saattaen meille kaikkia tällaisia yhtymätilaisuuksia toistemme kanssa,
ollen johtajanamme juhlissa, khooritansseissa ja uhritilaisuuksissa,
jakaen lahjaksi lempeyttä ja poistaen viileyden, mielellään lahjoittaen
hyväntahtoisuutta, estäen pahantahtoisuutta, ollen lempeä hyville,
ihailtava viisaille, jumalille rakastettava, kadehdittava hänestä
osattomille, omistamisen arvoinen hänestä osallisille, hempeyden,
ylellisyyden, sirouden, sulouden, kaipuun ja ikävöinnin isä, hyvien
huoltaja, huonoja huoltamaton, hädässä ja pelossa, ikävöinnissä ja
ajattelussa paras ohjaaja ja seuralainen, auttaja ja pelastaja,
kaikkien jumalien ja ihmisten koristus, ihanin ja paras johtaja, jota
joka miehen tulee seurata kauniisti hänen ylistystään veisaten ja
yhtyen ihanaan lauluun, jota laulaen hän hurmaa kaikkien jumalien ja
ihmisten mielen.
"Tämä puhe, Phaidros", sanoi hän, "olkoon minun osani jumalalle,
sisältäen osaksi leikkiä, osaksi soveliasta vakavuutta sen mukaan kuin
kykyni sallii."
Agathonin puhuttua kertoi Aristodemos kaikkien läsnäolijoitten
äänekkäästi osoittaneen suosiotaan sen johdosta, että nuorukainen oli
puhunut tavalla, joka oli sekä hänelle itselleen että jumalalle
sovelias. Sokrates katsahti silloin Eryximakhokseen ja lausui:
"Näyttääkö sinusta, Akumenoksen poika, siltä, että minä olen turhaan jo
kauan pelännyt? Vai eikö näytä siltä, että se, mitä äsken lausuin,
sisälsi oikean ennustuksen, että Agathon puhuu ihmeteltävästi, mutta
että minä jään sanattomaksi?" -- "Toiselta puolen", sanoi Eryximakhos,
"näytät ennustaneen oikein, nimittäin että Agathon tulee puhumaan
hyvin. Mutta siinä en usko ennustukseesi, että sinä joutuisit
sanattomaksi." -- "Kuinka niin, miekkonen", sanoi Sokrates, "enkö minä
joutuisi sanattomaksi, minä yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa, jonka
pitää puhua niin kauniin ja monivivahteisen puheen jälkeen kuin äsken
lausuttu on? Muut puheen kohdat tosin eivät olleet yhtä ihmeteltäviä,
mutta lopussa -- kuka ei olisi hurmaantunut kuullessaan sanojen ja
sanankäänteiden kauneuden? Sillä minä ainakin, kun ajattelen, etten
kykene lausumaan mitään kaunista, joka tulisi tätä lähellekään,
häpeästä miltei karkaisin tieheni, jos minulla olisi, minne mennä.
Sillä puhe muistutti minusta Gorgiasta,[24] niin että suoraan sanoen
koin sellaista, mistä Homeros kertoo. Pelkäsin, että Agathon lopuksi
viskaisi puheessaan minun puhettani vastaan Gorgiaan, suurpuhujan, pään
ja tekisi minut mykkyydestä kiveksi. Ja minä huomasin silloin olevani
naurettava, kun lupasin teille vuorostani pitää ylistyspuheen Erokselle
ja vakuutin ymmärtäväni rakkausasioita, vaikken lainkaan tiennyt koko
siitä asiasta, miten tulee ylistää mitä tahansa ylipäätään. Minä näet
yksinkertaisuudessani luulin, että tulee puhua totta jokaisesta, jota
ylistetään, että se muodostaisi perustan, ja että siitä sitten tulisi
valita kauneinta ja kokoonpanna se niin taitavasti kuin mahdollista.
Minä näet suurellisesti ajattelin tulevani puhumaan hyvin, minä kun
muka tunsin totuuden minkä asian ylistämisessä hyvänsä. Mutta tämäpä ei
ollutkaan, kuten näyttää, taitoa ylistää kauniisti mitä tahansa, vaan
siihen sisältyy, että asiaan liitetään niin paljon ja niin kaunista
kuin mahdollista, huolimatta siitä, onko sitä todellisuudessa olemassa
vai eikö. Jos se on valheellista, ei se merkitse mitään. Sillä oli,
kuten näyttää, sovittu, että jokainen meistä näyttäisi ylistävän
Erosta, ei, että häntä ylistetään. Sen takia te luullakseni panette
liikkeelle kaikki asiat omistaaksenne ne Erokselle ja sanotte hänen
olevan sellaisen ja sellaisen ja saavan niin ja niin suurta aikaan,
jotta hän näyttäisi niin kauniilta ja jalolta kuin mahdollista,
tietysti niistä, jotka eivät häntä tunne; sillä niistä, jotka hänet
tuntevat, hän tuskin siltä näyttää. Ja niin on ylistyspuhe kaunis ja
jalo. Mutta minä en tuntenut tätä ylistämistapaa, ja sitä tuntematta
lupasin teille minäkin vuorostani pitää ylistyspuheen. Kieli siis
lupasi, mutta ei mieli. Jääköön se siis silleen, sillä en minä pidä
tähän tapaan ylistyspuhetta; en näet sitä osaisi. Mutta totuuden minä
tahdon sanoa, jos tahdotte, omalla tavallani, en teidän puheittenne
mukaan, jotten joutuisi naurunalaiseksi. Katso nyt siis, Phaidros,
haluatko kuulla tällaista puhetta, jossa Eroksesta sanotaan totuus,
mutta sellaisin sanoin ja lauserakentein, jotka sattumalta
tarjoutuvat!" Phaidroksen ja muiden kertoi Aristodemos kehoittaneen
häntä puhumaan, sillä tavalla, millä hän luuli olevan velvollisuutensa
puhua. "Phaidros", sanoi Sokrates, "salli minun vielä kysyä Agathoniita
muutamia pikku asioita, jotta minä pääsisin yksimielisyyteen hänen
kanssaan ja sitten puhumaan!" -- "Sallin kyllä", sanoi Phaidros, "kysy
vain!" Senjälkeen hän sanoi Sokrateen alkaneen jotenkin tähän tapaan.
"Tosiaankin, rakas Agathon, näytti johdatus puheeseesi minusta
oivalliselta, kun sinä sanoit, että ensin tulee osoittaa, millainen
Eros itse on, ja sitten hänen työnsä. Tätä alkua minä ihailen suuresti.
No niin, kun sinä muissakin suhteissa olet kauniisti ja oivallisesti
esittänyt, millainen Eros on, niin sano myöskin tämä: 'Onko Eros
sellainen, että se on rakkautta johonkin, vai eikö se ole rakkautta
mihinkään?' Minä en kysy, onko hän rakkautta johonkin äitiin tai isään,
sillä naurettava olisi kysymys, onko Eros rakkautta äitiin tai isään,
vaan ikäänkuin minä kysyisin itse käsitteestä isä, onko isä jonkun isä
vai eikö, sinä kai sanoisit, jos tahtoisit kunnollisesti vastata, että
isä on pojan ja tyttären isä. Vai miten?" -- "Aivan niin", sanoi
Agathon. -- "Eikö ole samoin äidin laita?" -- Tämänkin hän myönsi. --
"Vastaa vielä", sanoi Sokrates, "vähän useampiin kysymyksiin, jotta
paremmin oivaltaisit, mitä minä tahdon! Jos minä kysyisin: Miten on,
onko veli itse käsitteeltään jonkun veli vai eikös? miten vastaisit?"
-- Hän vastasi myöntävästi. "Eikö hän siis ole veljen tai sisaren
veli?" -- Hän myönsi. "Koeta nyt", lausui hän, "sanoa mielipiteesi --
Eroksestakin! Eikö Eros ole rakkautta mihinkään, vai onko se rakkautta
johonkin?" -- "On varmasti." -- "Pidä nyt tämä mielessäsi", sanoi
Sokrates, "ja muista, mihinkä rakkaus kohdistuu! Vastaa nyt sen verran,
kaipaako Eros sitä, mitä kohtaan se on rakkautta, vai eikö!" -- "Kyllä
varmasti", sanoi hän. -- "Omistaenko sen, mitä hän kaipaa ja rakastaa,
hän kuitenkin kaipaa ja rakastaa, vai omistamattako?" -- "Omistamatta,
todennäköisesti." -- "Mietippä", sanoi Sokrates, "ei onko
todennäköistä, vaan onko välttämätöntä, että kaipaava kaipaa sitä, mitä
tarvitsee, vai onko hän kaipaamatta, jos hän ei tarvitse! Sillä minusta
se ihmeellisesti näyttää, Agathon, olevan välttämätöntä. Miten
sinusta?" -- "Niin minustakin näyttää", sanoi hän. -- "Hyvin sanottu,
sillä tahtoisiko joku, joka jo on suuri, olla suuri, tai joka on
voimakas, olla voimakas?" -- "Se on mahdotonta sen mukaan, mistä olemme
tulleet yksimielisyyteen. Sillä hän ei saattaisi olla sen tarpeessa,
mitä hän on." -- "Totta puhut. Sillä", sanoi Sokrates, "jos joku, joka
on voimakas, tahtoisi olla voimakas, joka on nopea, olla nopea, ja joka
on terve, olla terve -- kenties näet joku saattaisi uskoa tätä ja
kaikkea tämäntapaista, että nimittäin ne, jotka ovat tällaisia tai
omaavat näitä ominaisuuksia, myöskin kaipaavat sitä, mitä omistavat --
jottemme joutuisi erehtymään, sentakia minä tämän sanon -- näiden on --
jos vain ajattelet, Agathon -- välttämätöntä tällä hetkellä omistaa
kaikki, mitä omistavat, joko he sitten tahtovat tai eivät. Ja kuka
vielä voisi kaivata _tätä?_ Mutta joka kerta, kun joku sanoo: 'Minä,
joka olen terve, tahdon myös olla terve, ja joka olen rikas, tahdon
myös olla rikas ja kaipaan juuri sitä, mitä minulla on', sanoisin minä
hänelle: Sinä, ihminen, joka omistat rikkautta, terveyttä ja voimaa,
tahdot omistaa tätä myös vastaisuuden varalle, sillä nykyhetkellä
sinulla tätä on, joko tahdot tai et. Mieti siis, tarkoitatko sinä
sanoessasi: 'Haluan sitä, mitä minulla nykyään on' jotakin muuta kuin:
'Haluan, että se, mitä minulla nyt on, on myös vastaisuuden varalle
tarjolla.' Eiköhän hän mahtaisi myöntää?" Agathonin kertoi Aristodemos
vastanneen myöntävästi. Sokrates sanoi silloin: "Eikö siis se ole sen
rakastamista, mikä ei vielä ole asianomaisella itsellään valmiina ja.
mitä hän ei omista, että haluaa tämän olevan vastaisuudessakin
itselleen varattuna?" -- "Aivan niin", sanoi hän. -- "Siis tämä ja
jokainen muu kaipaava kaipaa sitä, mikä ei ole valmista eikä ole
käsillä, ja mitä hänellä ei ole ja mitä hän ei itse ole ja mitä hän
tarvitsee, sellaista suunnilleen on se, mihin on halua ja rakkautta."
