PIDOT.

Vuoropuhelun henkilöt:

Apollodoros

Apollodoroksen ystävä

Glaukon

Aristodemos

Sokrates

Agathon

Phaidros

Pausanias

Eryximakhos

Aristophanes

Diotima

Alkibiades

APOLLODOROS: En luullakseni ole valmistumaton siihen, mitä te minulta

kyselette. Satuin näet hiljattain kulkemaan kaupunkiin kotoani

Phaleronista,[1] kun muuan tuttavistani, joka minut takaapäin huomasi,

huusi minua kaukaa nimeltä ja puhutteli minua leikillisesti: "Kuule,

sinä Phaleronin[2] mies, Apollodoros, odotahan toki!" Minä pysähdyin ja

jäin odottamaan. Hän sanoi: "Apollodoros, minä olen todenteolla äsken

etsinyt sinua haluten saada tietoja Agathonin, Sokrateen, Alkibiadeen

ja muitten silloin pidoissa läsnäolleitten keskustelusta, nimittäin

siitä, mitä rakkaudesta lausuttiin. Muuan toinen on näet minulle siitä

kertonut kuultuaan siitä Phoinixilta, Philippoksen pojalta, mutta hän

mainitsi sinunkin siitä tietävän. Hänen oma esityksensä ei ollut

ollenkaan selvä. Kerro siis sinä minulle, sillä sinä olet eniten

oikeutettu esittämään ystäväsi sanoja. Mutta", lausui hän, "sano

minulle ensin, olitko sinä läsnä tuossa kohtauksessa vai etkö." Minä

vastasin: "Eipä sinun kertojasi esitys tosiaankaan näytä olleen

ollenkaan selvä, jos luulet tuon kohtauksen, jota kyselet, tapahtuneen

äskettäin, niin että minäkin olisin ollut läsnä." -- "Niin minä todella

luulen", sanoi hän. -- "Mutta", sanoin minä, "mistä sinä olet tullut

siihen käsitykseen, Glaukon? Etkö tiedä, ettei Agathon moneen vuoteen

ole asunut täällä? Siitä taas, jolloin minä olen alkanut viettää

aikaani Sokrateen seurassa ja pitää huolenani joka päivä tietää, mitä

hän puhuu tai tekee, ei ole vielä kolmea vuotta. Sitä ennen minä

juoksentelin ympäri missä milloinkin ja luulin toimittavani jotakin,

vaikka olin kurjempi kuin kuka tahansa, yhtä kurja kuin sinä nyt

arvellessasi, että tulee tehdä kaikkea mieluummin kuin harrastaa

filosofiaa." -- "Älä pilkkaa", sanoi hän, "vaan kerro, milloin tuo

kohtaus tapahtui." -- Minä sanoin, että se tapahtui meidän

vielä ollessamme lapsia, kun Agathon sai voiton ensimäisellä

murhenäytelmällään, sen päivän jälkeisenä päivänä, jolloin hän ja hänen

khoorinsa jäsenet viettivät uhrijuhlaa voiton kunniaksi. -- "Siis,

kuten näyttää, kauan sitten", sanoi hän. "Mutta kuka on siitä sinulle

kertonut; itse Sokratesko?" -- "Ei, kautta Zeun", sanoin minä, "vaan

sama kuin Phoinixillekin, muuan Aristodemos, Kydathenalainen,[3] pieni

mies, joka aina kulki avojaloin. Hän oli ollut kohtauksessa läsnä, hän

kun minun nähdäkseni oli Sokrateen innokkaimpia silloisia ihailijoita.

Kuitenkin olen myös Sokrateelta kysellyt muutamia kohtia siitä, mitä

häneltä kuulin, ja hän on myöntänyt tämän kertomuksen oikeaksi." --

"Miksi siis et tahdo kertoa asiata minulle? Onhan kaupunkiin vievä tie

sitä kulkeville erittäin sovelias sekä puhumiseen että kuulemiseen." --

Niin me kuljimme ja keskustelimme asiasta. Siksipä en ole, kuten alussa

sanoin, aivan valmistumaton. Jos tekin siis vaaditte minua kertomaan,

niin täytyy kai tehdä niin. Sillä muutenkin minä puolestani, kun joko

itse puhun filosofiasta tai kuulen muiden puhuvan, paitsi sitä että

pidän sitä hyödyllisenä, nautin siitä tavattomasti. Kun taas kuulen

muita puheita ja erittäinkin teidän rikkaiden ja rahamiesten, niin ne

toiselta puolen tympäisevät minua, toiselta puolen säälin teitä,

ystävät, sentakia, että luulette jotakin tekevänne, vaikka ette tee

mitään. Te puolestanne pidätte ehkä minua onnettomana ja uskon, että

luulonne on oikea. Minun mielipiteeni teistä taas ei perustu luuloon,

vaan varmaan tietoon.

YSTÄVÄ: Sinä olet aina samanlainen, Apollodoros. Sillä aina sinä moitit

sekä itseäsi että muita ja näytät minusta yksinkertaisesti pitävän

kaikkia itsestäsi alkaen kurjina olentoina, Sokratesta lukuunottamatta.

Minä en tiedä, mistä olet saanut tuon liikanimen kiihkoilija, jota

sinusta käytetään, mutta puheissasi olet aina sellainen. Sinä olet

raivoissasi sekä itsellesi että muille paitsi Sokrateelle.

APOLLODOROS: Hyvä ystävä, selväähän on, että jos minä ajattelen sillä

tavoin sekä itsestäni että muista, minä olen kiihkoilija ja mielipuoli.

YSTÄVÄ: Ei kannata nyt riidellä tästä, Apollodoros. Äläkä tee vastoin

pyyntöämme, vaan kerro mitä silloin esitetyt lausunnot sisälsivät.

APOLLODOROS: Ne sisälsivät suunnilleen seuraavaa. -- Mutta mieluummin

koetan esittää kaiken alusta alkaen niinkuin hänkin.

