurjuus, minkä kuka
hyvään olisi saattanut jo ennakolta arvatakin. Toisia taas on, jotka
niin syvältä miettivät näitä asioita, etteivät milloinkaan uskalla
mennä avioliittoon.
Älköön kukaan luulko Marin olleen pahoillaan siitä että rikkaus jäi
pois heidän laskuistansa. Päin vastoin oli se hänen mielestänsä hyvä.
Sillä se olisi tuntunut rasittavalta, jos hän olisi tullut taloon,
tuomata siihen yhtä paljon kuin hänen miehensä.
Mutta hän epäili vieläkin, osaisiko Severin taipua varallisuudesta
varattomuuteen. Ja hän tiesi, jollei kokemuksesta, kumminkin
tunteellisesti, että köyhyys usein laimentaa ja jähdyttää rakkauden.
Vaan toiselta puolen, olihan Severinin isä aivan kuin viskaamalla
viskannut poikansa hänen syliinsä. Ja vielä lisäksi oli hän vaatinut,
että Mari, koska hän oli Severinissä herättänyt rakkauden, myöskin
tekisi hänestä miehen.
Ja mikä vaimo, mikä neito ei iloitsisi tämän kaltaisesta
luottamuksesta?
Mitä Severiniin tulee, niin ei hän näitä asioita niin syvältä
miettinyt. Hänestä oli kyllä siinä, ettei mikään estänyt häntä saamasta
Maria vaimoksensa.
Hän ei muistanut rikkautta eikä köyhyyttä. Hän tunsi itsessänsä
äärettömän voiman, jolla hän raataisi maasta onnen ja tulevaisuuden
itsellensä ja Marille. Sitä mahdollisuutta, että vastoinkäymiset
saattaisivat tulla kukistamaan tätä onnea, ei hän tullut ajatelleeksi.
Vaikka Severinin oli tyhjästä alkaminen, oli hänellä kuitenkin yksi
etu, jota ei ole tavallisilla köyhillä.
Hän olisi saanut lainata vaikka koko pitäjän rahat. Ja takaukseen hänen
edestään olisi kuka hyvään ollut valmis menemään.
Semmoinen etu ei ole aina todellinen etu, vaikka se joskus saattaa olla
hyväkin.
Moni on sen laatuisella kanssa-ihmistensä rajattomalla luottamuksella
syösnyt itsensä perikatoon ja ne jotka häneen ovat luottaneet.
Tämä luottamus Severiniin ei tietysti ollut hänen oma ansionsa, vaan
hänen isänsä.
Sillä Severin itse oli vielä liian nuori että kukaan olisi tietänyt
hänestä päättää sitä taikka tätä.
Senkaltainen isän ansio on juuri syynä siihen, että useimmiten rikkaan
ja säästäväisen isän pojasta tulee tuhlaaja.
* * * * *
Oli taas tultu uuteen kesään, vaan ei siihen aikaan, jolloin maanmiehen
elovainiot ovat leikattavia niin kuin tätä juttua alottaessamme.
Nyt oli toinen aika, se jolle luonto lupaa paljon, vaan usein pettää;
jolloin pihlajat kukoistavat ja linnut laulavat; jolloin oraat ovat
vihantia ja apila nostaa päätänsä nurmesta; se aika jona ei vielä
tiedetä tuleeko kohtuulliset sateet ja kohtuulliset poudat eloa
edistyttämään vai pitkälliset sateet tai pitkälliset poudat sitä
turmelemaan.
Hallakin saattaa silloin vielä olla kätkettynä jossain suolähteessä ja
nousta sieltä pahoja töitänsä tekemään.
Olemme usein kummastelleet, miksi ei maanmies siihen aikaan ole iloinen
ja tytyväinen muodoltansa, koska linnut ilmassa, kalat meressä ja
eläimet kedolla ovat iloisia.
Tähän sanomme sen vastauksen, että jos kaikki onkin lupaavaa, niin ei
kaikki pidä lupaustansa. Ja hän tietää kokemuksesta, ettei hänellä ole
aikaa olla tytyväinen ennenkuin kaikki ovat ladossa ja aitassa, mitä
latoon ja aittaan on toivottu.
Hänellä en vasta silloin syytä olla tytyväinen -- jos on syytä -- kun
aurinko nousee myöhään ja laskee varhain; kun pääskynen muuttaa pois
hänen kattonsa räystään alta ja laulu linnut kuukausia sitten ovat
vaijenneet.
Mutta nuoret, jotka eivät ole kokeneet onnen vaihtelevaisuutta, ovat
iloisia silloin kuin linnutkin laulavat.
Mari oli nyt emäntänä Tuominiemen talossa ja Severin oli isäntä. Tosin
oli se vain arenti-talo. Ja tavallista on se luulo, että jokainen
viljelee mieluisesti ainoastaan omaa maatansa.
Mutta nyky-ajan maanviljeliät ovat niin hartaita ammatissaan, että se
on heille yhden tekevä kenenkä maan he saavat käsiinsä. He vääntävät,
karhivat ja kyntävät sitä yhtä halukkaasti kuin jos se olisi heidän
omansa.
He tietävät, että maa, vaikka se olisi omaakin, ei kasva mitään, jollei
siihen panna ahkeraa työtä. Ja taas toiselta puolen tietävät he, että
kun maata muokataan, palkitsee se työn tekiänsä, vaikka se
lainamaatakin olisi.
Tämä rakkaus maahan on syntynyt meillä luullaksemme vasta viime
aikoina. Se on maanviljelyskoulujen vaikuttama.
Sillä ei kaikilla, jotka maanviljelyskoulua käyvät, ole toivoa saada
omaa maata pidelläkseen. Mutta he pitelevät, niinkuin sanoimme, halusta
kenen maata hyvänsä.
Severin oli saannut haltuunsa Tuominiemen arenti-talon viime Maarian
päivästä. Kohta sen jälkeen oli hän viettänyt häitä Marin kanssa ja
vienyt hänen uuteen taloon emännäksi.
Tuominiemi oli oikeastaan kruunun virkatalo. Se oli ollut viimeksi
herrasmiehellä, joka hänkin oli siihen paljon työtä tehnyt. Hän
oli pannut maat vuoroviljelykseen ja tuhlannut koolta varoja
tekolannoitus-aineisin.
Mutta hänelle tapahtui, niinkuin joskus tapahtuu muillekin, että hänen
täytyi luopua talosta, ennenkuin hän sai nauttia hedelmiä työstänsä ja
uhrauksistansa.
Uusiin perinpohjaisiin muutoksiin on nimittäin ryhdyttävä
varovaisuudella, ettei horjahdeta tieltä ojaan.