-- "Aivan niin", sanoi hän. -- "No hyvä", sanoi Sokrates, "kerrataanpa
nyt vielä se, mitä on lausuttu. Eikö Eros ensinnä ole rakkautta
johonkin, ja toiseksi siihen, mitä asianomaiselta puuttuu?" -- "Kyllä",
sanoi hän. -- "Palauta tämän lisäksi mieleesi, mihin sinä puheessasi
sanoit Eroksen olevan rakkautta! Jos haluat, muistutan minä sinua
siitä. Minä näet luulen sinun sanoneen suunnilleen siten, että
jumalien keskuudessa asiat saatettiin järjestykseen kauneuteen
kohdistuvan rakkauden kautta; sillä rakkautta rumuuteen ei ole. Etkö
sanonut jotenkin näin?" -- "Sanoin kyllä", vastasi Agathon. --
"Hyväksyttävästi sanoit, hyvä ystävä", sanoi Sokrates. "Ja jos asia on
sillä tavoin, eikö Eros ole rakkautta kauneuteen, vaan ei rumuuteen?"
-- Hän myönsi. -- "Eikö ole sovittu siitä, että rakastetaan sitä, minkä
puutteessa ollaan ja mitä ei omisteta?" -- "Kyllä", sanoi hän. -- "Eros
siis tarvitsee kauneutta eikä hänellä sitä ole." -- "Välttämättä",
sanoi hän. -- "Miten siis? Senkö, joka tarvitsee kauneutta ja jolla ei
sitä millään muotoa ole, senkö sinä sanot olevan kauniin?" -- "En
millään muotoa." -- "Vieläkö nyt myönnät Eroksen olevan kauniin, jos
näin ovat asiat?" -- Agathon vastasi: "Näyttää siltä, Sokrates, kuin en
tietäisi mitään siitä, mitä silloin sanoin." -- "Taisit lausua aivan
oikein, Agathon", sanoi hän. "Mutta sano vielä vähäisen! Onko hyvä
sinun mielestäsi myös kaunista?" -- "On kyllä." -- "Jos Eros kaipaa
sitä, mikä on kaunista, ja kaunis on hyvää, niin kaivannee hän myös
hyvää." -- "Minä, Sokrates", vastasi hän, "en kyenne väittämään sinua
vastaan, vaan olkoon niin, kuten sanot." -- "Niin, totuutta vastaan
sinä et kykene väittämään, rakas Agathon, sillä Sokratesta vastaan
väittäminen ei ole lainkaan vaikeata.
"Ja nyt minä jätän sinut rauhaan ja tahdon esittää puheen Eroksesta,
jonka kerran kuulin mantineialaiselta vaimolta, Diotimalta,[25] joka
sekä näissä että useissa muissa asioissa oli viisas, ja joka toimitti
ateenalaisille heidän uhratessaan ennen ruttoa kymmeneksi vuodeksi
taudin lykkäyksen, ja joka minulle opetti rakkausasioita -- sen puheen,
jonka hän puhui, tahdon minä teille esittää lähtien siitä, mistä minä
ja Agathon olemme tulleet yksimielisiksi, kokonaan omin voimin, mikäli
minä osaan. Nyt tulee, kuten sinä Agathon selitit, ensin esittää Eros
itse, kuka hän on ja millainen hän on, ja sitten hänen työnsä. Minusta
näyttää nyt helpoimmalta käyttää samaa esitystapaa, jota tämä vieras
nainen käytti, tehden minulle kysymyksiä. Sillä minäkin puhuin hänelle
jotakin samansuuntaista, kuin Agathon nyt minulle, että Eros on suuri
jumala, ja että hän kuuluu kauniiden joukkoon. Hän todisti minun olevan
väärässä samoilla perusteilla, joilla minä kumosin tämän (Agathonin)
väitteet, osoittaen, ettei hän minun väitteeni mukaan saattanut olla
kaunis eikä hyvä. Ja minä lausuin: 'Kuinka sanot, Diotima? Onko Eros
siis ruma ja huono?' -- 'Älä käytä syntisiä sanoja! Vai luuletko, että
sen, mikä ei ole kaunista, välttämättä täytyy olla rumaa?' -- 'Luulen
kyllä.' -- 'Tai että se, mikä ei ole viisautta, on tietämättömyyttä?
Vai etkö ole huomannut, että on jotakin, joka on viisauden ja
tietämättömyyden välillä?' -- 'Mitä se on?' -- 'Etkö tiedä', sanoi hän,
'että oikea arvelu[26] voimatta esittää todistusta, ei ole tietämistä?
Sillä mitenkä tieto voisi olla jotakin, jota ei voi todistaa? Mutta se
ei ole myöskään tietämättömyyttä. Sillä mitenkä se, joka koskee
totuutta, voisi olla tietämättömyyttä? Jotakin sellaista on siis
oikea arvelu, tietämättömyyden ja tietämisen väliaste.' -- 'Puhut
totta', vastasin minä. -- 'Älä nyt siis pidä sitä johtopäätöstä
välttämättömänä, että se, mikä ei ole kaunista, on rumaa ja että se,
mikä ei ole hyvää, on huonoa! Niin myös mitä Erokseen tulee, niin älä
sinä', sanoi hän, 'kun myönnät, ettei hän ole hyvä eikä kaunis, silti
usko, että hänen tulee olla ruma ja huono, vaan jotenkin näiden
ominaisuuksien välimailla!' -- 'Mutta', sanoin minä, 'kaikkihan
tunnustavat, että hän on suuri jumala.' -- 'Tarkoitatko sinä', sanoi
hän, 'kaikkia niitä, jotka eivät häntä tunne, vai niitäkin, jotka hänet
tuntevat?' -- 'Kaikkia.' -- Hän hymyili ja lausui: 'Mitenkähän ne,
Sokrates, voisivat tunnustaa häntä suureksi jumalaksi, jotka sanovat,
ettei hän olekaan jumala?' -- 'Kutka ovat näitä?' sanoin minä. -- 'Yksi
olet sinä', sanoi hän, 'ja toinen minä.' -- Minä sanoin: 'Kuinka voit
sanoa niin?' -- Hän vastasi: 'Aivan hyvin. Sanoppa minulle, etkö väitä
kaikkien jumalien olevan onnellisia ja kauniita! Vai uskaltaisitko
sanoa, ettei joku jumalista ole kaunis ja onnellinen?' -- 'Kautta Zeun,
en suinkaan!' lausuin. -- 'Etkö sinä kuitenkin kutsu niitä
onnellisiksi, jotka omistavat hyvää ja kaunista?' -- 'Varmasti.' --
'Mutta sinä olet myöntänyt, että Eros hyvän ja kauniin puutteesta
kaipaa näitä ominaisuuksia, joita häneltä puuttuu.' -- 'Sen olen
myöntänyt.' -- 'Kuinka siis se voisi olla jumala, joka ei ole osallinen
hyvästä ja kauniista?' -- 'Ei mitenkään, kuten näyttää.' -- 'Näetkö
nyt', sanoi hän, 'ettet sinäkään pidä Erosta jumalana?'
"'Mutta', sanoin minä, 'mitä Eros siis saattaa olla? Kuolevainenko?' --
'Ei mitenkään.' -- 'Mutta mitä hän sitten on?' -- 'Edelläsanotun
mukaan', sanoi hän, 'on hän kuolevaisen ja kuolemattoman väliaste.' --
'Mitä siis, Diotima?' -- 'Hän on suuri haltia, Sokrates. Sillä kaikki,
mikä on haltiaolemusta, on jumalan ja kuolevaisen välillä.' -- 'Mikä
valta-asema on hänellä?' -- 'Hän tulkitsee ja saattaa jumalien tietoon
sen, mikä tulee ihmisiltä ja ihmisten tietoon sen, mikä tulee
jumalilta, ihmisten rukoukset ja uhrit ja jumalien määräykset ja uhrien
vastalahjat, hän täyttää molempien välitilan, niin että kokonaisuus on
itsessään muodostunut yhtäjaksoiseksi. Ja tämän kautta kulkee kaikki
tietäjätaito ja pappistaito, sekä uhreja koskeva, että juhlamenoja että
manauksia että kaikenlaista ennustusta ja loihtimista. Sillä jumala ei
yhdy ihmisen seuraan, vaan kaikki yhteys tapahtuu tämän välityksellä,
ja kaikki keskustelu jumalien ja ihmisten välillä niin hyvin valveilla
ollessa kuin unessakin. Ja se, joka tällaisissa asioissa on viisas, hän
on haltioitunut ihminen, mutta se, joka on viisas muussa, joko
joissakin taiteissa tai käsitöissä, hän on arki-ihminen. Näitä
haltioita on useita ja monenlaisia, ja yksi heistä on Eros.' -- 'Kuka
on hänen isänsä', sanoin minä, 'ja kuka hänen äitinsä?' -- 'Se käy
tosin pitkälliseksi selittää, mutta kuitenkin kerron sen sinulle. Kun
Aphrodite syntyi, viettivät jumalat pitoja, ja muitten muassa myös
Metiksen poika Poros. Kun he olivat syöneet, tuli sinne Penia,[27]
kuten ainakin kemuihin, kerjäämään ja seisoi oven ulkopuolella. Nyt
Poros, joka oli juopunut nektarista -- viiniä ei silloin vielä ollut --
lähti Zeun puutarhaan ja väsynyt kun oli, vaipui uneen. Penia keksi
silloin köyhyytensä takia ovelan tuuman synnyttää lapsen Poroksen
kanssa, asettui lepäämään hänen viereensä ja tuli raskaaksi Eroksesta.
Sentähden Eroksesta on tullutkin Aphroditen seuralainen ja palvelija,
koska hän on siinnyt hänen syntymäjuhlanaan ja koska hän luonnostaan
on kauniin rakastaja, koska Aphroditekin on kaunis. Koska Eros on
Poroksen ja Penian poika, on hänen tilansa seuraavantapainen:
Ensiksi on hän ikuisesti köyhä ja kaukana siitä että hän olisi hento ja
kaunis, millaiseksi useimmat häntä luulevat, hän päinvastoin on
karkearakenteinen ja likainen, paljasjalkainen ja koditon sekä makaa
aina paljaalla maalla ja ilman peitettä ja nukkuu vapaan taivaan alla
ovien edessä ja kujilla. Hänellä on äitinsä luonto ja puute on hänellä
alituisena seuralaisena. Mutta isänsä mukaan hän tavoittelee hyvää ja
kaunista, on urhoollinen, rohkea ja voimakas, mahtava metsästäjä, punoo
aina juonia, pyrkii tietoon, on kekseliäs ja filosofoi kautta koko
elämänsä, on mahtava noita, myrkynsekoittaja ja sofisti. Luonnostaan
hän ei ole kuolematon eikä kuolevainen, vaan samana päivänä hän milloin
kukoistaa ja elää, kun hänellä on menestystä, milloin taas kuolee,
mutta elpyy uuteen eloon isänsä luonnon voimasta. Mitä hän hankkii
itselleen, se häviää alituisesti, niin ettei Eros koskaan ole varaton
eikä rikas ja hän on viisauden ja tietämättömyyden välitilassa.
Asianlaita on näet seuraava: Jumalista ei kukaan harrasta filosofiaa
eikä pyri tulemaan viisaaksi, jokainen heistä kun jo on viisas. Eikä
myöskään, jos on joku muu viisas olemassa, tämä harrasta filosofiaa.