Hän kertoi kohdanneensa Sokrateen, joka tuli kylvystä ja oli sitonut

kengät jalkoihin, mitä hän harvoin teki. Hän oli kysynyt häneltä, minne

hän menee niin juhlakunnossa. Hän oli vastannut: "Päivällisille

Agathonin huoneeseen. Sillä eilen voitonjuhlassa minä pakenin hänen

luotaan peläten vierasten paljoutta, mutta suostuin täksi päiväksi

saapumaan hänen luokseen. Sentähden olen näin siistinyt itseäni,

ollakseni hieno mennessäni hienon miehen luo. Mutta", sanoi hän, "mitä

tuumit siitä, että kutsumatta lähtisit päivällisille?" "Minä vastasin",

kertoi hän: "kuten sinä käsket." -- "Tule siis mukaan", sanoi hän,

"jotta voisimme tehdä korjauksen sananlaskuun ja muuttaa sen

seuraavantapaiseksi: 'Hyvien miesten pitoihin saapuvat hyvät miehet

kutsumatta'.[4] Homeros taas ei näytä ainoastaan korjanneen tätä

sananlaskua, vaan tykkänään väärentäneen sen ajatuksen. Sillä vaikka

hän on esittänyt Agamemnonin erittäin eteväksi soturiksi ja Menelaoksen

taas veltoksi peitsimieheksi, on hän kuvannut, Agamemnonin valmistaessa

juhla- ja uhriateriaa, Menelaoksen kutsumatta saapuvan juhlaan,

huonomman miehen paremman pitoihin." -- Tämän kuultuaan kertoi

Aristodemos sanoneensa: "Mutta kenties en minä menekään sinne niin kuin

sinä sanot, Sokrates, vaan Homeroksen mukaan kehnona miehenä viisaan

miehen juhlaan kutsumatta. Voitkohan esittää mitään puolustukseksi, jos

viet minut mukaasi? Sillä minä en tule myöntämään sitä, että olen

saapunut kutsumatta, vaan sanon, että sinä olet minut käskenyt." --

"Kulkiessamme kahden", sanoi Sokrates, "neuvottelemme me yhdessä, mitä

vastaamme. Mutta lähtekäämme matkaan."

Tähän tapaan suunnilleen hän kertoi heidän matkalla keskustelleen.

Mutta kulkiessaan Sokrates vaipui omiin ajatuksiinsa ja jättäytyi

jälkeen, ja kun hän jäi odottamaan, käski tämä hänen jatkaa matkaa. Kun

hän oli tullut Agathonin talolle, havaitsi hän oven olevan avoinna ja

siellä kertoi hän kokeneensa jotakin hullunkurista. Häntä vastaan tuli

näet heti sisältä muuan orjapoika, joka vei hänet sinne, missä muut

lepäsivät, ja hän yllätti heidät juuri ryhtymässä aterioimaan.

Niinpiankuin Agathon oli hänet nähnyt, lausui hän: "Kas, Aristodemos,

tulet juuri parhaaseen aikaan syömään päivällistä kanssamme. Jos taas

olet tullut jonkun muun asian takia, niin lykkää se toiseen kertaan.

Sillä eilenkin minä haeskelin sinua, kutsuakseni sinut, mutta en voinut

sinua löytää. Mutta miksi et tuo Sokratesta meidän luoksemme;1" -- Minä

käännyn ympäri, kertoi hän, mutten näe missään jälempänä Sokratesta.

Minä sanoin silloin, että olin juuri tullut Sokrateen seurassa ja että

hän minut oli tänne päivällisille kutsunutkin. "Siinä teit aivan

oikein", sanoi Agathon. "Mutta missä on tuo mies?" -- "Hän tuli juuri

äsken jälessäni sisään ja itsekin ihmettelen, missä hän saattaa olla."

-- "Katsoppas poika, missä Sokrates on", sanoi Agathon, "ja tuo hänet

sisälle. Sinä, Aristodemos", sanoi hän, "asetu sinä Eryximakhoksen

viereen."

Poika pesi sitten hänet, kertoi hän, jotta hän saattaisi asettua

aterialle. Muuan toinen poika oli tullut ja ilmoittanut, että Sokrates

oli poistunut ja seisoi nyt naapurin eteispihalla eikä hänen kutsustaan

tahtonut tulla sisälle. "Sinähän kerrot kummia", sanoi Agathon. "Kutsu

häntä, äläkä päästä häntä menemään." -- Mutta Aristodemos kertoi

sanoneensa: "Älä millään muotoa tee niin, vaan antakaa hänen olla.

Hänellä on näet sellainen tapa, että hän toisinaan pysähtyy ja jää

seisomaan minne sattuu. Kyllä hän luullakseni kohta tulee. Älkää siis

häiritkö häntä, vaan antakaa hänen olla." -- "Täytyy tehdä niin, jos

sinusta siltä tuntuu", sanoi Agathon. "Mutta kestitkää meitä toisia,

pojat. Tarjotkaa aivan kuten haluatte, koska teitä ei ole kukaan

komentamassa, mikä milloinkaan ei ole kuulunut tapoihini. Kuvitelkaa

nyt mielessänne, että te olisitte kutsuneet minut ja nämä muut

päivällisille ja palvelkaa meitä niin, että voimme teitä kiittää."

Senjälkeen kertoi hän heidän aterioineen. Mutta Sokrates ei tullut

sisälle. Agathon käski monta kertaa mennä Sokratesta noutamaan, mutta

Aristodemos ei sallinut. Sokrates oli kuitenkin tullut, viipymättä

tapansa mukaan kovin pitkää aikaa, kun he juuri olivat keskellä

ateriaa. Agathonin, joka lepäsi äärimäisenä yksinään, kertoi

Aristodemos lausuneen: "Asetu tänne viereeni, Sokrates, jotta minäkin

saisin nauttia siitä viisaudesta, joka sinulle tuolla eteispihassa

ilmestyi. Sillä varmasti sinä sen löysit ja nyt se on sinulla."

Sokrates istuutui ja lausui: "Hyvin olisivat asiat, Agathon, jos

viisaus olisi sellaista, että se saattaisi, meidän tullessamme lähelle

toinen toistamme, virrata täysinäisemmästä tyhjempään, kuten maljoista

vesi, joka villalankaa myöten juoksee täysinäisemmästä tyhjempään. Jos

näin on viisauden laita, pidän paikkaa vieressäsi suurenarvoisena.

Sillä luulen, että sinä täytät minua paljolla kauniilla viisaudella.

Minun viisauteni näet lienee kehnoa ja kiistanalaista ollen kuin unta,

sinun taas loistaa ja kasvaa valtavasti. Sillä niin nuori kuin oletkin,

on se niin voimakkaasti säteillyt sinusta ja käynyt niin ilmeiseksi

äsken enemmän kuin kolmenkymmenentuhannen helleenin ollessa sen

todistajana." -- "Sinä pilkkaat, Sokrates", sanoi Agathon. "Mutta me

saamme vähän myöhemmin ratkaista tämän kysymyksen viisaudesta, kun

meillä on tuomarina Dionysos. Nyt pitää sinun ensiksi käydä aterialle."