Herrasmiehen vahingot tulivat kuitenkin Severinin hyödyksi. Sillä
mahdollista on että hän muuten olisi saanut mennä samaa tietä.
* * * * *
Oli iltapuoli, niinkuin sanoimme, sillä vuoden ajalla, jona päivät
alkavat tulla hyvin pitkiksi ja yöt hyvin lyhykäisiksi. Aurinko oli jo
laskun puolella. Ilmassa liikkui hienoa savua, jota päivän vieno tuuli
ei ollut saanunna hajoamaan. Se tuli talon kytömaasta, jota Severin oli
palkkamiestensä kanssa polttelemassa ja josta hän ei vieläkään ollut
palannunna.
Nuori emäntä oli toimessa karjapihassa, johon lehmät oli tuotu haasta.
Niissä oli kaksi hänen kotoansa Puolamäestä. Ne hän vanhan tuttavuuden
vuoksi itse lypsi. Ostolehmät ja mitä Severin oli kotoansa saanut,
tulivat palkkatyttöjen osaksi. Talon kissa liikkui sekin emännän
lähellä, odottaen osaansa ehtoomaidosta. Talon koira oli miesten kanssa
kytömaalla.
Kaikki oli tässä talossa nuorta: isäntä ja emäntä, kissa, koira ja
karja. Eipä kummaa että koko talon yli oli ikäänkuin levinnyt
runollinen vaippa.
Nuori emäntä oli tarkka maitokamarissa. Sinne kannettiin, mitä oli
lypsystä saatu -- ja koottiin puhtaisiin kehloihin. Näitä askareita
piti Mari miltei tärkeimpinä.
Marin maitokamari oli avara huone. Hän tahtoi sen niin, ettei se tulisi
umpihenkiseksi. Usein hän sitä tuuletti, pitämällä akkunoita auki.
Mutta kytömaan savu, joka muutoin ei hänen mielestänsä ollut katkeraa,
oli hänen maitokamarillensa haitaksi. Vaan verhoilla, joita hän levitti
akkunain eteen, koetti hän estää sitä tunkemasta huoneesen.
Näissä toimissaan odotti hän Severiniä. Ehtoollinen oli pöydässä
valmiina.
Severin tulikin, kasvonsa ja mekkonsa ihan savustuneina.
Mutta kun Mari kuuli miesten puheen pihalla, juoksi hän Severiniä
vastaan, ettei hän toisi savun hajua maitokamariin. Vaan Severin oli jo
ennättänyt porstuaan ja kiepasi Marin syliinsä.
"Nyt kai olet hyvin väsyksissä, Severin."
"En niinkään. Vielä minun tekisi mieleni rannalle, kun ilta on niin
ihana, -- tuletkos, Mari?"
"Tulen ainakin. Mutta ehtoollinen on valmis, ja väkikin on ateriansa
ansainnut. Mennään ehtoollisen jälkeen. Silloin on ilta vielä
ihanampi."
"No mennään."
Rannalle ei ollut pitkä matka, tuskin kiven-heittoakaan.
Sinne teki Marin usein mieli, mutta aina ei hän sinne kerinnyt.
Lukiallemme kuulunee oudolta täällä Hämeessä, kun maanviljeliä rakastaa
järvenrantaa niin paljon, että hän sinne pyrkii väsyneenäkin päivän
töistä.
Tosin nähdään jokaisen rakentavan -- jos suinkin mahdollista on --
asuntonsa lähelle järveä; vähin töllikin asettuu sinne; mutta emme
todellakaan tiedä mistä se tulee. Sillä ei kukaan niin suuresti
harrasta järvien laskemista ja kuivaamista kuin juuri hämäläinen.
Hän ei rakasta järveä, taikka jos hän rakastaakin, on hän valmis
laskemaan sen kuivaksi, jos se vain tuottaa hänelle tynnyrin-alankin
karua vesijättöä.
Severin ei ollut kuitenkaan sitä laatua. Hänen ihastuksensa oli järvi
Tuominiemen edustalla. Hänen ei mieleensä johtunut, että hän siitä
hankkisi itselleen vesijättöä, ei kyynärän pätkääkän.
Ja siinä mielipiteessä oli Mari hänelle hyvä toveri.
He läksivät rannalle, sittenkuin Mari oli saanut maitokamarinsa
kuntoon, sulkenut akkunat ja lukinnut oven.
Hänen täytyi siinä suhteessa olla varovainen, hänellä kun oli monta
kutsumatonta vierasta pitoihin: hiiret, kärpät y.m. Kissaakan ei ollut
takaamista, vaikka se tähän asti oli näyttänyt olevansa uskollinen.
Järvi oli sileänä, sinisenä heidän edessänsä. Hieno savun vaippa oli
levinnyt sen yli, niin ettei esineitä selvästi selittänyt toisella
rannalla, muuta kuin että ne olivat korkeat ja kukkulaiset.
Aurinko hohti punaisena savusumun läpi ja oli laskemaisillaan
kukkuloiden taka.
Talon koira, Sutki, joka aina seurasi isäntää, mihin tämä vain meni,
seurasi häntä nytkin rannalle. Ja kissa, joka mielellään liikkui, missä
emäntä liikkui, ei tahtonnut olla huonompi sekään.
Paitsi sitä oli se Sutkin pahin riita kumppani ja harmittavainen kiusan
tekiä.
Sillä usein, kun Sutki-parka ei tiennyt aavistaakan pahaa, lensi kissa
jostain loukosta vasten sen silmiä ja iski sille oiva korva-puustin.
Mutta kun Sutki tiesi olla varoillansa käänsi se kissan lyötäväksi
tuuhean häntänsä.
Ja mirri oli tytyväinen, kun sai sitäkin käpälällänsä vempahuttaa.
Ja nytkin, vaikka isäntä ja emäntä saapuivat rannalle kaikessa
hiljaisuudessa, tuli kissa ja koira sinne täydessä tappelussa.
Se tappelu kuitenkin oli pelkkää ystävyyttä, vaikka Sutki välin ärjyi
kissan kovissa kourissa.
Järvellä, vähän matkaa rannalta ui hanhi pari ja koko joukko keltaisia
nyrkin kokoisia pikku-hanhia heidän muassansa.
Marin ensimmäinen toimi taloon tullessaan oli ollut tämän hanhiparin
hankkiminen samassa kuin hän toi kanoja ja porsaita.
Hän oli siitä mielestä, että sellainen pikku karja myöskin hyödyttää.
Ja ne kauran jyvät taikka leivän murenat, jotka niille keväällä
suodaan, tuottavat voittoa syksyllä. Kesällä ne tuskin mitään pyytävät.