Eivät toiselta puolen myöskään tietämättömät harrasta filosofiaa
eivätkä halua tulla viisaiksi. Sillä juuri siinä suhteessa
tietämättömyys on pahaa, että se, vaikkakaan se ei ole kaunista, hyvää
eikä viisasta, pitää itseään täydellisenä. Se, joka ei luule olevansa
puutteellinen, se ei halua sitä, mitä hän ei luule tarvitsevansa.' --
'Kutka siis, Diotima', sanoin minä, 'ovat filosofian harrastajia, jos
niitä eivät ole viisaat eikä tietämättömät?' Hän lausui: 'Sehän on
lapsellekin selvää, että niitä ovat ne, jotka ovat molempien
välimailla, ja näihin kuuluu myös Eros. Sillä viisaus kuuluu kaikkein
kauneimpaan, Eros taas on rakkautta kauniiseen, niin että Eroksen
välttämättä täytyy olla filosofi ja filosofina olla viisaan ja
tietämättömän välimailla. Siihen on hänellä syynä hänen syntyperänsä.
Sillä hänen isänsä on viisas ja varakas, äiti taas ymmärtämätön ja
varaton. Tällainen on, rakas Sokrates, haltian luonto. Siinä, että
luulit Eroksen siksi kuin sen luulit, ei ole mitään ihmeteltävää. Sillä
sinä luulit, kuten minusta näyttää, kun teen johtopäätöksiä sinun
puheestasi, että Eros on se, jota rakastetaan, eikä se, joka rakastaa.
Sentakia Eros luullakseni näytti sinusta ihmeen kauniilta. Sillä
rakastettava on todellisuudessa kaunista, hienoa, täydellistä ja
onnelliseksi ylistettävää. Mutta rakastavalla on toisenlainen olemus,
sellainen, jommoisen olen esittänyt.'
"Minä sanoin: 'Hyvä, muukalainen! Hyvin puhuttu! Mutta jos Eros on
tällainen, niin mitä hyötyä hänestä on ihmisille?' -- 'Sen koetan minä,
Sokrates', sanoi hän, 'tämän jälkeen sinulle osoittaa. Tällainen on
Eros ja täten syntynyt, ja hän on, kuten sinä sanot, rakkautta
kauniiseen. Mutta jos joku kysyisi meiltä: Miten Eros on rakkautta
kauniiseen, Sokrates ja Diotima? tai sanoakseni tämän selvemmin: Mitä
rakastaa se, joka rakastaa kaunista?' -- Minä sanoin: 'Sitä, että se
tulisi hänen osakseen.' -- 'Mutta', sanoi hän, 'tämä vastaus kaipaa
vielä seuraavaa kysymystä: Mitä tulee sen osaksi, jolle lankeaa se,
mikä on kaunistat?' -- Minä sanoin, etten ole aivan valmis vastaamaan
tähän kysymykseen. 'Mutta', sanoi hän, 'jos joku vaihtaisi sanan
'kaunis' sanaan 'hyvä' ja tiedustelisi ja kyselisi: Kuule, Sokrates,
mitä rakastaa se, joka rakastaa hyvää?' -- Minä sanoin: 'Sitä, että se
tulisi hänen osakseen.' -- 'Mitä sitten tulee hänen osakseen, joka saa
osakseen hyvää?' -- 'Siihen voi helpommin vastata', sanoin minä: 'hän
tulee onnelliseksi.' -- 'Hyvän omistamisen kautta nimittäin', sanoi
hän, 'ovat onnelliset onnellisia. Eikä enää tarvitse tehdä uutta
kysymystä, minkä takia se tahtoo olla onnellinen, joka niin tahtoo,
vaan vastaus näyttää täydelliseltä.' -- 'Puhut totta', vastasin minä.
-- 'Luuletko siis, että tämä tahto ja tämä rakkaus on yhteistä kaikille
ihmisille, ja että kaikki tahtovat, että heillä aina olisi hyvää, vai
mitä tarkoitat?' -- 'Sitä tarkoitan', vastasin, 'että se on yhteistä
kaikille.' -- 'Miksi siis, Sokrates', lausui hän, 'emme sano kaikkien
rakastavan, kun kaikki rakastavat samaa ja lisäksi aina rakastavat,
vaan sanomme toisten rakastavan, toisten ei?' -- 'Sitä minä itsekin
ihmettelen', vastasin. -- 'Älä toki ihmettele!' sanoi hän.
'Sillä me erotamme rakkaudesta jonkun lajin ja nimitämme sitä, antaen
sille kokonaiselle kuuluvan nimen, rakkaudeksi, muita nimitämme
toisilla nimityksillä.' -- 'Kuten esimerkiksi?' sanoin minä. --
'Esimerkiksi seuraavasti: Tiedät, että sepittäminen[28] on jotakin
monenlaista. Sillä kaiken olemattomasta olevaiseen siirtyvän koko syynä
on sepittäminen, niin että toiminta kaikkien taiteitten alalla on
sepittämistä ja näitten harjoittajat kaikki sepittäjiä.' -- 'Se on
totta.' -- 'Mutta kuitenkin', sanoi hän, 'tiedät, ettei heitä kutsuta
sepittäjiksi, vaan on heillä toisia nimiä, mutta sepittämisestä
kokonaisuudessaan on eroitettu yksi osa, joka käsittää sävel-, runo- ja
rytmitaidon, ja sitä kutsutaan kokonaisuudelle kuuluvalla nimellä. Sitä
näet yksinään kutsutaan sepittämiseksi (runoudeksi) ja sitä taidetta
hallitsevia sepittäjiksi (runoilijoiksi).' -- 'Oikein puhuttu', sanoin.
-- 'Samoin on myös rakkauden laita. Ylipäänsä on kaikki hyvän ja
onnellisuuden kaipuu jokaiselle suurinta ja korkeinta rakkautta. Mutta
niiden, jotka kääntyvät moneen muuhun suuntaan sen tavoittelussa, joko
rikkauden hankkimiseen tai ruumiinharjoituksiin tai tieteen
harjoittamiseen, ei sanota rakastavan eikä heitä kutsuta rakastajiksi,
ne, jotka kääntyvät sen yhteen puoleen innostuksella, saavat
kokonaisuuden nimen: rakkaus, rakastaa, rakastaja.' -- 'Näytät puhuvan
totta', sanoin minä. -- 'Sellainenkin väite esitetään, että ne, jotka
etsivät omaa puolikastaan, ne rakastavat. Minun mielipiteeni mukaan
rakkaus ei kohdistu puoleen eikä kokonaiseen, jollei se, ystäväni, ole
jotakin hyvää. Sillä ihmiset tahtovat jalkansa ja kätensä leikattaviksi
pois, jos nämä -- niin heidän omiaan kuin ne ovatkin -- näyttävät
olevan heille haitallisia. Sillä ei jokainen ole kiintynyt siihen, mikä
on hänen omaansa, lukuunottamatta sitä tapausta, että joku kutsuu hyvää
omaisuudekseen ja omakseen, ja pahaa vieraaksi. Siis eivät ihmiset
rakasta mitään muuta kuin hyvää. Vai näyttävätkö he sinusta
rakastavan?' -- 'Kautta Zeun, eivät minusta!' sanoin minä. -- 'Käykö
siis', lausui hän, 'näin yksinkertaisesti sanominen, että ihmiset
rakastavat hyvää?' -- 'Kyllä', sanoin. -- 'Kuinka?' sanoi hän. 'Eikö
ole lisättävä, että he rakastavat myös sitä, että heidän omanaan olisi
se, mikä on hyvää?' -- 'On kyllä.' -- 'Ja ettei se vain olisi', sanoi
hän, 'vaan että se aina olisi?' -- 'Sekin on lisättävä.' -- 'Rakkaus on
siis, lyhyesti sanoen', lausui hän, 'halua alituisesti omistaa se, mikä
on hyvää.' -- 'Aivan oikein lausuttu', sanoin minä.
"Kun siis rakkaus kohdistuu tähän', sanoi hän, 'niin millä tavalla ja
mitä tehden ne sitä etsivät, joiden intoa ja ponnistusta voidaan kutsua
rakkaudeksi? Mikä tämä teko on? Voitko sinä sanoa?' -- 'Minä en
silloin', sanoin minä, 'ihailisi sinua viisautesi takia, enkä kävisi
luoksesi saadakseni sinulta juuri tätä tietää.' -- 'No niin', sanoi
hän, 'minä sanon sinulle. Se on synnyttämistä kauniissa, sekä ruumiin
että sielun puolesta.' -- 'Tarvitaan tietäjälahjaa', sanoin minä,
'jotta voisi käsittää, mitä sinä sanot, enkä minä sitä ymmärrä.' --
'Minä sanon', lausui hän, 'sen sinulle selvemmin. Kaikki ihmiset näet,
Sokrates, ovat raskaita sekä sielun että ruumiin puolesta, ja kun he
ovat tulleet vissiin ikään, pyrkii luontomme synnyttämään. Mutta se ei
voi synnyttää rumuudessa, vaan kauneudessa. Sillä miehen ja naisen
yhtyminen on synnyttämistä. Ja tämä on jumalallinen asia ja elollisessa
olennossa, joka on kuolevainen, on tämä kuolematonta, raskaaksitulo ja
synnyttäminen. Epäsuhtaisessa tämä ei voi käydä päinsä. Epäsuhtaista
taas on se, mikä on kaiken jumalallisen kannalta rumaa, kaunis taas on
sopusuhtaista. Kauneuden jumalatar (Kallone) on siis kohtalon ja
kirvoittamisen jumalatar (Moira ja Eileithyia) synnyttämiseen nähden.
Sentakia nimittäin, että kun se, joka on raskaana, lähenee kaunista,
niin se ilosta ja riemusta laajenee ja synnyttää, mutta kun se lähenee
rumaa, niin se harmistuneena ja surullisena vetäytyy itseensä, kääntyy
pois ja kiertyy kokoon, eikä synnytä, vaan kantaa vaivaloisesti
sikiötä. Siksipä se, joka on raskas ja valmis synnyttämään, tuntee
kaipuuta kauniiseen sentakia, että se voi vapauttaa hänet suuresta
tuskasta. Sillä, Sokrates', sanoi hän, 'rakkaus ei kohdistu kauniiseen,
kuten sinä luulet.' -- 'Mihinkä sitten?' -- 'Kauniissa siittämiseen ja
synnyttämiseen.' -- 'Olkoon niin', sanoin. -- 'Varmasti', sanoi hän, --
'Kuinka juuri synnyttämiseen?' -- 'Koska synnyttäminen on ikuista ja
kuolevaiseen verrattuna kuolematonta. Pyrkimyksen kuolemattomuuteen
täytyy kuitenkin sen mukaan, mistä olemme tulleet yksimielisiksi,
tapahtua yhdistettynä hyvään, jos rakkaus kerta tavoittaa hyvän
alituista omistamista. Tämän todistelun perusteella rakkauden täytyy
kohdistua myöskin kuolemattomuuteen.'