Tämän jälkeen, kertoi Aristodemos, asettui Sokrates leposijalle ja

aterioitsi. Niin tekivät toisetkin. Kun he olivat uhranneet juomauhrin,

laulaneet jumalan kunniaksi ja täyttäneet muut tavalliset menot, olivat

he käyneet juomiin käsiksi. Pausaniaan kertoi Aristodemos silloin

alkaneen puhua jotenkin seuraavaan tapaan: "Hyvät miehet, millähän

tavoin saisimme juomisemme kaikkein vähimmin rasittavaksi. Sillä minä

sanon teille, että itse asiassa voin sangen huonosti eilisten

juominkien jälkeen ja kaipaan nyt vähän hengähdysaikaa. Useat teistä

ovat luullakseni samassa kunnossa, sillä olittehan eilen mukana.

Miettikäähän nyt, mitenkä juominen saataisiin vähimmin voimia

kysyväksi." -- Aristophanes sanoi tähän: "Sinä puhut aivan oikein, että

kaikin tavoin pitäisi hankkia hiukan helpoitusta juopotteluun. Sillä

minäkin kuulun niihin, jotka eilen ajoivat aikalailla nestettä

sisäänsä." -- Näiden sanat kuultuaan sanoi Eryximakhos Akumenoksen

poika Aristodemoksen kertoman mukaan: "Hyvin puhuttu, tosiaankin! Mutta

eräs asia olisi vielä hyvä saada tietää: Missä juomakunnossa Agathon

on?" -- "En kerrassaan missään kunnossa", vastasi tämä. -- "Olisi

suuremmoinen voitto meille", jatkoi Eryximakhos, "nimittäin minulle,

Aristodemokselle ja Phaidrokselle sekä näille tässä, jos te, jotka

kestätte enimmän, nyt annatte perään. Sillä mehän emme koskaan kestä

mitään. Sokrateen minä kuitenkin luen pois joukosta, sillä hän kykenee

kumpaankin, niin että hänestä on samantekevää, kumman teemme. Koska

siis minusta näyttää, ettei kukaan läsnäolevista ole halukas juomaan

paljon viiniä, niin kenties en ikävystytä seuraa, jos selitän

todenperäisesti, millaista juopumus oikeastaan on. Sillä luulen

lääketieteestä tulleeni selville siitä, että juopumus on ihmisille

jotakin vahingollista. Itse puolestani en minä, jos vain itse saisin

määrätä, tahtoisi jatkaa juomista, enkä neuvoisi ketään toistakaan niin

tekemään, etenkin jos häntä eilispäivän jälkeen vaivaa kohmelo." -- Nyt

kertoi Aristodemos myrrinusilaisen[5] Phaidroksen puuttuneen puheeseen:

"Minä puolestani olen tottunut sinua tottelemaan ja erittäinkin milloin

puhut lääketaidosta. Tällä kertaa tottelevat sinua toisetkin, jos

ajattelevat järkevästi." -- Tämän kuultuaan myöntyivät kaikki siihen,

etteivät viettäisi yhdessäoloa juopottelussa, vaan noin vain

nautinnoksi maistellen.

"Koska nyt siis on päätetty", sanoi Eryximakhos, "että jokainen saa

juoda niin paljon kuin häntä haluttaa ja ettei mitään pakkoa ole

olemassa, niin ehdotan minä tämän jälkeen, että äsken sisään tulleen

huilunsoittajattaren annettaisiin mennä tiehensä ja soittaa itselleen

tai -- jos häntä haluttaa -- tuolla sisällä oleville naisille, ja että

me tänään keskustellen viettäisimme aikaamme. Jos haluatte, tahdon

ehdottaa teille keskusteluaiheen." -- Kaikki sanoivat haluavansa, ja

käskivät hänen tehdä ehdotuksen. Eryximakhos lausui nyt: "Alan puheeni

Euripideen Melonippen[6] mukaan. 'Sanani, jotka aion esittää eivät ole

omiani', vaan tämän Phaidroksen tässä. Phaidros puhuu näet aina

kiukuissaan minulle: 'Eikö ole ihmeellistä, Eryximakhos, että

runoilijat ovat sepittäneet hymnejä ja ylistyslauluja kaikille muille

jumalille, mutta ettei koskaan kukaan runoilijoista, niin monta kuin

heitä onkin, ole tehnyt yhtään kiitosrunoa Eroksen kunniaksi, joka

kuitenkin on niin suuri ja mahtava jumala? Jos taas tahdot ajatella

meidän kelpo sofistejamme, niin kirjoittavat he suorasanaisesti

Herakleen ja muitten kiitospuheita, kuten mainio Prodikos.[7] Tämä ei

vielä ole niin ihmeellistä; mutta äsken sain käsiini kirjan, jossa oli

suolalle sen hyödyn takia suitsutettu ihmeellinen ylistys. Ja paljon

muuta tämäntapaista saattaisit nähdä kiitetyn. Huomauttaessaan siitä,

että he tällaisten asioitten takia näkevät paljon vaivaa, mutta ettei

Erosta ole kenkään ihmisistä tähän päivään saakka rohjennut hänen

arvonsa mukaisesti ylistää, vaan että siten on laiminlyöty niin mahtava

jumala, on Phaidros minusta aivan oikeassa. Sentähden tahdon minä

toiselta puolen tehdä hänelle palveluksen ja olla hänelle mieliksi,

toiselta puolen pidän minä sopivana, että me läsnäolevat tässä

tilaisuudessa ylistämme jumalaa. Jos te olette samaa mieltä, niin olisi

meillä puheista kyllä riittävästi ajanvietettä. Minä siis ehdotan, että

jokainen meistä, puheenvuoron siirtyessä aina oikealle, pitää Eroksen

kunniaksi niin kauniin puheen kuin vain taitaa, ja että Phaidros alkaa,

koska hän sekä lepää ensimäisenä että on koko asian isä." -- "Kukaan ei

tule äänestämään sinua vastaan, Eryximakhos", sanoi Sokrates. "Sillä

minä, joka väitän, etten mitään muuta ymmärrä kuin rakkausasioita, en

mitenkään tahtoisi kieltäytyä, eikä kai Agathon eikä Pausanias eikä

suinkaan Aristophanes, jonka koko harrastuspiiri liikkuu Dionysoksen ja

Aphroditen ympärillä, eikä kukaan muu näistä, jotka tässä näen.

Kuitenkaan emme me, jotka lepäämme äärimäisinä, ole yhtä hyvässä

asemassa. Mutta meille on kylliksi, jos ne, jotka ovat meidän

edellämme, puhuvat tarpeeksi laajasti ja kauniisti. Mutta hyvällä

onnella alkakoon Phaidros ja ylistäköön Erosta."