Tuominiemessä ne erittäin menestyivät. Siellä kun järvessä kasvoi
oivallista hanhen ruokaa. Ne olivat nytkin paraikaa vesiruohostossa
ilta-ateriaansa nauttimassa.
Mutta nähdessään Marin rannalla, jättivät he ateriansa ja läksivät
kaikki, sekä isot että pikku-hanhet uimaan rannalle.
Ja Marilla oli aina tämmöisiä tervehdyksiä varten leivän palasia ja
murenoita taskussaan, joita hän nytkin viskeli tuttavilleen. Palaset
täytyi hänen omilla valkoisilla hampaillaan pureksella pieniksi.
Ja pikku-hanhilaisetkin, jotka aivan hiljan olivat lähteneet
kuorestaan, noukkivat leivän mureneita aivan kuin he olisivat vanhoja
ja tottuneita.
"Esimerkin voima on suuri," sanoi tämän johdosta Severin, matkien
kuuluisaksi tullutta sanan partta; "kaupungissa käydessäni olen
huomannut, että varpuset ovat siellä paljoa kesymmät kuin täällä
maalla, niinkin kesyt, että jollenma olisi varovaisempi, saattaisin
astua niiden päälle kadulla."
"Minä olen koettanut varpusiakin kesyttää," sanoi Mari, "mutta tähän
asti ei se ole onnistunut."
"Kyllä se onnistuu aikaa voittaen," lausui Severin; "minä luulen että
sinä vielä kesytät, ei ainoastaan varpuset, vaan varikset ja teeret ja
metsotkin."
"Mutta mistä se tulee, että varpuset kaupungissa ovat kesyjä ja täällä
maalla pelkoja?" kysyi Mari.
"Tietysti siitä, että niitä täällä maalla vihataan -- ehkä minun
mielestäni suotta."
"Eikö ne vie muassaan pelkoa kaupunkiinkin?"
"Vievät kyllä. Mutta kaupungissa ne näkevät noita koti-kyhkysiä, joita
ne luulevat metsälinnuiksi. Niiden kanssa ovat he menneet yhteen
'renkaaseen'. Ja kun kyhkyiset kävelevät ihmisten jaloissa, kävelevät
varpusetkin."
"Minä aivon kesyttää talomme varpuset," sanoi Mari päättäväisesti,
"minä pidän niistä paljon, sillä syksyllä ja talvella, kun ei muita
laulu-lintuja ole, kokoontuvat ne talon pihlajaan ja pitävät
soittajaisia."
"Ne ovat todellakin ainoat kakofonistit, jotka usein saavat
moni-äänisen sopu-soinnun ja sentähden ansaitsevat kunnioitusta."
"Ja tytyvät itse vähään. Sillä synkällä marraskuullakin, kun joskus
hiukan päivän paistetta näkyy pilvien raosta, ovat he iloisia, aivan
kuin olin täysi kevä."
"Niillä ei ole almanakkaa, ne ehkä luulevat kevään silloin jo
olevankin."
"Eipä niinkään. Ne ovat kylläkin tarkkoja almanakassansa. Sillä vasta
maaliskuulla näet niiden alkavan kanniskella korsia nokassaan. Se on
kevään alku."
"Mutta Mari," sanoi Severin, "sinä, joka kesytät kaikki mitä luonnossa
on, etkös kesyttäisi noita järven kalojakin, jotka tuolla mukkelevat?"
"Salakat minä kyllä kesytän sulle, jos niistä huolit. Minä viskaan
niille tikun, niin ne kohta alkavat hypellä sen ylitse, ikään kuin
muutkin voimisteliat."
Näitä pakistessaan Marin kanssa, oli Severin hetken aikaa tarkasti
silmäillyt tyventä lahtea, joka oli vähän matkaa sivummalla.
"Toden totta," lausui hän hiljaisella äänellä mutta kiivaasti, "tuo
lahti on tällä hetkellä täynnä lahnoja. Se on hedelmä-lahna! Nyt Mari
saamme koettaa, onko sulla mahtia kesyttää niitä."
Ja Severin riensi lähelle olevaan nuotta-latoon, jossa hänellä oli
muutamia lahna-verkkoja. Ne hän pikaisesti kaappasi käsivarrellensa ja
tuli joutuen taas Marin luokse.
Aurinko oli jo laskenut kukkulain taka.
"Nyt on soutaminen niin hiljaa, ettei vähintäkään airojen loisketta
kuulu," sanoi Severin. "Järvessä ei ole ainoatakaan niin arkakuuloisaa
kalaa kuin lahna."
He astuivat hiljaa veneesen. Mari istui soutimille ja Severin perään.
Severin oli harras ja taitava kalastaja. Ja varhain keväällä, kun jäät
aukenivat rannoilta, pyyti hän haukia rysillä. Hän kävi yksin niillä
toimilla. Ja se onnistui hyvin.
Sitte myöhemmin, kun jäät tykkänään katosivat ja ilmat lämpenivät,
kävivät he yhdessä särjen kudulla. Mari oli taitava airoissa. Hän
piteli venettä niin tarkasti kuin kuka ikänään, eikä Severin tarvinnut
häntä milloinkaan neuvoa.
Mutta lahnoja ei tavattu kertaakan, eikä siis luultu niitä tälle
paikalle nousevan.
Sitä huvittavampi oli nyt, kun Severin näki tai luuli nähneensä
liikkuvan niitä lahdessa.
Mari kuljetti veneen aivan kuulumata lahden edustalle siihen suuntaan
kuin Severin viittasi. He eivät vaihettaneet sanaakan, sillä nyt oli
pakko olla ääneti. Mari souti pitkin lahden edustaa ja Severin laski
verkot. Se kävi hänen mielestään hyvin ja hän oli tytyväinen, kun työ
oli päättynyt. Sillä hän näki lahnaparven todellakin olevan apajassa.
Hän viittasi Marille, että soudettaisiin ulos järvelle. Ja kun oli
tultu niin kauvas, että uskallettiin puhua, lausui Severin.
"Ne ovat viekkaita veitikoita, nuot lahnat. Ne jäivät kyllä apajaan.
Mutta ei ole takaamista, että niistä ainoatakaan saamme."
"Eikö olisi ollut parempi", kysyi Mari, "kun olisi menty apajan
sisäpuolelle ja ajettu lahnat suoraa tietä verkkoon?"
"Sillä keinoin kaikkein vähimmin saa," selitti Severin. "Ne puikahtavat
verkon paulan alitse ja mistä he menevät. Verkkoon et niitä
väkivallalla saa sekauntumaan."
"Eiköhän nuotta olisi paras pyydys."