"Kaikkea tätä hän opetti minulle, kun hän puhui rakkauden luonteesta ja
toisella kertaa hän kysyi minulta: 'Minkä sinä, Sokrates, luulet olevan
tähän rakkauteen ja kaipuuseen syynä? Vai etkö huomaa, mitenkä
voimakkaan kiihoituksen valtaan kaikki eläimet joutuvat, kun he
tuntevat synnyttämisen halua, sekä siivettömät että siivekkäät, kuinka
he ovat sairaita ja kuinka rakkauden vaistot heitä kiihoittavat ensiksi
yhtymään toisiinsa, ja sitten pitämään huolta synnytetyn elättämisestä,
kuinka ne ovat valmiit, heikoimmatkin väkevimpiä vastaan näiden
puolesta taistelemaan ja kuolemaan, kuinka ne antautuvat kärsimään
nälkää elättääkseen näitä ja tekevät kaikkea muuta. Ihmisten voisi
arvella näin tekevän järjellisen harkinnan perusteella, mutta mikä on
syynä siihen, että eläimet siinä määrässä joutuvat rakkauden valtaan?
Taidatko sanoa?' -- Minä vastasin jälleen, etten tiennyt. Hän sanoi:
'Ajatteletko joskus tulevasi rakkausasioissa taitavaksi, jollet tätä
käsitä?' -- 'Mutta senhän tähden, kuten jo äsken sanoin, olen tullut
luoksesi Diotima, että olen tuntenut tarvitsevani opettajia. Selitä
siis minulle syy tähän ja muuhunkin, joka koskee rakkautta!' -- 'Jos
sinä siis uskot', sanoi hän, 'että rakkaus luonnostaan kohdistuu
siihen, mistä jo useasti olemme päässeet yksimielisyyteen, niin älä
ihmettele. Sillä samoin kuin siinä, koettaa tässäkin kuolevainen luonto
mikäli mahdollista olla ikuinen ja kuolematon. Mutta se voi olla sitä
vain tällä tavalla, synnyttämisen kautta, koska se jättää toisen uuden
olennon vanhan sijaan. Sillä kun jokaisen elollisen olennon sanotaan
elävän ja olevan saman, kuten jokaista lapsuudesta vanhuuteen asti
kutsutaan samaksi, niin hänessä, vaikka häntä kutsutaan samaksi, ei
kuitenkaan ole itsessään samaa olemusta, vaan hän syntyy aina uutena,
ja kadottaa toisia osia, sekä hiuksista, että lihasta, luista, verestä
ja koko ruumiista. Eikä niin ole vain ruumiin laita, vaan myöskin
sielun: luonteesta, tavoista, mielikuvista, haluista, hyväntunteesta,
suruista, pelosta, kaikesta tästä ei koskaan ole jokaisella kaikissa
suhteissa samaa sielussa, vaan osa syntyy, osa häviää. Paljoa
ihmeellisempää on, että meidän tietomme eivät ainoastaan osaksi synny,
osaksi häviä ja ettemme tietoihimme nähden koskaan ole samoja, vaan
että jokainen yksityinenkin tietomme joutuu saman kohtalon alaiseksi.
Sillä se, mitä me kutsumme mietiskelyksi, se tapahtuu tiedon kadotessa.
Sillä unohdus on tiedon häviämistä, mietiskely taas synnyttää katoavan
sijasta uudestaan muiston ja säilyttää tiedon, niin että se näyttää
olevan sama. Tällä tavalla kaikki kuolevainen säilyy, ei siten, että se
kauttaaltaan aina olisi sama, kuten jumalallinen, vaan siten, että
katoava ja vanheneva jättää toisen uuden kaltaisensa luoman sijalleen.
Tällä keinoin, Sokrates, on kuolevainen osallinen kuolemattomuudesta
sekä ruumiin että kaiken muun puolesta. Mahdotonta on sen olla sitä
muulla tavalla. Älä siis ihmettele sitä, että jokainen olento
luonnostaan pitää arvossa jälkeläistään, sillä kuolemattomuuden vuoksi
on jokaisessa olennossa tämä into ja tämä rakkaus.'
"Kuultuani tämän puheen minä ihmettelin ja sanoin: 'Hyvä, viisahin
Diotima! Onko tämän laita nyt todellakin niin?' -- Hän vastasi,
kuten aito sofisti: 'Ole varma siitä, Sokrates! Sillä jos tahdot
kiinnittää huomiosi ihmisten kunnianhimoon, niin ihmettelet heidän
mielettömyyttään, jollet käsitä, mitä olen sanonut, ajatellessasi,
kuinka voimakkaasti rakkaus heitä kiihoittaa saamaan nimeä itselleen ja
jättämään ikuisiin aikoihin kuolemattoman kunnian jälkeensä, kuinka he
sen puolesta ovat valmiit antautumaan kaikille vaaroille alttiiksi
vielä ennemmin kuin lapsien puolesta, uhraamaan varoja, kärsimään mitä
vaivoja tahansa ja vieläpä kuolemaankin. Sillä luuletko sinä, että
Alkestis olisi kuollut Admetoksen puolesta, tai Akhilleus seurannut
Patroklosta kuolemaan, tai teikäläinen, Kodros[29] kuollut
ennenaikaista kuolemaa hankkiakseen lapsilleen kuningasvallan,
jolleivät he olisi uskoneet, että heidän hyveestään säilyisi kuolematon
muisto, joka meillä siitä nyt on. Kaukana siitä että näin olisi',
jatkoi hän, 'minä päinvastoin luulen, että kaikki hyveen
kuolemattomuuden ja sellaisen loistavan maineen saavuttamiseksi tekevät
kaikkensa, sitä enemmän, mitä parempia he ovat. Sillä he rakastavat
kuolemattomuutta. Ne, jotka ruumiiltaan ovat raskaita', sanoi hän,
'kääntyvät etupäässä naisten puoleen ja ovat tällä tavalla
rakastuneita, he kun lasten synnyttämisen kautta uskovat hankkivansa
itselleen kuolemattomuuden, muiston ja onnellisuuden kaikeksi
jälkeentulevaksi ajaksi. Toiset taas ovat raskaita sielultaan[30] --
sellaisia näet on, jotka ovat hedelmällisempiä sielullisesti kuin
ruumiillisesti, nimittäin siinä, mitä sielun sopii siittää ja
synnyttää. Mitä siis sen sopii synnyttää? Viisautta ja muuta hyvettä;
niiden synnyttäjiä ovat sekä kaikki runoilijat että kaikki ne
taiteilijat, joita kutsutaan keksijöiksi. Mutta kaikkein tärkein ja
kaunein laji viisautta on', sanoi hän, 'se, joka koskee valtion ja
yksityistalouden järjestelyä, minkä nimenä on kohtuullisuus ja
oikeamielisyys. Se, joka nuoruudesta asti sydämessään kantaa näitä
hyveitä, ollen jumalallinen, se haluaa myöskin sopivan iän saapuessa
synnyttää ja käy luullakseni ympäri ja etsii kaunista, missä voisi
synnyttää. Sillä rumassa hän ei milloinkaan synnytä. Kauniita ruumiita
hän rakastaa enemmän kuin rumia, hänessä kun elää halu synnyttää, ja
jos hän kohtaa kauniin, jalon ja hyvin muodostuneen sielun, niin hän
armastaa molempia yhdessä, ja tälle ihmiselle on hänellä heti valmiina
runsaasti sanoja hyveestä ja siitä, millainen tulee hyvän miehen olla
ja mitä hänen tulee harrastaa, ja hän ryhtyy opettamaan tätä. Sillä
luulen, että hän, tullessaan kosketukseen ja yhteyteen kauniin kanssa,
synnyttää ja elävöittää sen, jota hän kauan on kantanut, sekä
läsnä- että poissaollen häntä muistellen, ja kasvattaa synnyttämänsä
yhdessä sen kanssa. Sentähden on näillä paljon suurempi keskinäinen
yhteys kuin se, joka syntyy lasten kautta, ja lujempi ystävyys, koska
heille ovat yhteisiä kauniimmat ja kuolemattomimmat lapset. Sentähden
halunneekin jokainen itselleen mieluummin sellaisia lapsia kuin
ihmislapsia, jos hän luo silmänsä Homerokseen ja Hesiodokseen ja muihin
hyviin runoilijoihin kateudella ajatellen, millaisia jälkeläisiä he
ovat jättäneet, jälkeläisiä, jotka tuottavat heille kuolematonta
kunniaa ja muistoa, koska ne itse ovat kuolemattomia; tai jos haluat,
millaisia lapsia Lykurgos jätti Lakedaimoniin, Lakedaimonin ja lyhyesti
sanoen koko Hellaan pelastajia. Meidän keskuudessamme taas on Solon
arvossapidetty lakien synnyttämisen takia ja muut miehet monella muulla
taholla, sekä hellenien että barbarien keskuudessa, miehet, jotka ovat
tehneet monia kauniita tekoja ja synnyttäneet kaikenlaista hyvettä.
Näille onkin jo rakennettu useita temppeleitä tällaisten lasten takia,
mutta ei kenellekään inhimillisten jälkeläisten tähden.'
"'Tähän rakkauden tuntemiseen voidaan sinut, Sokrates, kenties vihkiä,
mutta en tiedä, kykenetkö pääsemään kaikkein täydellisimpiin ja
korkeimpiin salaisuuksiin, joihin tähänastinen esitykseni tähtää, jos
päätelmäin tekoa vain oikein jatketaan. Kuitenkin', sanoi hän, 'tahdon
ne sinulle esittää, jottei minulta ainakaan puuttuisi hyvää tahtoa.
Koeta seurata, jos siihen kykenet! Sillä sen, joka oikealla tavalla käy
tähän asiaan käsiksi, tulee nuoruudessa etsiä kauniita ruumiita, ja
ensinnä tulee hänen, jos häntä oikein ohjaa hänen ohjaajansa, rakastaa
yhtä ruumista ja siinä synnyttää kauniita ajatuksia, mutta sitten tulee
hänen huomata, että missä ruumiissa tahansa oleva kauneus on
sisarkauneutta toisessa ruumiissa olevalle, ja että jos tulee seurata
sitä, mikä käsitteeltään on kaunista, on aivan järjetöntä olla
pitämättä kaikissa ruumiissa olevaa kauneutta yhtenä ja samana. Ja
tämän huomattuaan tulee hänen esiintyä kaikkien kauniiden ruumiiden
rakastajana ja hellittää tuosta tulisesta rakkaudesta yhteen ainoaan ja
pitää sitä halpana ja vähäarvoisena. Senjälkeen tulee hänen pitää
sielun kauneutta suuremmassa arvossa kuin ruumiin kauneutta, niin että,
jos jollakulla on oivallinen sielu, hän tyytyy siihen, vaikkakin tällä
olisi ruumiillista kukkeutta vähäisessä määrässä, rakastaa tätä ja
pitää tästä huolta ja synnyttää ja etsii sellaisia ajatuksia, jotka
tekevät nuoret ihmiset paremmiksi, jotta hän tulisi pakotetuksi
katselemaan inhimillisissä harrastuksissa ja laeissa esiintyvää
kauneutta ja huomaamaan, että se kaikkialla on itselleen läheisesti
sukulaista, ja pitäisi ruumiillista kauneutta vähäarvoisena.