Kaikki muutkin yhtyivät näihin Sokrateen sanoihin ja toivomuksiin.

Mutta kaikkea sitä, mitä kukin lausui, ei Aristodemos tarkoin muistanut

enkä minäkään muista kaikkea, mitä hän puhui. Mutta kaikkien niiden

lausunnot, joitten sanat minusta näyttivät enimmin muistamisen

arvoisilta, minä kyllä esitän teille.

Ensinnä siis kertoi hän, kuten sanottu, Phaidroksen puhuneen. Hän alkoi

suunnilleen siitä ajatuksesta, että Eros on suuri ja ihmeellinen sekä

ihmisten että jumalien joukossa hyvin monessakin suhteessa, mutta

erittäinkin syntynsä puolesta. "Sillä on kunniakasta olla jumalista

vanhimpia", sanoi hän. "Siitä on olemassa todistus. Eroksella ei

nimittäin ole vanhempia eikä niitä mainitse kukaan proosakirjailija

eikä runoilija, vaan Hesiodos väittää ensin syntyneen Khaoksen ja hänen

jälkeensä

"'Laajalle rintavan Maan, ikiturvaisan sijan kaikkein

Ynnä Eros jumalan.'

"Hesiodokseen yhtyy Akusilaos,[8] joka väittää Khaoksen jälkeen näiden

kahden, Maan ja Eroksen syntyneen. Parmenides[9] taas esittää näin

Luomisen:

"'Ennen multapa toi elämän hän Eros jumalalle.'

"Näin monelta taholta esitetään se yhteinen ajatus, että Eros on

vanhimpia. Mutta koska hän on vanhin, on hän suurimman meitä kohdanneen

hyvän aiheuttaja. Sillä minä en ainakaan osaa sanoa, mitä suurempaa

onnea saattaa olla aivan nuoruusiässä olevalla kuin hyväätarkoittava

rakastaja ja rakastajalla lemmikki. Sillä sitä, minkä tulee johtaa

lävitse koko elämän ihmisiä, jotka tahtovat elää jalosti, sitä ei voi

heille hankkia sukulaisuus eikä arvossapidetty asema eikä rikkaus eikä

mikään muu niin runsain määrin kuin rakkaus. Mitä minä tällä tarkoitan?

Häveliäisyyttä häpeälliseen nähden, harrasta pyrkimystä kauniiseen.

Sillä ilman sitä ei ole mahdollista valtion eikä yksityisen kansalaisen

suorittaa suuria ja kauniita tekoja. Minä väitän nyt, että jos joku

mies, joka rakastaa, tulee ilmi jostakin häpeällisestä teosta tai

siitä, että hän on kärsinyt jotakin sellaista jonkun taholta sentähden,

ettei pelkuruudesta ole puolustautunut, hän ei tuntisi niin suurta

tuskaa joutuessaan isänsä tai ystävänsä tai kenenkä muun tahansa

silmien eteen kuin lemmikkinsä edessä. Tämän saman huomion teemme

rakastetun suhteen, nimittäin että hän erikoisesti häpeää rakastajiaan,

kun hänet on tavattu jossakin häpeällisessä teossa. Jos siis olisi

mahdollinen jokin keino sellaisen valtion tai leirikunnan

aikaansaamiseen jossa olisi pelkkiä rakastajia ja lemmikkejä, niin he

eivät voisi paremmalla tavalla elää näissä yhteiskunnissaan kuin

pysyttäytymällä erillään kaikesta häpeällisestä ja kilpailemalla tässä

pyrkimyksessä keskenään. Ja taistellen toinen toisensa vieressä

voittaisivat tällaiset miehet harvalukuisinakin suoraan sanoen koko

maailman. Sillä mies, joka rakastaa, antaisi mieluummin kenenkä muun

tahansa nähdä hänen jättävän rivit tai heittävän aseensa kuin

rakastettunsa ja tahtoisi monta vertaa ennemmin kuolla kuin tehdä näin.

Ja niin huono ei toki ole kukaan, että jättäisi rakastettunsa tai olisi

rientämättä hänen avukseen, kun hän on vaarassa. Kukaan ei ole niin

huono, ettei Eros innostaisi häntä sellaiseen urhoollisuuteen, että hän

vetää vertoja sille, joka luonnostaan on paras. Lyhyesti sanoen, kuten

Homeros kertoo, että jumala puhalsi muutamiin urhoista rohkeutta, niin

tekee Eroskin antaessaan sitä itsestään rakastaville.

"Vieläpä kuollakin toinen toisensa puolesta tahtovat yksinomaan

rakastavaiset, eivätkä vain miehet, vaan myöskin naiset. Tämän

väitteeni puolesta tarjoaa kaikille helleeneille riittävän todistuksen

Alkestis,[10] Peliaksen tytär, joka yksin tahtoi kuolla miehensä

puolesta, vaikka tällä oli sekä isä että äiti. Ja hän voitti nämä siinä

määrässä ystävyydessä rakkautensa takia että osoitti heidän olevan

pojalleen vieraita ja vain nimeltään kuuluvan yhteen. Ja näin

tehdessään näytti hän ei vain ihmisistä vaan myöskin jumalista tehneen

niin kauniin teon, että kun jumalat vain luetuille niistä monista,

jotka ovat suorittaneet useita kauniita tekoja, ovat suoneet sen

kunnialahjan, että ovat sallineet heidän sielunsa jälleen nousta

Hadeksesta, he hänen tekoaan ihaillen päästivät hänen sielunsa sieltä.