"Ei. Lahna menee nuotan aidankin alitse. Se paras keino on, kun antaa
sen mennä noin vapaehtoisesti verkkoon. Verkossa lienee sille jotain
viettelevää. Kun sen aika tulee lähteä lahdesta, ja se tapahtunee noin
puoli-yön aikana, niin se näkee edessänsä verkon. Mutta riimusilmukset,
jotka ovat avarat, pettävät sen. Ne eivät näyttäne sille ensinkään
peljättäviltä puoli yön hämärässä.
"Se uskaltaa pistää aluksi päänsä ja vähitellen koko oman itsensä
riimun läpitse. Vaan sitte on verkko vastassa. Sen silmukset ovat
niinikään pettäväiset. Lahna tuijottaa niihin, ja jota kauvemmin se
tuijottaa, sen suuremmiksi leviävät silmukset sen mielestä. Se tullee
siitä, että lahnan silmät eivät ole suoraan edessä, vaan pään
kummallakin sivulla."
"Pettääpä semmoinen tuijoittaminen usein ihmisenkin silmiä, niin että
esineet näkyvät ihan toiselta kuin ne alussa ovat."
"Aivan oikein, eikä siis ole syytä kummastelemiseen, jos lahna-parka
pettyy. Kun se on vähän aikaa katsellut noita silmukkeita, jotka sen
silmissä ovat tulleet avarammiksi ja siirtyneet kauvemmaksi, ui se
hiukan verran eteenpäin. Vaan samassa tuntee se kuonossaan ne langat,
jotka se luuli olevan kauvempana. Tästä se säikähtyy ja peräytyy, vaan
riimulangat koskettavat sen pyrstöä, josta se vielä enemmän säikähtyy.
Nyt se taas ryntää eteenpäin tuimalla vauhdilla ja tunkee kiinni
verkkoon. Ja tuskissaan alkaa se vääntää ja kietoa itseänsä verkossa
varsin auttamattomiin."
"Mutta sehän on julmaa." sanoi Mari.
"Ei niinkän julmaa kuin koukulla ja ongella kalastaminen. Lahnaa ei
verkossa vaivaa mitään kipu. Se ainoastaan kietountuu. Ja saatpa nähdä,
kun nostamme verkot, jos niihin on tarttunut lahnoja, kuinka kauniisti
ne ovat kapaloittuna, niin että niitä tuskin näkyy."
He soutelivat vielä vähän aikaa järvellä. Severin oli sillä välin
muuttanut airoihin ja Mari perään. Sillä ei ollut soveliasta, että
vaimo souti ja mies piti perää. Ainoastaan verkkoja laskiessa oli se
täytymys. Sillä Severin oli tottunut siihen työhön, jota Mari ei ollut
koskaan koettanunna.
"Ehkä soutelemme täällä siksi kuin tulee aika mennä verkkoja
nostamaan?" kysyi Mari.
"Siihen on vielä monta tuntia ja väsyisimme hukkaan," vastasi Severin.
"Minä en väsy, mutta suotta se ehkä on."
He päättivät mennä kotiin ja palata aamulla ennen auringon nousua
verkkojansa kokemaan.
He soutivat rannalle. Siellä istui Sutki uskollisesti odottamassa, ja
hänen jalkainsa edessä makasi mirre.
Näiden kahden kesken oli rauha tehty.
Ja rauha ja hiljaisuus vallitsi koko luonnossa. Ainoastaan lehtikertun
laulua kuului viidasta ja ruisrääkän huutoa vainiolta.
Ennen auringon nousua oli Severin ja Mari taas rannalla ja veneessä.
Nyt oli kokeminen, miten lahnat olivat kesytetyt. Pian jouduttin
paikalle.
Mari oli taaskin soutimilla. Mutta tällä kertaa oli huovattava, sillä
venettä oli vietävä perää myöden, verkkojen nostamista varten. Mari oli
hyvin taitava huopaamisessakin.
Severin tarttui puikkariin ja nostatti vähän verkkoa.
"Tämä painaa," lausui hän riemahtaen. Nyt ei ollut syytä olla niin
äänetönnä kuin ehtoolla, verkkojen laskiessa.
"Ehkä painaa vettymisestä," sanoi Mari.
"Ei. Se nykäsee. Siellä on koko lahnaparvi verkossa.
"Mistäs sen tiedät?"
"Siitä kun yksi menee, menevät kaikki. He noudattavat
kaiken-yhteisyyden aatetta."
Severin nousi seisoalleen. Verkko oli raskas, täynnä kaloja. Mutta ne
eivät välkkyneet, niinkuin särjet, tai salakat. Ne olivat kaikki
kapaloitiuna niinkuin Severin oli ehtoolla ennustanut.
Työ oli mitä raskaimpaa. Kolmen neljän, viiden naulan painavia lahnoja
oli niin paljon kuin verkkoon oli mahtunut. Kappaleen eräästään oli
Severinin pakko nostaa siitä veneesen.
Alituinen liikunto verkossa näytti, että saalis oli elävää, vaikka
kapaloittua.
Aikaa kului tähän kokemiseen. Mutta ennen päivän nousua olivat verkot
kuitenkin veneessä. Sitte soudettin joutuen rannalle.
"Mitäs tällä kalan paljoudella teemme?" kysyi Severin.
"Menet heti kaupunkiin myymään," vastasi Mari. "Maanviljeliän tulee
muuttaa rahoiksi kaikki mitä hän taloudestansa irti saa."
"Se on minunkin ajatukseni. -- Vilja ei yksin tuota korkoja ja velan
kuoletusta."
Severin juoksi taloon hakemaan väkeä avuksi verkkoja tyhjentämään.
Siinä olikin suuri työ, saalis kun oli runsas ja työ joutuen tehtävä.
Severin valjasti hevosen ja läksi kaupunkiin, korvollinen kaloja
rattailla.
Tori-aika oli jo ohitse, kun hän sinne saapui. Mutta hän seisahti
kuitenkin tyhjälle torille, päättäen lähteä kulkemaan talosta taloon
tavaransa kaupalle, jollei muu auttaisi.
Mutta pian saapui hyvälle tavaralle ostajia, ensiksi kaikista taloista
torin varrella ja sitten etäämmällä olevista. Sillä sanoma levisi pian.
Eikä aikaakan niin pohja näkyi Severinin korvossa, ja hän oli ansainnut
melkoisen rahasumman.
Osa saaliista oli kuitenkin jätetty kotitarpeeksi.
Ja emäntä palkkatyttöinensä ryhtyi ahkeraan työhön niitä perkaamaan ja
suolaamaan.
Heidän sitä tehdessään saapui Siuron isäntä ja emäntä taloon.
"Kas niin, kiltti väki, varhain liikkeellä, näemmä," huudahti ukko jo
kaukaa.
"Tervetultua, appi ja anoppi taloon," vastasi miniä iloisesti ja meni
vieraita vastaan ottamaan.