Harrastuksista tulee hänen kulkea eteenpäin tietojen piiriin, jotta hän
huomaisi niiden kauneuden ja jo luoden silmänsä kauneuteen sen
moninaisuudessa ei enää orjan tavoin palvelisi yksityisessä olevaa
kauneutta eikä rakastaisi poikasen kauneutta, tai jonkun miehen tai
yksityisen harrastuksen kauneutta eikä olisi matala pikkusielu, vaan
kääntyen kauneuden aavalle ulapalle ja katsellen sitä synnyttäisi
moninaisia kauniita ja ihania sanoja ja ajatuksia rajattomassa
pyrkimyksessään viisauteen, kunnes hän tästä voimistuneena ja
kehittyneenä käsittäisi yhden ainoan tällaisen tiedon, joka koskee tätä
kauneutta. Koeta nyt', sanoi hän, 'olla niin tarkkaavainen kuin
mahdollista!'
"'Sillä se, joka tähän asti on saanut opetusta rakkaudessa ja joka
katsoo kauneuden eri asteita järjestyksessä ja oikealla tavalla, hän on
käyden kohti rakkauden tuntemisen täydellisyyttä yhtäkkiä havaitseva
jotakin luonnostaan ihmeellisen kaunista, juuri sitä, Sokrates, jota
edelläkäyneet ponnistukset tarkoittivat, ja joka ensiksi on ikuista,
syntymätöntä ja häviämätöntä, lisääntymätöntä ja vähenemätöntä, joka ei
ole toiselta puolen kaunista, toiselta taas rumaa, eikä milloin
kaunista, milloin ei, eikä toiseen verraten kaunista, toiseen rumaa,
eikä toisessa paikassa kaunista, toisessa rumaa, ikäänkuin se olisi
toisille kaunista, toisille rumaa. Eikä tämä kauneus näyttäydy hänelle
kasvoina tai käsinä tai minään muuna ruumiiseen kuuluvana, ei myöskään
puheena tai tietona, eikä liioin toisessa olevana, kuten elollisessa
olennossa, maassa, taivaassa tai muussa, vaan itsestään ja itsessään
aina yhtenäisenä, ja kaikki muut kauneuden muodot ovat siitä osallisia,
jotenkin siihen tapaan, että muiden syntyessä ja hävitessä se ei
mitenkään enene eikä vähene eikä joudu minkään muutoksen alaiseksi. Kun
nyt joku muusta kauneudesta oikean poikarakkauden kautta kohoten
ylöspäin alkaa havaita äskenmainittua kauneutta, on hän miltei
saavuttanut päämäärän. Sillä se on oikea tie rakkauden tuntemiseen,
joko sitä itse kulkee tai antaa toisen johdattaa, että alkaen
yksityisistä kauneuden ilmiöistä tuon mainitun kauneuden takia aina
nousee ylöspäin ikäänkuin portaita myöten, yhdestä kahteen ja kahdesta
kaikkiin kauneihin ruumiisiin, kauniista ruumiista kauneihin
harrastuksiin, kauniista harrastuksista kauneihin tietoihin, kunnes
kauniista tiedoista päätyy siihen tietoon, joka ei ole tietoa muusta
kuin tuosta täydellisestä kauneudesta itsestään, ja lopulta oppii
tuntemaan itse kauneuden.'
"'Tässä kohdassa elämää, rakas Sokrates', jatkoi tuo vieras Mantineian
nainen, 'on, jos missään, elämä ihmiselle elämisen arvoista, kun hän
katselee kauneutta itseään. Ja jos sen kerran näet, et ole vertaava
sitä kultaan etkä vaatteisiin, et kauneihin poikiin etkä nuorukaisiin,
joitten näkemisestä nyt olet hurmaantunut, ja olet valmis useitten
muitten tavoin heidät nähdessäsi ja aina ollessasi yhdessä heidän
kanssaan, jos se vain kävisi päinsä, olemaan syömättä ja juomatta ja
aina vain heitä katselemaan ja olemaan heidän seurassaan. Mitä siis',
sanoi hän, 'ajattelemme, jos jollekulle onnistuisi nähdä itse kauneus
kirkkaana, puhtaana, sekoittamattomana ja vapaana inhimillisestä
lihasta ja väreistä ja monenlaisesta muusta katoavasta turhuudesta, jos
joku voisi nähdä jumalallisen kauneuden sen omassa yhtenäisessä
muodossa? Luuletko', sanoi hän, 'että sen ihmisen elämä muodostuu
alhaiseksi, joka siihen luo silmänsä, katselee sitä oikeilla katseilla
ja elää sen yhteydessä? Vai etkö luule, että jos hän oikealla tavalla
katsoo kauneutta, hänelle vain silloin käy mahdolliseksi synnyttää, ei
hyveen harhakuvia, koska hän ei ole tekemisissä harhakuvan kanssa, vaan
todellinen hyve, koska hän on saavuttanut totuuden? Mutta sen, joka on
synnyttänyt todellisen hyveen ja sitä kasvattanut, on suotu tulla
jumalille rakkaaksi ja kuolemattomaksi, jos kuolemattomuus kerran on
jollekin ihmiselle suotu.'
"Tämän, Phaidros ja te toiset, Diotima minulle puhui ja minä uskoin.
Itse uskoessani koetan muitakin saada uskomaan, että tämän omaisuuden
saavuttamiseksi ei helposti voi löytää inhimilliselle luonnolle
parempaa auttajaa kuin Eros. Sentakia minä väitän joka miehen
velvollisuuden olevan pitää arvossa Erosta, ja minä itse kunnioitan ja
harjoitan rakkauden taitoa ja kehoitan muitakin niin tekemään, ja
ylistän nyt ja aina Eroksen mahtia ja miehuutta niin paljon kuin voin.
Jos tahdot, Phaidros, niin pidä nämä sanani ylistyspuheena Erokselle,
muussa tapauksessa anna niille se nimi, joka sinua haluttaa!"
Kun Sokrates oli näin puhunut, olivat toiset kiittäneet, mutta
Aristophanes oli aikonut lausua jotakin sen johdosta, että Sokrates oli
puheessaan viitannut häneen hänen sanojensa johdosta, kun yhtäkkiä oli
syntynyt kova meteli siitä, että ulko-ovelle kolkutti -- ainakin siltä
tuntui -- juopuneita ja kuului huilunsoittajattaren ääni. Agathon
sanoi: "Käykää katsomaan, pojat, ja jos siellä on joku tuttava, niin
kutsukaa sisälle; jollei ole, niin sanokaa, ettemme juo, vaan lepäämme
jo!" Vähän myöhemmin kuului eteissalissa Alkibiadeen ääni; tämä oli
vahvasti juovuksissa ja huusi kovasti, kyseli, missä Agathon oli, ja
käski viedä itseään Agathonin luo. He veivät nyt hänet heidän luokseen
ja huilunsoittajattaren, joka talutti häntä käsivarresta sekä muutamia
muita hänen seuralaisistaan. Hän seisahtui ovelle, päässään tiheä
muratti- ja orvokkiseppele ja sangen paljon nauhoja, ja sanoi: "Terve,
miehet! Otatteko juomatoveriksenne aika vahvasti liikutetun mieheni Vai
pitääkö meidän lähteä seppelöityämme Agathonin, jota varten olemme
tulleet? Minä näet -- sanoi hän -- en eilen kyennyt saapumaan, mutta
nyt minä olen tullut päässäni nämä nauhat, jotta voisin ne ottaa sieltä
ja sitoa viisaimman ja -- jos niin saan sanoa -- kauneimman miehen
päähän. Te taidatte nauraa minua sentakia, että olen juovuksissa.
Kuitenkin -- vaikka te minua nauraisittekin -- tiedän minä varmasti
puhuvani totta. Mutta sanokaa nyt minulle heti paikalla, saanko näillä
ehdoilla astua sisälle vai enkö! Juotteko te minun kanssani vai
ettekö?" -- Kaikki melusivat silloin ja käskivät hänen käydä sisälle ja
asettua lepopaikalle, ja Agathon kutsui hänet. Hän kävi nyt sisälle
joukon saattamana ja otti samalla päästään nauhoja seppelöintiä varten
ja kun hänellä oli ne silmiensä edessä, ei hän nähnyt Sokratesta, vaan
istuutui Agathonin viereen Sokrateen ja tämän väliin. Sokrates oli näet
väistynyt syrjään antaakseen tälle istumasijaa. Hän istuutui nyt,
syleili Agathonia ja seppelöitsi hänet.
Agathon sanoi silloin: "Riisukaa, palvelijat, kengät Alkibiadeen
jaloista, jotta hän lepäisi tässä kolmantena!" -- "Oikein!" sanoi
Alkibiades. "Mutta kuka on meillä kolmantena juomatoverina?" Samassa
hän kääntyi ja huomasi Sokrateen. Ja nähtyään hänet hypähti hän ylös ja
sanoi: "Oi Herakles, mitä tämä on? Sokratesko täällä? Tännekin olet
asettunut väijymään minua, kuten sinun tapanasi on ollut odottamatta
siellä näyttäytyä, missä kaikkein vähimmin olisin luullut sinun olevan.
Ja minkätähden sinä nyt olet tullut? Ja miksi olet asettunut lepäämään
juuri tälle paikalle etkä Aristophaneen viereen tai jonkun muun
viereen, joka on ja tahtoo olla hauska mies, vaan olet keinotellut
itsellesi paikan läsnäolijoista kauneimman vieressä?" -- Sokrates
sanoi: "Katsohan, Agathon, tahdotko puolustaa minua! Tämän miehen
rakkaus on tuottanut minulle aika lailla harmia. Sillä siitä ajasta
alkaen, jolloin rupesin tätä rakastamaan, ei minun enää ole ollut
lupa luoda katseitani yhteenkään kauniiseen mieheen eikä vaihtaa
sanaakaan sellaisen kanssa, sillä silloin tekee tämä kateudesta ja
mustasukkaisuudesta kummallisia tekoja, haukkuu minua ja tuskin
pidättäytyy käymästä minuun käsiksi. Katso siis, ettei hän vain nytkin
tekisi jotakin tällaista tekoa, ja sovita meidät keskenämme, tai jos
hän ryhtyy käyttämään väkivaltaa minua vastaan, niin suojele minua,
sillä minä kammoan vahvasti tämän miehen hurjaa rakastamishalua!" --
"Ei ole", sanoi Alkibiades, "sovinto mahdollinen minun ja sinun
välillä. Mutta tästä saat toisella kertaa minulta rangaistuksen. Nyt,
Agathon", sanoi hän, "anna minulle osa nauhoja voidaksemme sitoa
seppeleen myöskin tämän miehen ihmeelliseen päähän, jottei hän moittisi
minua siitä, että olen sinut seppelöinyt, mutta en senjälkeen häntä,
joka kuitenkin puheessa voittaa kaikki ihmiset, ei vain äsken, kuten
sinä, vaan aina." Ja samassa hän otti nauhoja, seppelöitsi niillä
Sokrateen ja heittäytyi lepäämään.