Näin jumalatkin kunnioittavat sitä puhdasta innostusta, jonka rakkaus

synnyttää. Mutta Orpheuksen,[11] Oiagroksen pojan, antoivat he tyhjin

toimin poistua Hadeksesta, näytettyään hänelle valekuvan hänen

vaimostaan, jota varten hän oli tullut, mutta antamatta hänelle tätä

itseään, koska hän näytti olevan hempeä, kuten kitaransoittaja ainakin,

eikä rohkenevan rakkautensa takia kuolla, kuten Alkestis, vaan elävänä

pyrkivän Hadekseen. Sentähden he sääsivät hänelle tuomion ja antoivat

hänen kuolla naisten kätten kautta, eivätkä kunnioittaneet häntä kuten

Akhilleusta, Thetiksen poikaa, jonka he lähettivät autuaitten saarille,

koska hän kuultuaan äidiltään, että kuolisi, jos tappaisi Hektorin,

mutta jollei tappaisi tätä, voisi palata kotiansa ja kuolla korkeassa

iässä, uskalsi mieluummin rientää ystävänsä avuksi ja kostaa hänet ja

niin ei ainoastaan kuolla hänen puolestaan, vaan myöskin seurata häntä

kuolemaan. Aiskhylos lörpöttelee sanoessaan, että Akhilleus oli

Patrokloksen rakastaja. Akhilleushan ei ollut ainoastaan Patroklosta

vaan kaikkia sankareita kauniimpi ja vielä parraton sekä Homeroksen

sanojen mukaan paljoa nuorempi. Sillä vaikka jumalat todellisuudessa

pitävät suurimmassa arvossa rakkauden hyvettä, niin he kuitenkin

enemmän ihailevat, kunnioittavat ja tekevät hyvää, kun lemmikki

rakastaa rakastajaansa kuin kun rakastaja rakastaa lemmikkiä. Sillä

rakastaja on jotakin jumalallisempaa kuin lemmikki. Hänessä asuu näet

jumala. Sentakia he Akhilleustakin kunnioittivat enemmän kuin

Alkestista lähettäessään hänet autuaitten saarille.

"Niin minä siis väitän, että Eros on jumalista sekä vanhin että jaloin

ja mahtavin hankkimaan hyveen ja onnen omistuksen ihmisille, niin hyvin

eläville kuin kuolleillekin."

Jotenkin tähän suuntaan hän kertoi Phaidroksen puhuneen ja sen jälkeen

esiintyneen joidenkuiden muiden, joiden puheita hän ei tarkoin

muistanut. Hän sivuutti ne ja esitti Pausaniaan lausunnon. Tämä taas

sanoi: "Minusta tehtävämme ei ole hyvin määritelty, Phaidros, kun me

noin vaan ilman muuta olemme saaneet käskyn ylistää Erosta. Jos Eros

olisi vain yksi, olisi kaikki hyvin, mutta nyt ei Eros ole vain yksi.

Ja kun hän ei ole vain yksi, on oikeampaa edeltäpäin ilmoittaa, kumpaa

tulee ylistää.

"Minä koetan nyt oikaista tämän ja ensin osoittaa, mitä Erosta tulee

ylistää, ja sitten ylistää jumalaa hänen arvonsa mukaisesti. Sillä me

kaikki tiedämme, ettei ole Aphroditea ilman Erosta. Jos taas olisi vain

yksi Aphrodite, olisi Eroskin yksi. Mutta koska kerran on olemassa

kaksi Aphroditea, täytyy olla kaksi Erostakin. Mutta miksi ei

jumalattaria olisi kaksi? Toinenhan on vanhempi ja äiditön Uranoksen

(taivaan) tytär, jota me nimitämmekin taivaalliseksi. Nuorempi taas on

Zeun ja Dionen[12] tytär ja häntä me kutsumme yleiseksi. Välttämättä on

siis sitä Erosta, joka on viimeksi mainitun apulainen, kutsuttava

oikealla nimellä yleiseksi, edellistä taivaalliseksi. Tosin kaikkia

jumalia tulee ylistää; mutta on koetettava lausua, mitä kummallekin

(Erokselle) on ominaista. Sillä jokaisen teon luonne on sellainen,

ettei teko vielä itsessään ole kaunis eikä häpeällinen. Niinpä siitä,

mitä nyt teemme, joko juomme tai laulamme tai keskustelemme, ei mikään

itsessään ole kaunista, vaan sen suorituksessa, siinä tavassa miten se

suoritetaan, se tulee sellaiseksi. Sillä jos se tehdään kauniisti ja

oikein, tulee se kauniiksi, jos taas väärin, häpeälliseksi. Näin on

rakastamisenkin laita, eikä jokainen Eros ole kaunis ja ylistämisen

arvoinen, vaan ainoastaan se, joka johdattaa kauniisti rakastamaan.

"Yleisen Aphroditen Eros on totisesti yleinen ja tekee, mitä sattuu. Ja

tätä rakastavat kehnot ihmiset. Nämä tällaiset rakastavat ensiksi yhtä

paljon naisia kuin poikia, ja edelleen, ketä he rakastavatkin, he

enemmän rakastavat ruumista kuin sielua, edelleen, mikäli voivat,

järjettömimpiä, pitäen silmällä ainoastaan halunsa tyydyttämistä,

välittämättä siitä, tapahtuuko se kauniisti vai eikö. Sentähden käykin

heidän niin, että he tekevät, mitä heidän eteensä kulloinkin sattuu,

samalla tapaa hyvää kuin sen vastakohtaa. Sillä onhan tämä Eros

syntyisin siitä jumalattaresta, joka sekä on paljoa nuorempi kuin

toinen että syntymässään osallinen sekä nais- että miessukupuolesta.

Taivaallisen Aphroditen Eros taas on jumalattaresta, joka ensiksi ei

ole osallinen naissukupuolesta, vaan ainoastaan miessukupuolesta --

siitä poikarakkaus -- ja toiseksi on vanhempi, vapaa rikoksesta.

Sentakia tämän Eroksen innoittamat kääntyvät miehisen suvun puoleen,

rakastaen sitä, mikä on luonnostaan voimakkaampaa ja millä on enemmän

järkeä. Ja itse poikarakkaudessakin saattaisi tuntea ne, jotka ovat

puhtaasti tämän Eroksen kiihoittamia. Sillä he eivät rakasta näitä

heidän poikaiässä ollessaan, vaan vasta sitten, kun heillä alkaa olla

järkeä. Tämä taas lankeaa läheisesti yhteen ensi parrankasvun kanssa.

Ne, jotka tästä ajankohdasta alkavat rakastaa, ovat luullakseni valmiit

koko eliniän olemaan ja elämään yhdessä, mutta eivät, kun ovat

valloittaneet jonkun, joka on nuori ja ymmärtämätön, pettämään ja

pilkkaamaan häntä ja sitten poistumaan hänen luotaan ja juoksemaan

toisen luo. Pitäisi olla laki, joka kieltäisi rakastamasta lapsia,

jottei niin paljon vaivannäköä tuhlattaisi epävarmaan tarkoitukseen.