Sittenkuin tavalliset pysähdys-toimet olivat tehdyt ja hevonen riisuttu
ja saatu talliin, tahtoi Mari viedä vieraansa sisälle. Mutta Siuron
isäntä lausui:
"Olisinpa utelias tietämään, mitä te täällä askaroitsette."
Ja hän johti askeleensa toiselle puolen pihaa, jossa palkka-tytöt
kalveessa perkasivat kaloja.
"Mitä katalan kaikkea minä näen," huudahti ukko, "mistä mailmasta
tuommoisen kala-parven olette tavanneet?"
"Omasta lahdesta viime yönä," vastasi Mari. "Niitä oli kahta vertaa
enämpi. Mutta Severin lennätti toisen osan kaupunkiin."
"Minä en ole vielä eläissäni noinkaan suurta saalista nähnyt saati
kahta sen vertaa. Kuka sen jaksoi nostaa vedestäkään?"
"Severin nosti ja minä soudin."
"No toden totta, se olikin sinun onnellasi," riemasi appi.
"Mutta kuinka tiesitte niitä mennä lahdesta pyytämään, vai onko teillä
aina pyydykset ulkona?"
"Severin ja minä läksimme eilen iltasella rantaan, huviksemme vain,
sittenkuin töistä oli päästy. Siellä luuli Severin näkevänsä jotain
liikuntoa lahdessa. Hän päätti aivan oikein, että se oli lahna-parvi.
Me verkot veneesen ja laskemaan ne lahden suulle. Ennen päivän nousua
me taas mentiin kokemaan ja saalista tuomaan."
"Kas se onni oli," sanoi tähän kummastellen Siuron emäntä.
"Vaan nyt minulla on kaksi kiirutta, joka harvoin tapahtuu," muisti
Mari. "Lehmät odottavat lypsäjäänsä karja-pihassa. Ja tämä työ on kai
katkaistava."
Marilla oli totuus. Lehmät alkoivat mylviä levottomana tästä
tavattomasta odotuksesta.
Hän siis kiiruhti niiden hoidolle palkkatyttöjen kanssa, mutta lähetti
yhden heistä vieraille kahvia keittämään.
Siuron isäntä ja emäntä tulivat myöskin karja-pihaan, katsomaan kuinka
menestyneitä Marin elukat olivat. Ja heidän täytyi myöntää, että ne
olivat hyvässä ruokossa.
"Teillä mahtanee olla aimo syöttömaat," sanoi Marin anoppi, "koska
luontokappaleet noin kiiltävät."
"Meillä on sekä kelpo hakamaat että kylvöheinälohkoja semmoisia, jotka
pian tulevat rikottaviksi uudelle kylvölle."
"Teidän kävisi pitää ehkä enemmänkin karjaa."
"Epäilemätä tulemme pitämäänkin, kumminkin suvella sillä laitumet
menisivät muuten hukkaan. Kuinka heinän sato onnistuu, sen mukaan kai
jo lisäämme karjaa talveksi."
"Sehän näyttää lupaavalta."
"Olisimme jo hankkineet jonkun naudan lisäksi. Mutta minun teki mieleni
koota kokemusta tänä suvena. Jos laidunta rasittaa aivan suuri
karjakin, niin lehmät ehtyvät. Nyt ne antavat runsaan maidon."
Mari oli tätä puhuessansa lypsänyt ahkerasti kello-kaula lehmää. Hän
nousi nyt ja näytti kuinka paljo se oli herunut yökaudessa.
"Kas vaan," ihmetteli hänen anoppinsa. "Siinä on todistus hyvästä
laitumesta."
"Ja ehkä todistus siitäkin, ettei laidunta saa liiaksi rasittaa," sanoi
hänen nuori miniänsä. "Minä lypsän mieluummin paljon yhdestä lehmästä
kuin vähän kahdesta."
"Te tulitte liian varhain, hyvä appi ja anoppi," jatkoi Mari, "niin
tervetulleita kuin olettekin. Talon emännällä on näin aamuulla niin
monta askaretta, ettei hän kerkiä tavalliseen kohteliaisuuteen."
"Sen vuoksi me tulimmekin näin aikasin," vastasi tähän anoppi. "Me
tahdoimme nähdä sinua askareissasi, emmekä pyydä sinulta enempää
kohteliaisuutta, kuin että saamme nähdä sinun niissä."
"Paljon on toimia, joita emännän täytyy uskoa palkollisille," jatkoi
Mari. "Mutta maitokamariani en minä usko kellekään."
"Se on oikein," myönsi anoppi; "mutta niitä tulee joskus aikoja,
jolloin et aina itse pääse askareihin -- tulet joskus sairaaksi taikka
olet matkalla. Sillä ethän aivo alituisesti pysyä kotosella, Mari?"
"No, tietysti en, vaikkenma tähän saakka vielä ole käynyt kotoa poissa
muualla kuin kirkossa."
He menivät nyt Marin maitokamariin. Siuron ukko seurasi, mitään
puhumata. Hän jätti ne seikat emäntäin keskusteltavaksi, ikäänkuin ei
ne olisi kuuluneet hänen käsitysalaansa.
Maitokamari oli siisti, puhdas ja raitis, niinkuin sen jo eilis-illalla
näimme, ja veti hyvinkin vertoja Siuron emännän maitokamarille.
Mari avasi akkunat ja sovitti taas verhot päivää vasten.
"Tämä keino ei ole oikein hyvä," sanoi Mari. "Ilmatorvet seinissä ovat
ajanmukaisemmat. Severin lupasi tuoda semmoiset kaupungista."
"Ne lienevät todellakin mukavammat," sanoi Siuron emäntä.
"Niitä käy pitäminen auki yöt ja päivät. Eikä niistä pääse sisälle
pikku-varkaatkaan, ei edes talitintit, kun ne sulkee rautaverkolla,
joka päästää ilman kulkemaan."
Heidän näitä haastellessaan, täytti Mari tyttöjen avulla tyhjät ja
puhtaat kehlot aamumaidolla.
Sittekuin tytöt olivat menneet, jatkoi Mari.
"Ja mitä siihen tulee, että minä vain itse tahtoisin askareeni
toimittaa, niin olisi se aivan mahdotonta. Sillä ainahan estettä
sattuu. Tytöt, jotka minun kanssani askaroitsevat, näkevät kuinka minä
ne teen ja oppivat tekemään samalla tavoin. Ja minä aivon sovittaa
niin, että kun minulle joskus este tulee, joku heistä on luotettava
minun työni toimittamaan."
"Aivan oikein," myönsi anoppi.
"Ja taas, kun ei minulla ole estettä, ryhdyn minä itse toimiin ja
korjaan, mitä on korjattavaa."