Kun hän oli asettunut leposijalleen, sanoi hän: "Hei, miehet! Tehän
näytätte minusta olevan selviä. Sitä ei ole teille sallittava, vaan
teidän on juotava, sillä niin olemme keskenämme sopineet. Juominkien
päämieheksi valitsen itseni, siksi kunnes olette kyllin juoneet. Jos
Agathonilla on joku suuri pikari, laittakoon hän sen tänne! Taikka
oikeastaan ei tarvitakaan, vaan tuo, poika, tuo jäähdytysastia!" sanoi
hän nähtyään sellaisen, joka veti enemmän kuin kahdeksan korttelia. Sen
hän antoi täyttää itselleen ja tyhjensi sen ensin itse, sitte käski hän
täyttää sen Sokratesta varten ja lausui samalla: "Sokratesta vastaan
olen aivan neuvoton. Sillä niin paljon kuin hänen käsketäänkin juoda,
niin hän juo tulematta silti koskaan humalaan." Poika kaatoi nyt
maljaan, ja Sokrates joi. Eryximakhos sanoi silloin: "Miten nyt teemme,
Alkibiades? Emmekö me maljojen ääressä puhu ja laula, vai juommeko me
noin vaan ilman muuta ikäänkuin janoiset." Alkibiades vastasi: "Parhaan
ja ymmärtäväisimmän isän paras poika, terve!" -- "Terve, sullekin!"
sanoi Eryximakhos. "Mutta mitä meidän pitää tehdä?" -- "Kuten sinä
käsket. Sillä sinua tulee totella." --.
"'Lääkärhän arvoltaan toki vastaa montakin miestä'.[31]
"Määrää siis, mitä haluat!" -- "Kuulehan", sanoi Eryximakhos,
"ennenkuin sinä tulit tänne, olimme me päättäneet, että jokainen
vuorostaan -- alkaen vasemmalta oikealle -- pitäisi Eroksesta niin
kauniin puheen kuin mahdollista ja ylistäisi häntä. Kaikki me muut
olemmekin puhuneet. Koska sinä et vielä ole puhunut, vaikka olet
tyhjentänyt pikarisi, on kohtuullista, että puhut ja puhuttuasi määräät
Sokrateelle sellaisen aiheen käsiteltäväksi kuin haluat, ja että tämä
tekee samoin oikeanpuoleiselle vierustoverilleen ja samaten toisetkin."
-- "Niin, Eryximakhos", sanoi Alkibiades, "ehdotuksesi on hyvä, mutta
eihän liene sopivaa, että juopunut mies puheissa kilpailee selvien
kanssa. Ja muuten, miekkonen, onko Sokrates saanut sinut uskomaan
jotakin, mitä hän äsken on lausunut? Vai tiedätkö sinä, että kaikki on
aivan päinvastoin kuin hän sanoi? Sillä jos minä hänen läsnäollessaan
kiitän jotakin muuta kuin häntä, joko jumalaa tai ihmistä, ei hän
pidättäydy käymästä minuun käsiksi." -- "Ole vaiti!" sanoi Sokrates. --
"Kautta Poseidonin", sanoi Alkibiades, "älä väitä mitään vastaan, sillä
sinun läsnäollessasi en voisi ylistää ketään muuta!" -- "Mutta tee
niin", sanoi Eryximakhos, "jos haluat: kiitä Sokratesta!" -- "Miten
sanot", virkkoi Alkibiades. "Niinkö tahdot, Eryximakhos? Pitääkö minun
käydä miehen kimppuun ja kostaa hänelle teidän läsnäollessanne." --
"Kuule sinä", sanoi Sokrates, "mitä sinä ajattelet? Pilkataksesiko sinä
aiot minua ylistää? Vai mitä sinä aiot tehdä?" -- "Aion puhua täyttä
totta. Katso siis, suostutko tähän!" -- "Tottahan minä toden sallin",
vastasi tämä, "ja käsken sinun lausua sen." -- "Tahdon heti alkaa",
sanoi Alkibiades, "sinun taas pitää menetellä seuraavasti: Jos minä
sanon jotakin, mikä ei ole totta, niin puutu puheeseen, jos haluat, ja
sano, että siinä kohden valehtelen! Jos minä taas esitän milloin minkin
asian, sitä mukaa kuin ne palautuvat mieleeni, niin älä sitä lainkaan
ihmettele! Sillä ei ole suinkaan helppoa esittää sinun omituisuuksiasi
taitavasti ja järjestyksessä, kun olen tällaisessa tilassa.
"Sokratesta minä, hyvät miehet, ryhdyn ylistämään vertauksin. Hän itse
kyllä kenties luulee, että teen niin pilkatakseni häntä, mutta vertaus
on totuuden takia eikä pilkan. Minä väitän nimittäin, että hän on aivan
niiden seileenien[32] kaltainen, joita on kuvanveistäjäin työpajoissa
ja joita taiteilijat kuvaavat pitämässä paimenpillejä ja huiluja
käsissään, mutta joissa, kun ne avataan molemmilta puolin, osoittautuu
olevan jumalankuvia. Ja edelleen väitän minä, että hän on satyri
Marsyaan kaltainen. Että ulkonäöltäsi olet näiden kaltainen, Sokrates,
sitä et sinä toki itsekään kieltäne. Miten muissakin suhteissa olet
samallainen, saat tämän jälkeen kuulla. Olet veitikka; vai etkö? Jollet
myönnä olevasi, kutsun todistajia. Mutta et huilunsoittaja? Olet paljon
ihmeellisempi kuin tuo. Sillä soittokoneensa avulla hän hurmasi ihmisiä
suunsa voimalla, ja vielä nytkin vaikuttaa siten jokainen, joka
puhaltaa hänen sävelmiään. Olympoksen huilunsoittosuoritukset näet luen
Marsyaan ansioksi, tämä kun oli hänen opettajansa. Hänen sävelmänsä,
esittäköön niitä sitten joko etevä huilunsoittaja tai kehno
huilunsoittajatar, riittävät yksinään, koska ne ovat jumalallisia,
hurmaamaan ja saattamaan ilmi ne, jotka kaipaavat jumalia ja
vihkimysmenoja. Sinä eroat hänestä vain sen verran, että sinä ilman
mitään välinettä paljailla sanoilla vaikutat samaa. Meitä ainakaan, jos
kuulemme jonkun muun puhujan -- olkoonpa hyvinkin hyvä puhuja --
puhuvan jotakin muuta, ei se suoraan sanoakseni lainkaan liikuta. Mutta
kun joku saa kuulla sinun puhuvan -- tai jonkun toisen esittävän sinun
puheitasi, olkoonpa tämä esittäjä hyvinkin kehno -- niin, olkoon
kuulija sitten joko nainen, mies tai nuorukainen, kaikki olemme me
puheittesi hurmioissa ja lumoissa. Minä ainakin, hyvät miehet, valalla
vakuuttaisin, jollen näyttäisi teistä olevan täydellisesti humalassa,
miten tuon miehen sanat ovat minuun vaikuttaneet ja vieläkin
vaikuttavat. Sillä joka kerta kun häntä kuulen, hyppii sydämeni paljoa
rajummin kuin korybanttihurmion[33] täyttämäin ja hänen sanansa saavat
kyyneleet vuotamaan silmistäni. Ja olen nähnyt useiden muidenkin
kokevan samaa. Kun kuulin Perikleen ja muitten hyvien puhujien puhuvan,
olin kyllä sitä mieltä, että he puhuivat hyvin, mutta mitään tällaista
en kokenut, eikä sieluni tullut levottomaksi eikä siinä ollut mitään
vastenmielisyyden tunnetta, joka olisi osoittanut minun olevan orjuuden
tilassa. Mutta tämä Marsyas tässä on useasti saattanut minut sellaiseen
mielentilaan, että minusta elämäni ei ole näyttänyt elämisen arvoiselta
minun tilassani. Etkä sinä, Sokrates, voi sanoa, ettei tämä ole totta.
Vielä nytkin tunnen tunnossani, että jos kallistaisin hänelle korvani,
en voisi seistä lujana, vaan kokisin samaa. Sillä hän pakottaa minut
tunnustamaan, että vaikka olen monessa suhteessa puutteellinen,
kuitenkin laiminlyön itseäni ja hoitelen ateenalaisten asioita.
Sentähden minun täytyy väkisin sulkea korvani kuin seireeneiltä[34] ja
pötkiä tieheni, jottei minun tarvitsisi aina istua samassa paikassa ja
vanheta hänen vieressään. Ja vain tähän ihmiseen nähden olen tuntenut
tunnetta, mitä ei kukaan luulisi minussa kehenkään nähden olevankaan,
häpeäntunnetta. Ainoastaan tätä miestä minä häpeän. Sillä tiedän
tunnossani, etten voi väittää vastaan, ettei tule tehdä kuten hän
käskee; mutta niin pian kuin olen lähtenyt hänen luotaan, sorrun minä
joukon kunnianosoituksiin. Sentähden karkaan hänen luotaan ja pakenen
häntä ja aina kun minä näen hänet, joudun häpeän valtaan sen johdosta,
mistä olemme tulleet yksimielisiksi, ja useasti mielelläni näkisin,
ettei hän olisi ihmisten ilmoilla. Mutta jos taas tämä tapahtuisi, niin
se varmasti tuottaisi minulle paljon suurempaa surua. Näin en ymmärrä,
miten tulla toimeen tämän ihmisen kanssa.
"Tähän tapaan ovat tämän satyrin huilun äänet vaikuttaneet sekä minuun
että useihin muihin. Mutta kuulkaa minua, mitenkä samanlainen hän on
kuin ne, joihin häntä vertasin, ja mitenkä ihmeellinen voima hänellä
on! Olkaa varmoja siitä, ettei kukaan teistä häntä tunne, mutta minä
paljastan hänet, koska kerran olen alkanut! Tiedättehän te, että
Sokrates on rakastunut kauneihin ihmisiin, aina liikkuu heidän
ympärillään ja on hurmaantunut heihin ja että hän toiselta puolen on
kaiken suhteen tietämätön eikä mitään tiedä, kuten hänen ulkomuotonsa
osoittaa. Eikö tämä ole seileenien tapaista? Aivan varmasti. Tämä on
kuitenkin vain ulkokuorta hänessä kuten veistetyssä seileeninkuvassa.
Mutta jos paljastaa hänet sisältäpäin, niin tiedättekö, hyvät miehet ja
juomatoverit, millainen määrä kohtuullisuutta hänet täyttää? Tietäkää,
että jos joku on kaunis, ei se liikuta häntä lainkaan, vaan hän pitää
sitä niin vähässä arvossa kuin ei kukaan voisi luullakaan. Ei hän
myöskään pane mitään arvoa siihen, onko joku rikas tai onko jollakin
joku sellainen etu, jonka omistajia suuri joukko ylistää onnellisiksi.
Hän on sitä mieltä, että nämä kaikki asiat eivät ole minkään arvoisia
emmekä me mitään, vaikkakaan hän ei tätä sano, vaan teeskentelee
ihmisten edessä ja tekee heistä pilkkaa ja näin kuluttaa elämänsä.