Sillä lapsiin nähden on lopputulos epävarma, mihin se päättyy, sielun

ja ruumiin huonouteenko vai hyveeseen. Hyvät tosin asettavat itse

itselleen vapaaehtoisesti tämän lain, mutta tulisi myös näitä yleisiä

rakastajia pakottaa tällaiseen, kuten pakotamme voimaimme mukaan heitä

olemaan rakastamatta vapaita naisiakin. Sillä nämä ne ovat

aikaansaaneet sellaisen häpeän, että jotkut tohtivat sanoa, että on

häpeällistä antautua rakastajille. He sanovat näin pitämällä näitä

silmällä nähdessään heidän tahdittomuutensa ja epäsiveellisyytensä,

sillä eihän toki mikään teko, joka suoritetaan tahdikkaasti ja

siveellisesti, voi oikeudenmukaisesti saada osakseen moitetta. Ja

rakkauteen nähden voimassa oleva siveyslaki on muissa valtioissa helppo

tuntea. Se sisältää nimittäin yksinkertaisia määräyksiä. Mutta täällä

ja Lakedaimonissa voimassaoleva on monimutkainen. Sillä Eliissä ja

Boiotiassa ja siellä, missä ei olla taitavia puhujia, on

yksinkertaisesti hyväksytty, että rakastajille mieliksi olo on

kaunista, eikä kukaan, ei nuori eikä vanha, sanoisi tätä häpeälliseksi,

luullakseni sen takia, ettei kenenkään tarvitsisi nähdä vaivaa

koettamalla sanoilla taivuttaa nuoria, huonoja puhujia kun he ovat.

Ioniassa ja monessa muussa seudussa, missä vain asukkaat ovat barbarien

vallan alaisia, pidetään tätä tapaa häpeällisenä. Sillä barbareille on

tämä rajattoman itsevaltiuden johdosta häpeällistä samoin kuin myös

pyrkimys viisauteen ja ruumiin jalostamiseen. Hallitseville ei näet

käsittääkseni ole hyödyksi, että suuria ajatuksia syntyy hallittavissa

ja lujia ystävyyssuhteita ja liittoja, mitä etupäässä varsinkin rakkaus

tavallisesti saa aikaan. Kokemuksesta ovat tämän saaneet tuta

täkäläisetkin tyrannit. Sillä Aristogeitonin ja Harmodioksen[13]

ystävyys mursi tultuaan lujaksi heidän valtansa. Missä siis on säädetty

häpeälliseksi noudattaa rakastajain mieltä, johtuu se säätäjien

huonoudesta, nimittäin toiselta puolen hallitsevien itsekkyydestä,

toiselta puolen hallittavien miehuuttomuudesta. Missä tämä taas

yksinkertaisesti on säädetty kauniiksi, on se tapahtunut säätäjien

henkisen hitauden takia. Täällä taas on näitä paljoa kauniimpi periaate

saanut hyväksymisen, vaikka, kuten sanoin, se ei ole helposti

tajuttavissa.

"Sillä (sellaiselta asianlaita näyttää) jos ajattelemme,[14] että

sanotaan kauniimmaksi rakastamista julkisesti kuin salaa, ja ennen

kaikkea jaloimpien ja parhaitten rakastamista, olkootpa he muita

rumempiakin, ja että rakastajalle tulee kaikkien taholta osaksi

rohkaisua ihmeteltävässä määrässä, koska hän ei näytä tekevän mitään

häpeällistä, ja että rakastetun voittaminen tuntuu kauniilta,

epäonnistuminen hänen valloittamisessaan häpeälliseltä, ja että

siveyslaki sallii rakastajan valloittamisyrityksissään tehdä

ihmeellisiä tekoja ja sittenkin saada kiitosta, sellaisia tekoja, että

jos joku tohtisi tehdä niitä missä muussa tarkoituksessa tahansa ja

saavuttaa pyrkiessään mihin muuhun tahansa kuin tähän, hän korjaisi

itselleen filosofian mitä ankarimmat moitteet. Sillä jos joku joko

tahtoessaan saada joltakulta rahoja tai pyrkiessään virkaan tai

valta-asemaan tahtoisi tehdä samoin kuin rakastajat lemmikeilleen, kun

he kerjäten ja apua anoen rukoilevat näitä, vannovat valoja, makaavat

ovien edessä, ja tahtovat alistua orjuuteen, jollaiseen ei yksikään

orja antautuisi, niin estäisivät häntä tällaisesta menettelystä sekä

ystävät että viholliset, jälkimäiset herjaamalla häntä imartelijaksi ja

epävapaaksi, edelliset varoittamalla häntä ja häpeämällä hänen

tähtensä. Mutta jos rakastaja tekee kaikkea tätä, seuraa häntä

arvonanto, ja vallitseva siveyslaki sallii hänen näin tehdä ilman

moitetta, koska hänen katsotaan harjoittavan jotakin perin kaunista

työtä. Ja mikä on tärkeintä, suuren yleisön sanojen mukaan hän yksin,

jos tekee valan, saa jumalilta anteeksiannon, jos on valansa rikkonut.

Sillä rakkausvalan ei sanota olevan mikään vala. Näin sekä jumalat että

ihmiset ovat antaneet rakastavalle täyden vapauden täkäläisen

siveyslain mukaan.

"Tämän mukaan saattaisi siis luulla, että tässä valtiossamme pidetään

perin kauniina sekä rakastamista että hellää suhdetta rakastajiin.

Mutta kun isät asettavat rakastetuille kaitsijoita eivätkä salli

rakastajain seurustella heidän kanssaan, ja tällainen määräys on

annettu kaitsijalle, kun samanikäiset ja ystävät herjaavat, jos näkevät

jotakin tällaista tapahtuvan, eivätkä vanhemmat ihmiset taasen näitä

herjaajia tästä estä eivätkä moiti heitä siitä, että puhuisivat väärin,

tätä taas silmällä pitäen saattaisi päinvastoin luulla tällaista

pidettävän täällä mitä häpeällisimpänä. Asianlaita on luullakseni tämä.

Asia ei ole, kuten alunpitäen sanottiin, yksinkertaisesti sellainen,

että se sinänsä olisi itsessään kaunista tai häpeällistä, vaan se on

kauniisti harjoitettuna kaunista, häpeällisesti harjoitettuna taas

häpeällistä. Häpeällisesti sitä harjoitetaan, jos antaudutaan huonolle

huonolla tavalla, kauniisti taas, jos antaudutaan kelvolliselle

kauniilla tavalla. Huono taas on tuo yleinen rakastaja, joka rakastaa

enemmän ruumista kuin sielua, sillä hän ei ole edes kestävä, koska hän

ei rakasta mitään pysyvää asiaa. Sillä kun ruumiin kukoistus, jota hän

on rakastanut, lakkaa, lentää hän pois saattaen häpeään monet puheensa

ja lupauksensa. Mutta se rakastaja, joka rakastaa luonnetta, joka on

hyvä, pysyy läpi elämän, koska hän on sulautunut pysyväiseen. Nämä

tahtoo meidän siveyslakimme saattaa oivallisen ja tarkan koettelemisen

alaisiksi, toisille olemaan mieliksi, toisia taas välttämään. Siksipä

se kehoittaa toisia (rakastajia) ajamaan takaa, toisia (rakastettuja)