Näitä kaikkia puheltaessa oli aamuaskareet toimitettu, karja hoidettu,
porsaat ruokitut ja vasikat viety hakaan.
Nyt vasta luuli emäntä hänellänsä olevan aikaa vieraitansa
kestitsemään.
Kahvi oli valmis. Mutta koska vieraat olivat jo varhain olleet ylhäällä
ja taloon kerinneet eikä Mari itsekään ollut einettä vielä tänäpänä
maistanut, toi hän pöytään voita ja juustoa ja aamu-maitoa.
Muuta ei talossa vielä ollutkaan omasta kohden, ei edes leipää. Sillä
uusi isäntä-väki oli vasta keväällä muuttanut taloon eikä vielä mitään
saanunna korjata muuta kuin karjan antia ja mitä järvestä oli saatu.
Edellinen oli runsasta, niinkuin itse Siuron emäntäkin oli sitä
kiittänyt. Ja jälkimmäinen oli vielä runsaampaa, niinkuin viime
yöllisestä saaliista olemme nähneet.
Vasta syksyllä oli toivo saada koota varsinaiset tuotteet sekä
maasta, että eläinkunnasta. Ja olemme nähneet että alku oli hyvä
jälkimmäisessä.
Tänäpänä, kun appi ja anoppi olivat, niin sanoakseni talon
katsojaisilla, saamme ehkä nähdä, mitä edellisestä on toivottavaa.
Palajamme kahvi pöytään. Että siinä oli leipääkin, oli ymmärrettävä.
Mutta jyvät olivat ostettavat, kunnes ensimmäiseen riiheen päästäisiin.
Ihka-valkoinen liina oli levitetty pöydälle. Kupit ja lautaset ja
veitset kiilsivät kirkkaudesta ja itse kahvipannukin.
Se kuului Marin ominaisuuksiin että kaikki mitä hän piteli, oli
puhtaudesta hohtavaa.
Itse nuoren emännän pukukin eli kirkas ja siisti.
Näyttipä ikäänkuin ei häneen tarttuisikaan mikään sovaistus töistään ja
toimistaan.
Mari ja hänen vieraansa aterioitsivat pöydän herkuista ja joivat kahvia
päälle.
"No miltä tuntuu, Mari, jalka oman pöydän alla?" kysyi appi.
"Aina se on arveluttavaa, näin alusta kumminkin," vastasi Mari; "eipä
tiedä kukaan, kuinka lopussa käy."
"Onhan meillä jokaisella taivaallinen Isä, johon saamme luottaa,"
muistutti anoppi.
"Häneen minäkin turvaan," sanoi Mari, "ja mieleni pysyy siis
levollisena."
"Näyttäähän tässä talossa kaikki lupaavalta," lausui Siuron isäntä,
"vaikken ole vielä nähnyt teidän vainioitanne ja vuoroviljelystänne."
"Pahaksi onneksi on Severin poissa. Mutta kyllä minäkin ne tunnen ja
osaan teille näyttää. Vaan ehkei anoppi jaksa kävellä?"
"Jaksan kyllä, kun hiljaa käydään," sanoi anoppi.
Aamu aterian päätettyä läksivät kävelemään, sittekuin Mari oli antanut
palkollisillensa tarpeellisia määräyksiä.
Niinkuin olemme mainineet, oli Tuominiemen maat pantu
vuoroviljelykseen.
Niitä lohkoja käytiin nyt siis tarkastamaan. Suvi viljat ottivat niissä
enimmän tilan, Ruista kasvoi ainoastaan kahdessa lohossa. Sitä oli siis
apen mielestä vähän, vaikka laiho oli jotenkin hyvää.
"Eihän tuosta tule niinkään paljon, että puustellin arenti saadaan
maksetuksi," sanoi Siuron isäntä.
"Ei meidän olekaan pakko maksaa koko arentia rukiissa," vastasi Mari.
"Me saamme suorittaa muissakin viljoissa. Ja kauraa on paljon
kylvettynä."
"Onko muuta kuin vuoroviljelyksen lohkomaat."
"On suuri korpi, johon edellinen haltia oli aikonut kylvää ruista, vaan
ei jaksanut. Severin kylvi sen keväällä kauralla, ja siinä on aimo
oras."
"No se nyt on jotakin."
"Ja yhtä suuri korpimaa on valmiina ruiskylvölle. Se poltettiin
suurimmaksi osaksi eilen."
* * * * *
Jätimme miniän appensa ja anoppinsa kanssa vuoroviljelyksiä tutkimaan.
Tietysti he ilman meidän johdatustamme löysivät tiensä sieltä takasin
taloon.
Sillä luottamuksella astumme ajassa pitkän askeleen eteenpäin.
Nyt on ihan toisenlainen vuoden aika kuin mitä edellisissä kohtauksissa
olemme kuvailleet. Lunta on maassa ja järvi on jäässä. Paitsi sitä on
järvellä oiva reki-keli.
Joulu on vietetty ja Loppiainen. Ja mikä vielä parempi on, verot ovat
maksetut kruunun makasiiniin. Ja hinkaloisss on vielä jäljellä jyviä --
liikeneepä ehkä myytäväksikin.
Sillä Tuominiemi sai hyvän vuoden tulon. Ja korpi tuli kelpo kylvöön
syksyllä -- ja vahvaan oraasenkin, samoin vuoroviljelyksen lohkomaat.
Nuori emäntä järjesti villa-kehruuta. Suveksi oli taas kangastuolit
pantavat käymään. Sillä tähän taloon ei ostettu aivinaista eikä sarkaa.
Sitä kudottiin kotona.
Nämät työt olivat palkka tyttöjen tehtävät, askareitten välillä. Emäntä
ei itse niihin kerinnyt, hän ainoastaan järjesti ja sovitti työt.
Talossa oli paljon neulottavaakin. Ja Mari oli saanut Severiniltä
jouluksi neulomuskoneen. Sitä hän nyt halusta pyöritti, tehden
vaatteita itsellensä ja Severinille niistä aivinaisista ja villa
kankaista, joita edellisenä suvena oli kudottu.
Sillä siitä ajasta keväällä, kun karja päästetään laitumelle, aina
heinä- ja elon-aikaan saakka, on naisväki joutilaana kutomaan kangasta.
Ja sitä työtä tehdäänkin vielä monessa kohden Hämeessä.
Tosin houkuttelevat hyvät pellavan hinnat monenkin myymään varastonsa
liian niukalle. Mutta harva ostanee kuitenkaan valmista kangasta
tehtaista, vaikka sitä halvallakin saadaan. Useimmat kutonevat yhä
vieläkin kangastarpeensa kotona.