Mutta kun hän on puhunut täyttä totta ja paljastanut itsensä, niin en
tiedä, onko kukaan nähnyt hänen sisäisiä aarteitaan. Mutta minä olen ne
joskus nähnyt, ja ne näyttivät minusta niin jumalallisilta ja
kultaisilta, ihanilta ja ihmeellisiltä, että minusta tuntui, että heti
oli tehtävä, mitä Sokrates vain käski. Uskoen, että hän oli vakavasti
kiintynyt minun nuorteaan kauneuteeni, pidin minä tätä erinomaisena
voittona ja ihmeellisenä onnenani, koska minun oli mahdollista, jos
miellyttäisin Sokratesta, kuulla kaikki, mitä hän tiesi. Sillä minulla
oli jo ihmeellisen suuret ajatukset kauneudestani. Kun olin johtunut
näihin ajatuksiin, niin minä silloin, sen sijaan ettei minulla ennen
ollut ollut tapana yksinäni ilman palvelijaa olla hänen seurassaan,
lähetin palvelijan pois ja jäin yksinäni hänen seuraansa. Täytyyhän
minun puhua teille koko totuus. Tarkatkaa siis te, ja jos minä
valehtelen, niin todista sinä, Sokrates, minun puhuvan väärin! Minä
olin siis, hyvät miehet, kahdenkesken hänen kanssaan ja minä luulin
hänen heti alkavan puhua minulle sellaisia asioita kuin rakastaja
yksinäisyydessä puhuisi lemmikilleen ja olin iloissani. Mutta mitään
siitä ei tapahtunut, vaan tapansa mukaan keskusteltuaan kanssani ja
vietettyään päivän seurassani lähti hän tiehensä. Senjälkeen haastoin
hänet kanssani voimisteluharjoituksiin ja voimistelin hänen kanssaan,
tätä tietä muka saavuttaakseni jotakin. Hän voimisteli minun myötäni ja
painiskeli usein kanssani kenenkään olematta läsnä. Mutta miksi puhua
siitä? Sillä ei minulla ollut tästä sen enempää hyötyä. Kun en tällä
tavoin päässyt mihinkään, päätin väkivallalla käydä miehen kimppuun ja
olla hellittämättä, koska kerran olin alkanut, ja päinvastoin saada
selville, miten asian laita oikeastaan oli. Minä kutsun nyt hänet
kanssani aterialle aivan niin väijyen häntä kuin rakastaja lemmikkiään.
Tähänkään pyyntöön hän ei heti suostunut, mutta ajan pitkään hän
kuitenkin taipui. Kun hän ensimäisen kerran tuli, tahtoi hän
aterioituaan poistua. Ja silloin minä häpeissäni annoin hänen mennä.
Mutta minä yritin samaa juonta uudelleen, ja kun hän oli aterioinut,
keskustelin hänen kanssaan pitkälle yöhön asti, ja kun hän tahtoi mennä
pois, esitin hänelle, että oli liian myöhäistä, ja pakotin hänet
jäämään. Hän asettui lepäämään vuoteeni viereen leposijalle, jossa hän
oli syönytkin, eikä huoneessa nukkunut ketään paitsi meitä. Tähän
saakka kertomukseni kai on aivan säädyllinen ja sovelias esittää
kenelle hyvänsä. Sitä, mitä sitten seuraa, ette kuulisi minun puhuvan,
jollei ensiksi sananlaskun mukaan viini toisi ilmi totuutta -- olkoon
sitten palvelijoita kuuntelemassa tai ei -- ja jollei toiseksi minusta
näyttäisi olevan väärin salata Sokrateen ylevää tekoa, kun kerran on
ryhtynyt pitämään hänelle ylistyspuhetta. Sitäpaitsi on minulla
samanlainen tunne kuin käärmeen puremalla. Sanotaan näet, että se, joka
on tämän saanut kokea, ei tahdo kertoa siitä muille kuin niille, joita
myös on käärme purrut, koska ainoastaan nämä voivat ymmärtää ja antaa
anteeksi, jos hän tuskasta on rohjennut tehdä ja puhua mitä tahansa.
Kun minä olen haavoittunut tuskallisemmasta puremasta ja arimmasta
kohdin, mistä ylipäänsä voi haavoittua -- sillä sydämeen eli sieluun,
eli miksi sitä pitää nimittää, olen saanut iskun ja pistoksen
filosofian sanoista, jotka tavatessaan luonnostaan terveen nuoren
sielun tarttuvat kiinni lujemmin kuin käärme ja saattavat hänet
tekemään ja puhumaan mitä tahansa -- ja kun näen Phaidrokset,
Agathonit, Pausaniaat, Aristodemokset ja Aristophaneet -- ja miksi
minun pitää mainita Sokrates ja ketä muita täällä on; kaikkiahan teitä
on samoinkuin minuakin ahdistanut sama mieletön hulluus filosofiaan --
sentähden pitää teidän kaikkien kuulla, sillä te tulette antamaan
anteeksi, mitä silloin tein ja nyt puhun. Mutta palvelijat, ja jos
täällä on muita vihkimättömiä ja sivistymättömiä, asettakoot korviinsa
tarpeeksi suuret salvat.
"Kun siis, hyvät miehet, lamppu oli sammutettu ja palvelijat olivat
ulkona, tuntui minusta siltä, ettei minun mitenkään tullut teeskennellä
hänen edessään, vaan vapaasti lausua ajatukseni. Minä tyrkkäsin häntä
ja sanoin: 'Sokrates, nukutko?' -- 'En suinkaan', sanoi hän. --
'Tiedätkö, mitä minä olen ajatellut?' -- 'Mitä sitten?' kysyi hän. --
'Sinä näytät minusta', sanoin minä, 'olevan ainoa, joka ansaitsee
päästä minun rakastajakseni, mutta minusta tuntuu kuin sinä epäröisit
tästä minulle huomauttaa. Minun kantani on tämä: minä pidän hyvin
typeränä olla tässä taipumatta tahtoosi samoinkuin silloinkin, jos
tarvitsisit jotakin omaisuudestani tai ystävieni omaisuudesta. Sillä
minulle ei mikään ole tärkeämpää kuin että tulen niin hyväksi kuin
mahdollista, eikä siihen kukaan luullakseni voi minua paremmin auttaa
kuin sinä. Jos minä en taipuisi tällaisen miehen tahtoon, häpeäisin
sentakia paljon enemmän ymmärtäväisiä miehiä, kuin ymmärtämätöntä
joukkoa siten tehtyäni.' -- Kun hän oli tämän kuullut, sanoi hän aivan
pilkallisesti ja niin kuin hänen tapaistansa on: 'Rakas Alkibiades,
sinä et todella näytä olevan huono mies, jos se kerran on totta, mitä
sinä minusta puhut, ja minussa on joku voima, jonka kautta sinä
saattaisit tulla paremmaksi. Sinä näkisit silloin minussa ihmeellisen
kauneuden, joka olisi paljoa edellä sinun kauneudestasi. Jos sinä nyt
tämän nähdessäsi aiot liittyä yhteyteeni ja vaihtaa kauneutta
kauneuteen, et aio saavuttaa vähäistä etua minuun verraten, vaan yrität
hankkia luulotellun kauneuden asemasta todellisen kauneuden ja aiot
itse asiassa vaihtaa vaskea kultaan. Mutta, miekkonen, katso paremmin,
ettei sinulta jää huomaamatta, etten mitään ole. Sielun silmä alkaa
terävästi nähdä, kun ruumiin silmät alkavat kadottaa terävyyttään.
Mutta sinä olet tästä vielä kaukana.' -- Kun minä olin tämän kuullut,
sanoin minä: 'Minun puoleltani on asia näin, enkä ole tästä mitään
lausunut toisin kuin ajattelen. Mutta mieti sinä itse, mitä pidät sekä
itsellesi että minulle parhaana!' -- 'Kas', sanoi hän, 'siinä sinä
sanoit oikein. Sillä tulevaisuudessa me harkiten teemme, mikä meille
kummallekin sekä tässä että muissa suhteissa näyttää parhaalta.' -- Kun
minä tämän keskustelun kuluessa olin ikäänkuin ampunut nuolia häneen,
luulin hänen haavoittuneen. Minä nousin ylös ja antamatta hänelle
tilaisuutta sanoa sanaakaan, heitin minä viittani hänen ylleen -- oli
näet talvi -- asettauduin lepäämään hänen kuluneen vaippansa alle,
kiedoin käteni tämän jumalallisen ja todella ihmeellisen miehen
ympärille ja lepäsin niin koko yön. Etkä sinä, Sokrates, voi sanoa
minun tätäkään valehtelevan. Ja vaikka olin näin tehnyt, kesti hän
kaiken voitollisesti, halveksi ja ivaili minun nuorteata kauneuttani
sekä teki siitä pilkkaa. Ja sen minä kuitenkin luulin olevan jotakin,
arvoisat tuomarit. Sillä te olette Sokrateen ylimielisyyden tuomareita.
Ja kautta jumalien ja jumalattarien, tietäkää, että nousin Sokrateen
vieressä mitään erinomaisempaa unessa kokematta, aivankuin olisin
nukkunut isän tai vanhemman veljen vieressä!
"Missä mielentilassa luulette te minun tämän jälkeen olleen,
toiselta puolen katsoessani tulleeni loukatuksi, toiselta puolen
taas ihaillessani tämän miehen luonnetta, kohtuullisuutta ja
miehuullisuutta, tavattuani sellaisen miehen, jollaista en koskaan
olisi uskonut tapaavani viisauteen ja pidättäytyväisyyteen nähden.
Senpätähden en saattanut hänelle suuttua enkä riistäytyä irti hänen
seurastaan, mutta en myöskään tiennyt keinoa, millä vetää häntä
puoleeni. Sillä tiesin hyvin, että häntä oli paljon vaikeampi
haavoittaa rahoilla kuin Aiasta miekalla, ja käyttäessäni sitä keinoa,
jonka olin luullut ainoaksi mahdolliseksi hänen valloittamisekseen, oli
hän päässyt minulta pakoon. Minä olin neuvoton ja kuljeskelin ympäri
tuon miehen orjana enemmän kuin kukaan kenenkään muun.
"Kaikki tämä oli tapahtunut minulle, kun senjälkeen sattui meille
yhdessä sotaretki Potidaiaan[35] ja siellä olimme pöytätovereita.
Ensinnäkin oli hän rasitusten kestämisessä ei vain minua, vaan kaikkia
muita etevämpi. Kun me joskus olimme joutuneet muista eristetyiksi ja,
kuten sotaretkellä tapahtuu, olemaan syömättä, niin eivät muut olleet
mitään häneen verraten nälän kestämisessä. Kemuissa taas hän yksin oli
kykenevä nauttimaan niin hyvin muissa suhteissa kuin siinä, että kun
hänet, joka ei yleensä ollut halukas juomaan, siihen pakotettiin, hän
voitti kaikki ja mikä on kaikista ihmeellisintä, kukaan ihminen ei
koskaan ole nähnyt Sokratesta juovuksissa. Tästä on nähdäkseni
täälläkin todistus saatavissa. Talven kestämisessä taas -- talvet ovat
näet siellä ankaria -- olivat hänen saavutuksensa ihmeellisiä yleensä
ja erikoisesti kerran, jolloin oli mitä tuimin pakkanen. Kaikki joko
silloin olivat menemättä sisältä ulos, tai, jos joku meni, oli hän
tavattomasti vaatetettu ja hänellä oli jaloissa kengät, joihin oli
kiedottu huopaa ja turkiksia. Mutta tällaisella säällä hän meni ulos
yllään vain se vaippa, jota hän aikaisemminkin tavallisesti oli
kantanut ja kulki jäätä myöten avojaloin helpommin kuin toiset kengät
jaloissa. Sotilaat katsoivat häntä karsaasti luullen hänen halveksivan
heitä.