taas pakenemaan, kilpailulla koettaen saattaa selväksi, kumpaan

luokkaan rakastaja kuuluu ja kumpaan rakastettu. Niin siis on tämän

syyn takia katsottu häpeälliseksi joutua nopeasti valloitetuksi, jotta

olisi aikaa, joka näyttää useat asiat hyvin tutkivan. Edelleen on

häpeällistä antautua varojen tai valtiollisen mahtiaseman takia, joko

sitten joku vastoinkäymisestä masentuu eikä pysy lujana tai

vastaansanomatta sallii itseään autettavan varallisuuteen tai

toteuttamaan valtiollisia suunnitelmiaan. Sillä ei mikään tällainen

suhde näytä olevan luja eikä pysyväinen, siitä puhumattakaan, ettei

tällaisesta synny jaloa ystävyyssuhdetta. Yksi tie meidän siveyslakimme

mukaan jää, jos lemmikki tahtoo kauniisti miellyttää rakastajaansa.

Sillä samoinkuin siveyslakimme mukaan rakastajiin nähden oli voimassa

se katsantotapa, ettei millaisten palvelusten teko tahansa lemmikille

ole liehakoimista eikä moitittavaa, samoin on toiselta puolen vain yksi

tapa palvella mahdollinen, vapaaehtoinen palveleminen, joka ei tuota

moitetta. Ja tämä tarkoittaa hyvettä.

"Se katsantokanta on näet meidän keskuudessamme päässyt vallitsemaan,

että jos joku tahtoo palvella jotakuta luullen tulevansa hänen avullaan

paremmaksi joko viisaudessa tai muussa lajissa hyvettä, tämä

vapaaehtoinen palvelus ei ole häpeällistä eikä liehakoimista. Nämä

molemmat katsantokannat, sekä se, joka koskee poikarakkautta, että se,

joka koskee viisauden harjoitusta ja muuta hyvettä, tulee yhdistää

samaksi, jos mieli saada syntymään se johtopäätös, että on kaunista

lemmikin antautua rakastajalleen. Sillä kun rakastaja ja lemmikki

tulevat yhteen ja kummallakin on vakaumuksensa, edellisellä se, että

hän kaikella mahdollisella tavalla palvellessaan lemmikkiä, joka on

tehnyt hänelle mieliksi, suorittaa oikeita palveluksia, jälkimäisellä

taas se, että on oikein, että hän kaikin tavoin on kuuliainen hänelle,

joka tekee hänet viisaaksi ja hyväksi, ja kun toinen on kykenevä

auttamaan viisauteen ja hyveeseen, toinen taas pyrkii hankkimaan

sivistystä ja muuta viisautta, silloin kun nämä molemmat vakaumukset

yhtyvät, vain silloin käy mahdolliseksi, että on kaunista lemmikin

antautua rakastajalleen, mutta missään muussa tapauksessa ei. Tässä

tapauksessa ei edes petetyksi joutuminen ole mitenkään häpeällistä,

mutta kaikissa muissa tapauksissa tuottaa tällainen suhde häpeää,

joutukoonpa joku petetyksi tai ei. Sillä jos joku on antautunut

rakastajalle siinä luulossa, että hän on rikas ja sitten joutunut

petetyksi eikä ole saanutkaan rahoja, koska rakastaja on osoittautunut

köyhäksi, ei se ole yhtään vähemmän häpeällistä. Sillä tällainen

ihminen tuntuu kuitenkin paljastaneen luonteensa laadun, että hän

nimittäin rahojen takia on valmis palvelemaan ketä hyvänsä miten

hyvänsä, ja se ei ole kaunista. Mutta jos samalla tavalla joku on

antautunut jollekulle siinä luulossa, että tämä on hyvä, ja tahtoen

tulla paremmaksi rakastajan ystävyyden kautta, ja joutunut petetyksi,

kun on käynyt ilmi, että tämä on huono ja hyvettä vailla, niin

pettyminen on kuitenkin kaunista. Sillä tämäkin tuntuu ilmaisseen oman

luonteensa laadun, sen, että hän hyveen vuoksi ja paremmaksi tullakseen

on kaikille valmis kaikkeen, ja tämä taas on kaikkein kauneinta. Niin

on siis kaikin tavoin kaunista hyveen takia antautua.

"Tämä rakkaus on taivaallisen jumalattaren Eros, joka on sekä

taivaallinen että suurenarvoinen niin hyvin valtiolle kuin

yksityisille, se kun pakottaa sekä rakastajan että rakastetun pitämään

suurta huolta itsestään hyveen saavuttamiseksi. Kaikki muu rakkaus on

kotoisin tuosta toisesta jumalattaresta, yleisestä Aphroditesta.

"Tämä on, Phaidros", sanoi hän, "esitykseni Eroksesta, sellaisena kuin

sen valmistumattomana olen voinut pitää."

Kun Pausaniaan puhetta oli seurannut paussi, -- näin näet opettavat

oppineet minua puhuessani käyttämään samanlaisia äänteitä -- olisi

Aristophaneen -- sanoi Aristodemos -- pitänyt puhua. Mutta häneen oli

sattumalta joko kylläisyydestä tai jostakin muusta syystä iskenyt

nikotus eikä hän kyennyt puhumaan, vaan sanoi -- häntä alempana hänen

vierellään näet lepäsi lääkäri Eryximakhos --: "Oi -- Eryximakhos --

sinun velvollisuutesi on joko -- päästää minut -- nikotuksesta -- tai

puhua minun puolestani, kunnes minä itse -- siitä pääsen." Eryximakhos

sanoi: "Minä teen nämä molemmat, sillä minä puhun sinun vuorollasi,

sinä taas, kun pääset vaivastasi, minun vuorollani. Ja jos sinä sillä

aikaa kun minä puhun, hyvän ajan pidätät henkeäsi, niin kenties nikotus

lakkaa, jollei, huuhdo se vedellä pois. Mutta jos se on kovin

itsepintainen, niin ota jotakin, jolla voit ärsyttää sieraimiasi, ja

aivasta. Ja jos niin teet kerran tai kahdesti, niin lakkaa se, olkoonpa

se hyvinkin itsepintainen." -- "Kiirehdi puhumaan", vastasi

Aristophanes; "minä teen siten."