Ainoastaan kirkkovaatteisin ostetaan tehtaitten ja ulkomaiden teoksia.
Ja se on ylellisyyttä, jota ei kukaan kadehtine niiltä, joilla
ylellisyyteen varoja on.
Mutta yhteinen kansa maalla käy vielä kotokutomissa vaatteissa
kirkossakin. Ja toivottava olisi, että he edelleenkin pysyisivät siinä
tavassa.
Mari oli leikannut paksusta aivinaispakasta tusinan paitoja
Severinille. Niitä hän nyt alkoi neuloa uudella koneellansa.
Hän tarttui työhön miltei tulisesti. Hänen muotonsa kuvasti -- ensi
kerran -- jotain huolellista, levotonta. Hän ei ollut tytyväinen.
Severin oli lähtenyt ajamaan jäälle, samalla oriilla, jonka seurassa
hänen ensikerran tapasimme. Se oli hyvä juoksia, ja hän tahtoi
opettaa sitä vielä paremmaksi. Hän oli päättänyt lähteä kaupunkiin
kilpa-ajolle. Ja sentähden hän sitä harjoitti joka päivä.
Se tietysti on paras keino, jos palkintoa voittaa mieli. Ja palkintoa
Severin toivoi, osittain rahain osittain kunnian vuoksi.
Sillä sanomalehdissä mainitaan niiden nimet, jotka voittavat, eikä
ainoastaan heidän, vaan hevosenkin nimi, muoto, ikä, koko j.n.e., jotka
tietysti aina on jotain viehettävää.
Mari oli Severinin kanssa ollut useat kerrat ajelemassa. Mari istui
silloin aina "kappi-reessä" ja Severin oli takana.
Mutta kun tuli kysymys kilpa-ajoista, niin ei Mari enää tahtonut olla
muassa. Silla kahden hengen painoa ei kelpo juoksia sietänyt Marin
mielestä.
Severin oli kyllä kehoittanut häntä nytkin tulemaan. Sillä sitä
paremmin Orkko sitten kiitäisi radalla, kun Severin yksin olisi reessä.
Vaan Mari oli hiljaisesti ilmoittanut mielipiteensä, ettei hän
puolestansa hyväksynyt noita Severin kilpa-ajo tuumia.
Silloin oli Severin, tapansa mukaan, siepannut Marin syliinsä ja
tanssinut hänen kanssaan pitkin laattiaa. Mutta hän oli kuitenkin,
huolimata Marin mielipiteistä, mennyt ajamaan.
Se ei ollut vielä pilvi, mutta se uhkasi tulla ensimmäiseksi pilveksi
heidän avioliittonsa taivaalla.
Se oli se, joka nyt huoletti Maria siinä kun hän istui neulomakoneen
ääressä.
Severin oli hyvä ja rakastavainen aviomies. Ja Mari piti hänestä ehkä
hellemmin kuin ennen.
Mutta heillä oli talous perustettava ja velka maksettava, eikä Marin
päähän mahtunut se ajatus että kilpa-ajovoitoilla velkoja
maksettaisiin.
Hän ei kuitenkaan hennonut siitä laveammin puhua Severinin kanssa.
Sillä hän olisi suonut miehellensä kaikkia mahdollisia huvituksia,
koska Severin, paitsi muuta, oli kaikin tavoin kelpo talon mies.
Mutta hän kamoksui kilpa-ajoja. Niissä oli hänen mielestänsä jotain
rajua uhkapelin muotoista, jota hän ei itsekään saanut ajatuksissaan
oikein selville.
Kaikessa tapauksessa olivat kilpa-ajot hänen mielestänsä ainoastaan
rikasten ja joutilaitten työtä, eikä vasta-alkavien, joilla maatilansa
oli ainoastaan arennilla.
Pyörittäessänsä neulomakonetta ei Mari kuullut että joku tuli
porstuaan.
Ovi aukeni ja sisään astui vanha tuttavamme unilukkari.
"Hyvää päivää, nuori emäntä," tervehti vieras, "niin ahkera ja
uskollinen."
Marin kasvot kävivät iloisiksi. Hän nousi työltään ja otti vieraan
vastaan ystävällisesti.
Sillä unilukkari oli kaikkien nuorten pitäjäläisten tuttu heidän
lapsuudestansa ja kunnioitettu vieras, mihin taloon hän vain meni.
"Niin yksin ja niin uuttera," lausui unilukkari. "Missä Severin on?"
"Hän on ajelemassa."
"Ajelemassa? Yksinkö; ettekö käy molemmin ajelemassa?"
Kysymys oli arka, mutta unilukkari oli suoraluontoinen mies, joka heti
sanoi mitä hän ajatteli, milloin hän ajatuksensa lausui.
Hänestä oli kummaa, että nuori aviomies oli yksin lähtenyt huvia
ajelemaan ja jättänyt nuoren vaimonsa kotiin.
Mutta Mari riensi selittämään asian oikean laidan.
"Severin vaatei kyllä minua kanssansa tälläkin kertaa," sanoi hän,
"niinkuin minä aina ennenkin olen ollut hänen kanssansa ajelemassa;
mutta minä ajattelin, että koska Severin opettaa hevostansa
kilpa-juoksuun, niin on kaksi henkeä reessä liikaa."
"Aikooko Severin mennä kilpa-ajoihin?"
"Onhan hänellä niitä tuumia ollut."
"Vaan ethän sinä häntä niihin tuumiin kehoita Mari?"
Taas huomasi unilukkari, että hän liian läheltä oli tarttunut toisten
asioihin, jotka oikeutta myöden eivät häneen koskeneet. Mutta sana oli
sanottu.
Ja se kajosi hiukan kipeästi Marin mieleen, koska Mari salaisesti oli
siitä ajatuksesta, ettei Severinin paikka ollut kilpa-ajoradalla.
"Minä en ole häntä juuri kieltänyt enkä käskenyt," vastasi hän
lyhyesti.
"Vaan sinun pitäisi kieltämän, luulenma." sanoi unilukkari.
"Pitäisikö hänen minua tottelemankin. Eikö miehellä saa olla omaa
tahtoansa?"
"Hänen pitää aina totteleman järjellistä neuvoa."
"Vaan enhän minä tiedä olisiko se neuvo niin järjellinen," sanoi Mari.
"Kaikki ihmisethän nyt puuhaavat kilpa-ajoissa, yksin naisetkin."
"Olkoonpa niiksi, vaan minä puolestani en pidä kilpa-ajoja semmoisesta
arvosta."
"Kuinka niin?" kysyi Mari, vaikka hän, niinkuin jo sanoimme, oli
salaisesti samasta mielestä kuin unilukkarikin.