"Tämä tästä, mutta
"'Kuin uros valtainen tuo toimensa täytti ja kesti'.[36]
"tuolla sotaretkellä, on kuulemisen arvoista. Kun joku asia oli
johtunut hänen mieleensä, seisoi hän samassa paikassa varhaisesta
aamusta asti sitä mietiskellen, ja kun tämä mietiskely ei häneltä
edistynyt, ei hän antanut myöten, vaan jäi tutkistellen seisomaan. Ja
oli jo keskipäivä, kun miehet huomasivat hänet ja ihmeissään kertoivat
toinen toiselleen, että Sokrates aamuvarhaisesta asti oli seissyt
paikallaan ja miettinyt jotakin. Lopuksi, kun oli ilta, kantoivat
muutamat ioonilaiset aterioituaan makuupatjansa ulos, sillä silloin oli
kesä, osaksi nukkuakseen vilpoisessa ilmassa, osaksi pitääkseen
silmällä, jäisikö hän yönkin seisomaan. Ja hän jäi seisomaan, kunnes
aamu koitti ja aurinko nousi. Sitten hän rukoili aurinkoa ja lähti
pois. Tahdotteko kuulla millainen hän oli taisteluissa? Sillä on
oikeudenmukaista, että hän siitäkin saa tunnustuksen. Kun näet se
taistelu tapahtui, josta sotapäälliköt antoivat minulle palkinnon, niin
ei kukaan muu ihminen minua pelastanut kuin hän. Hän ei näet tahtonut
minua jättää, kun olin haavoittunut, vaan pelasti sekä aseeni että
minut vaarasta. Ja minä käskin kyllä silloin, hyvä Sokrates,
päälliköiden antaa sinulle palkinnon, etkä sinä voi minua tästä moittia
etkä väittää minun valehtelevan. Mutta kun päälliköt kiinnittivät
huomionsa minun arvoasemaani ja tahtoivat antaa palkinnon minulle, olit
sinä päälliköitä innokkaampi puoltamaan minulle palkintoa mieluummin
kuin itsellesi. Edelleen, hyvät miehet, kannatti nähdä Sokratesta, kun
sotajoukko paeten väistyi Delionin[37] luota. Minä satuin näet olemaan
mukana ratsumiehenä, hän raskasaseisena jalkamiehenä. Hän väistyi
vasta, kun kaikki miehet oli lyöty hajalle, hän ja Lakhes. Minä kohtaan
heidät ja nähtyäni heidät kehoitan heitä olemaan rohkealla mielellä ja
sanoin, etten jätä heitä. Silloin saatoin vielä paremmin katsella
Sokratesta kuin Potidaiassa, sillä olin nyt vähemmän peloissani, koska
kuljin ratsain. Silloin saatoin ensinnä nähdä, kuinka paljon paremmin
hän säilytti mielenmalttinsa kuin Lakhes. Edelleen näytti hän minusta
-- kuten sinun sanasi kuuluvat, Aristophanes -- niin siellä kuin
täälläkin kulkevan pöyhkeänä ja mulkoillen silmillään, rauhallisesti
katsellen sekä ystäviä että vihollisia, niin että jokaiselle jo
kaukaakin kävi ilmeiseksi, että jos joku käy tuohon mieheen käsiksi,
hän sangen voimakkaasti tulee puolustautumaan. Sentähden hän
turvallisesti pääsi poistumaan, hän ja tuo toinenkin. Sillä niihin,
jotka näin esiintyvät sodassa, tuskin käydään käsiksi, mutta niitä
ajetaan takaa, jotka suin päin pakenevat.[38]
"Monesta muusta ihailtavasta ominaisuudesta voisi Sokratesta ylistää.
Mitä hänen muuhun toimintaansa tulee, saattaisi kukaties jostakusta
toisesta esittää samantapaista, mutta se, ettei hän ole kenenkään
ihmisen, ei entisten eikä nykyisten kaltainen, ansaitsee kaikkea
ihailua. Sillä sellaiseksi kuin Akhilleus oli, saattaisi esittää
Brasidaan[39] ja muita, sellaiseksi kuin Perikles taas, sekä Nestorin
että Antenorin, ja on niitä muitakin. Ja samaan tapaan voisi vertailuja
muihinkin nähden tehdä. Mutta tämän miehen kaltaista, sellainen kuin
hän omituisuudessaan on, sekä hän että hänen puheensa, ei etsimälläkään
voisi löytää, ei nykyisten eikä entisten joukosta, jollei häntä
mahdollisesti vertaisi niihin, joihin minä häntä vertaan, ei kehenkään
ihmiseen, vaan seileeneihin ja satyreihin, häntä ja hänen puheitaan.
"Sen olen aivan alussa jättänyt mainitsematta, että hänen puheensa ovat
aivan noiden seileenien kaltaisia, joita voidaan aukaista. Sillä jos
joku tahtoo kuulla Sokrateen puheita, saattavat ne aluksi tuntua
naurettavilta. Sillä ne ovat verhotut sanoihin ja käänteihin aivan kuin
julkea satyri nahkaansa. Hän näet puhuu kuorma-aaseista, sepistä,
suutareista ja nahkureista ja näyttää aina samoilla sanontatavoilla
puhuvan samaa, niin että jokainen kokematon ja ymmärtämätön ihminen
saattaa nauraa hänen puheilleen. Mutta jos joku näkee ne paljastettuina
ja syventyy niihin, niin huomaa hän ensiksi, että kaikista puheista
vain niillä on syvällinen sisältö, ja edelleen, että ne ovat aivan
jumalallisia ja täynnään hyveen ihania kuvia ja että ne koskettavat
enintä osaa siitä tai oikeammin kaikkea sitä, mitä sen tulee
tutkistella, joka tahtoo tulla hyväksi ja jaloksi ihmiseksi.
"Tästä, hyvät miehet, minä kiitän Sokratesta. Ja minä olen myöskin
sovittanut esitykseeni sen, mistä häntä moitin, kertomalla, miten
ylimielisesti hän on minua kohdellut. Tätä hän ei kuitenkaan ole tehnyt
yksistään minulle, vaan myöskin Kharmideelle, Glaukonin pojalle ja
Euthydemokselle Diokleen pojalle[40] ynnä monelle muulle, joita hän on
pettänyt ollen muka heidän rakastajansa, mutta paremminkin asettuessaan
heidän lemmikikseen rakastajan asemasta. Ja tämän sanon myös sinulle,
Agathon, ettet sinä antaisi tämän miehen pettää itseäsi, vaan
viisastuneena meidän surullisista kokemuksistamme olisit varuillasi,
niin ettet -- kuten sananlasku sanoo -- kuten lapsi vahingoista
viisastu."
Kun Alkibiades oli näin puhunut, oli hänen avomielisyytensä synnyttänyt
naurua, koska näytti siltä, että hän vielä oli rakastunut Sokrateeseen.
Sokrates lausui silloin: "Sinä näytät olevan selvä, Alkibiades. Muuten
et olisi yrittänyt niin viekkailla kiertoliikkeillä salata sitä,
minkätähden olet tämän kaiken lausunut, ja ikäänkuin sivuseikkana
asettanut sitä puheesi loppuun, ikäänkuin et olisi kaikkea sentähden
puhunut, että saisit minut ja Agathonin eroitetuiksi toisistamme. Sillä
sinun mielestäsi pitää minun rakastaa sinua eikä ketään muuta ja
Agathonin taas olla sinun rakastettusi eikä kenenkään muun. Mutta sinun
tarkoituksesi ei ole jäänyt huomaamatta, vaan sinun satyri- ja
seileeninäytelmäsi ydin[41] on paljastunut. Mutta, rakas Agathon,
älköön hän tässä onnistuko, vaan ole varuillasi, ettei kukaan saata
eroittaa minua ja sinua toisistamme!" -- Agathon sanoi: "Tosiaankin,
hyvä Sokrates, sinä näytät puhuvan totta. Minä oletan myös, että hän
asettui minun ja sinun välille lepäämään saattaakseen meidät erillemme.
Mutta se ei hänelle onnistu, vaan minä käyn sinun viereesi lepäämään."
-- "Aivan oikein", lausui Sokrates, "asetu tänne minun alapuolelleni."
-- "Oi Zeus", sanoi Alkibiades, "mitä saan tuon ihmisen puolelta
kärsiä. Joka paikassa hänellä mielestään täytyy olla etusija minun
edelläni. Mutta jollet suostu muuhun, sinä ihmeellinen mies, niin anna
Agathonin levätä ainakin keskellämme." -- "Se on mahdotonta", sanoi
Sokrates. "Sinähän olet pitänyt minulle ylistyspuheen, ja nyt tulee
minun vuorostani ylistää oikealla puolellani olevaa. Mutta jos Agathon
asettuisi sinun alapuolellesi, niin pitäisi hän minulle uuden
ylistyspuheen, sen sijaan että minun ennemmin pitäisi pitää sellainen
hänelle. Jätä siis asia silleen, sinä mainio mies, äläkä kadehdi
nuorukaista sentakia, että minä pidän hänelle ylistyspuheen! Sillä minä
halajan suuresti kiittää häntä." -- "Hei, hei Alkibiades", sanoi
Agathon, "en voi mitenkään jäädä tähän, minun on ehdottomasti
muutettava paikkaa, jotta saisin ylistyspuheen Sokrateelta." -- "Taas
tuo vanha juttu", sanoi Alkibiades. "Kun Sokrates on saapuvilla, on
kenenkään toisen mahdotonta saada osaa kauniista nuorukaisista. Miten
helposti hän nytkin keksi todennäköisen tekosyyn siihen, että tuon
tuossa pitää levätä hänen vieressään." --
Agathon nousi nyt ylös asettuakseen Sokrateen viereen. Mutta yht'äkkiä
oli joukko yökulkijoita tullut portille, ja kun he huomasivat sen
olevan auki, sen takia että joku meni heitä vastaan, tulivat he sisään
heidän luokseen ja asettuivat lepäämään. Syntyi yleinen meteli, ja
seura tuli pakotetuksi juomaan suuria määriä viiniä ilman mitään
järjestystä. Eryximakhoksen, Phaidroksen ja muutamien muitten sanoi
Aristodemos nyt lähteneen tiehensä, hänet taas valtasi uni ja hän
nukkui hyvin kauan, yöt kun siihen aikaan olivat pitkiä. Hän heräsi
vasta päivän koittaessa kukonlauluun, ja näki herättyään, että muut
osaksi nukkuivat, osaksi olivat poistuneet, mutta Agathon, Aristophanes
ja Sokrates yksistään olivat vielä valveilla ja joivat suuresta
maljasta, joka kiersi oikealle päin. Sokrates piti yllä keskustelua
heidän kanssaan. Muuten ei Aristodemos sanonut keskustelua muistavansa,
hän kun ei alusta alkaen ollut ollut mukana ja yhä uudelleen oli
nukahtanut, mutta pääasian siinä sanoi hän olleen sen, että Sokrates
pakotti toiset myöntämään, että saman miehen tulee osata sepittää
sekä huvi- että murhenäytelmiä ja että se, joka on taituri
murhenäytelmänkirjoittajana, on myöskin huvinäytelmän kirjoittaja.
Tämän hän pakotti heidät myöntämään, mutta he eivät oikein jaksaneet
seurata mukana, vaan nukahtivat. Ensin nukahti Aristophanes, ja päivän
jo koittaessa Agathon. Sokrates taas nousi saatettuaan heidät uneen ja
lähti pois, ja Aristodemos seurasi häntä kuten tavallisesti.
Saavuttuaan Lykeioniin kylpi hän ja kulutti siellä -- kuten muulloinkin
-- muun osan päivää ja niin vietettyään päivänsä meni illalla kotia
lepäämään.