"Ensiksi kuluu niihin paljon aikaa," sanoi unilukkari, "niin että
ainoastaan joutilaitten käy niihin ryhtyminen. Ja heille se huvi olkoon
myönnetty, koska ei heiltä muutakaan hyödyllistä saa odottaa."
"Ja toiseksi?" tutkasi Mari.
"Toiseksi on kilpa-ajoissa viisi, kuusikymmentä ajajaa, joista toiset
puolet jo tavallisesti hylätään ensi koetuksessa, niin etteivät pääse
kilpailemaankan. He ovat siis tehneet hukka-matkan. Eikä ainoastaan
sen, vaan paljon hukkatyötä, harjoitellessaan semmoisia konia, jotka
eivät kilpa-juoksuun kelpaa."
"Entäs ne toista kolmekymmentä, eihän nekään kaikki palkinnoita voita,
vaikka he kilpailemaan pääsevätkin?"
"Ei, niin. Ei niistä voita muut kuin viisi, kuusi, korkeintain
kymmenen. He kulkevat sitte kilpa-ajoista kilpa-ajoihin ja voittavat.
Ne kaksikymmentä ovat tehneet hukkatyön, niinkuin nuo kolmekymmentä
edellistäkin. Ja heille olisi parempi ollut, kun olisivat pysyneet
kotona."
"Ehkä teillä on vielä muitakin moitteen syitä kilpa-ajojen suhteen?"
kysyi Mari.
"On vielä kumminkin yksi ja se on minun mielestäni kaikkein tärkein,"
sanoi unilukkari. "Nuot ensiksi mainitut kolmekymmentä ovat epäilemätä
kaikki koettaneet väkisin herättää juhdissansa juoksia-kykyä. Se
synnyttää kaikkein ilkeintä hevosen rääkkäystä."
"Siinä minä puolustan Severiniä," lausui tähän Mari, "ettei hän
rääkkäämällä pakoita hevostansa juoksiaksi. Se osaa mennä niin paljon
kuin se tahtoo ilman lyömätä. Ja senkin minä itse olen nähnyt kello
kädessäni, että se toisena päivänä on juossut nopeammin kuin
edellisenä. Se tulee kai harjoittamisesta."
"Nytpä kuulen, että sinä, Mari, itse olet kiivas kilvan-ajaja."
"En aivan niin kuin ehkä puheestani luulette. Minusta on hauskaa kun
hevonen halusta juoksee ja hyvin juoksee. Mutta nuot kilpa-ajo juhlat
eivät minua sen vuoksi huvita. Ja myönnän mahdolliseksi senkin, että
moni rääkkää hevostansa, saadaksensa siitä juoksian."
"Ja minä puolestani myönnän, että niitä on järjellisiä hevosmiehiäkin,
jotka taidolla osaavat opettaa hyvän hevosen juoksemaan. Ja semmoinen,
kuulemma on sinun Severisi," sanoi unilukkari naurahtaen.
"Uskottehan minun puheeni?"
^Myönsinhän minä sen. Vaan en minä tänne tullut oikeastaan puhumaan
hevosmiehistä ja kilpa-ajoista. Minulla oli muuta asiaa."
"Olkaa nyt meillä päivällisillä. Severin tulee kohta kotiin, arvaten,
niin saamme sitte keskustella teidän asiastanne."
"Niin minun asiani koskeekin teitä molempia."
Samassa kuului kulkusten kilinää. Mari vilkasi ulos akkunasta.
"Tuossa Severin nyt tulee. Katsokaapas kuinka uljas hevonen hänellä
on."
"On kyllä," myönsi unilukkari.
"Eikä ensinkään rasitettu."
"Eipä tuo siltä näytä."
Severin katsahti ylös reestänsä ja näki Marin akkunassa. Hän nosti
lakkiansa ja kumarsi uljaasti. Hän tervehti myöskin unilukkaria, jonka
hän näki akkunassa ja tunsi.
"Nyt on kai Orkko juossut monta virstaa nopeammin entistä," sanoi
unilukkari, "koska Severin näyttää niin mieltyneeltä."
"Surullinen ei kuin juuri koskaan ole," lausui tähän Mari. "Mutta
arvattavasti onkin hevonen kuljettanut yhtä henkeä paremmin kuin
kahta."
Hyvät aikoja kesti vielä, ennenkuin Severin kerkisi sisälle. Sillä hän
oli tarkka hevosmies ja hoiti ja kuivaili virkkuansa huolellisesti,
ennenkuin hän sen peitti ja lähti tallista.
Severin tuli sisälle iloisen näköisenä.
Hän tervehti vierasta ja sanoi sitte vaimollensa:
"Kas niin Mari. Sinulla oli totuus. Orkko voitti radalla puolen
minutia, kun ei sillä ollut reessä muuta kuin yksi henki."
"Kyliähän minä sen arvasin."
"Mutta eikös kahden olisi hauskempi ajaa?" kysyi tähän unilukkari.
"Mitä hyvää siitä on, jos hevonen hyvin juoksee, kun ei siitä muille
ole huvia kuin ajajalle."
"Kun hevosta opetetaan voittajaksi, niin ei se ole huvin ajoa," lausui
lyhyesti Severin. Hän tahtoi sillä ikäänkuin katkaista kaikki ne
väitteet kilpa-ajoja vastaan, joilla hän tiesi unilukkarin olevan
varustettuna.
Unilukkari ymmärsi myöskin, ettei tässä kinaaminen mitään hyödyttäisi.
Sentähden hänkin jätti laveammat puheet siitä asiasta.
Mari ilmoitti, että päivällinen oli pöydässä ja he kävivät kaikin
kolmen aterialle.
Unilukkari aikoi nyt tuoda esille asiansa, mutta kun hän havaitsi, että
hän jo muutenkin oli koskenut arkoja paikkoja, päätti hän vielä viipyä.
Puhe kääntyi siis tavallisiin ja jokapäiväisiin asioihin. Haasteltiin
kelistä, ilmasta, tavarain hinnoista kaupungissa j.n.e.
Mutta Severin, jonka mieli yhä liikkui hevosessaan ei malttanut olla
siitä puhumata ja sen juoksua kehumata.
"Saanko luvan kysyä," lausui nyt sen johdosta unilukkari, "paljonko
vaatisit virkustasi, jos sen myisit -- vaikka en minä sitä osta,"
lisäsi hän varovasti.
"En todellakaan tiedä," vastasi Severin. "En ole koskaan ajatellut sitä
myydäkseni, kun olen sen kotoa saanut, ikäänkuin perintönä."
^Mutta ajatellaanpas, että se olisi sinulle taloutesi haitaksi taikka
suoraan vahingoksi, etkös sittenkään luulisi olevan sinulla oikeutta
myydä?"