Eryximakhos lausui: "Minusta näyttää välttämättömältä, että koska

Pausanias sai kauniin alun puheeseensa, mutta ei sitä tyydyttävästi

lopettanut, minun tulee laatia puheeseen loppu. Sillä selittäessään

Eroksen olevan kaksinaisen, näyttää hän minusta tehneen aivan oikean

jaoituksen. Mutta että se ei ole ainoastaan ihmisten sieluissa ja

kohdistu kauneihin ihmisiin, vaan että se suuntautuen paljoon muuhun,

asuu muussakin, sekä kaikkien eläinten ruumiissa että siinä, mikä

maassa kasvaa, sanalla sanoen kaikessa olevaisessa, sen luulen

havainneeni meidän ammatistamme, lääketaidosta, sekä kuinka suuri ja

ihmeellinen jumala on, ja miten hänen vaikutuksensa ulottuu kaikkeen,

mitä niin hyvin ihmiset kuin jumalat tekevät. Ja minä alan puheeni

lääketaidosta, saattaakseni myöskin ammattini kunniaan.

"Ruumiin olemuksessa on tämä kaksinainen Eros. Sillä ruumiin terve tila

on tunnustetusti toista ja erinkaltaista kuin sen sairas tila, ja

erinkaltainen tavoittelee ja rakastaa erinkaltaista. Sillä toista on

rakkaus terveessä, toista sairaassa. Ja varmasti on, kuten Pausanias

äsken sanoi olevan kaunista tehdä mieliksi hyville ihmisille, mutta

häpeällistä suostua kurittomille, samaten myös itse ruumiiseen nähden

kaunista tyydyttää ja tuleekin tyydyttää jokaisen ruumiin hyviä ja

terveitä osia, ja tätä juuri nimitys lääketaito tarkoittaa; mutta

huonoihin ja sairaihin osiin suostuminen on häpeällistä eikä tule niitä

tyydyttää, jos mieli olla etevä ammattimies. Sillä lääketaito on,

lausuakseni asian ytimen, tietoa siitä, mitä ruumis rakastaa

täyttymiseen ja tyhjenemiseen nähden, ja se, joka tässä eroittaa

toisistaan kauniin ja häpeällisen rakkauden, hän on taitavin lääkäri,

ja se, joka aikaansaa vaihdoksen, niin että toisen rakkauden asemasta

omaksutaan toinen, ja se, joka ymmärtää synnyttää rakkautta, missä sitä

ei ole, mutta missä sitä tulisi olla, tai ottaa sen pois, missä sitä

on, hän olisi oivallinen ammattimies. Sillä ne voimat, mitkä ruumiissa

ovat toisilleen vihamielisimpiä, on osattava saattaa toisilleen

ystävällisiksi ja rakastamaan toinen toistaan. Ja vihamielisimpiä ovat

toisilleen enimmän vastakkaiset ominaisuudet, kuten kylmä lämpimälle,

katkera makealle, kuiva kostealle, ja kaikki sentapaiset. Ymmärtämällä

näissä synnyttää rakkautta ja sopua on meidän esi-isämme Asklepios,

kuten nämä meidän runoilijamme väittävät ja minäkin uskon, perustanut

tämän meidän tieteemme. Lääketaitoa siis ohjaa, kuten sanottu, kokonaan

tämä jumala, samoin kuin ruumiin harjoitusta ja maanviljelystä. Mitä

taas säveltaiteeseen tulee, on jokaiselle, joka hiukankin on asiaa

ajatellut, ilmeistä, että sen laita on sama kuin näiden, kuten ehkä

Herakleitoskin[15] tahtoo sanoa; sillä hänen sanontatapansa ei ole

sattuva. Hän näet väittää, että ykseys itsessään eroaa ja itseensä

yhdistyy, kuten jousen ja lyran harmonia. Mutta on suurta

järjettömyyttä väittää, että harmonia eroaa tai että se on yhä vielä

eroavaisista sävelistä kokoonpantu. Kenties hän onkin tahtonut sanoa,

että harmonia on syntynyt ennen toisistaan eroavaisista korkeasta ja

matalasta sävelestä, jotka sitten säveltaiteen vaikutuksesta myöhemmin

ovat yhtyneet yhdeksi. Sillä eihän mitenkään voi yhä edelleen

toisistaan eroavasta korkeasta ja matalasta sävelestä syntyä harmoniaa.

Onhan harmonia yhteensointumista, yhteen sointuminen taas on

yhteensoveltumista. Mutta toisistaan eroavaisten asiain

yhteensoveltuminen, niin kauan kuin ne vielä eroavat toisistaan, on

mahdottomuus. Ja erinkaltaisen ja yhteensoveltumattoman on mahdoton

sointua yhteen, kuten rytmikin on syntynyt nopeasta ja hitaasta

tahdista, jotka ennen ovat eronneet toisistaan, mutta sittemmin

sopeutuneet yhteen. Mutta yhteensoveltumisen saa aikaan kaikissa

näissä, kuten äsken mainitsemallani alalla lääketiede, tällä alalla

säveltaide, synnyttäessään niiden kesken rakkautta ja sopua. Ja

säveltaide onkin rakkauden tuntemista sillä alalla, jonka muodostavat

harmonia ja rytmi. Itse harmonian ja rytmin olemuksessa taas ei ole

lainkaan vaikeata havaita rakkauden ilmenemistä, ja tällä alalla ei

kaksinainen Eros esiinny. Mutta kun ihmisten kesken on sovellutettava

rytmiä ja harmoniaa joko sepittämällä, mitä kutsutaan sävellykseksi tai

oikein käyttämällä sävelmiä ja säveltahteja, mitä kutsutaan

esitykseksi, silloin syntyy vaikeuksia ja hyvä taiteilija on tarpeen.

Jälleen toteutuu sama ajatus, että tulee noudattaa siveellisten

ihmisten tahtoa ja sillä tavoin, että ne, jotka vielä eivät ole

siveellisiä, sellaisiksi tulisivat yhä enemmän, ja että tulee säilyttää

näiden rakkaus; tässä meillä on tuo kaunis, taivaallinen rakkaus,

Urania runottaren Eros. Mutta toinen, Polyhymnian[16] Eros, on yleinen

Eros; ja sitä tulee varovaisesti sovelluttaa, mihin sitä sovelluttaa,

jotta tosin voisi korjata siitä nautintoa silti vajoamatta

hillittömyyteen, kuten meidän ammatissamme on suuri vaikeus hyvin

suhtautua niihin himoihin, jotka kohdistuvat keittotaitoon, niin että

ilman sairautta voi niittää nautintoa. Säveltaiteessa ja lääketieteessä

ja kaikilla muilla sekä inhimillisillä että jumalallisilla aloilla on

niin paljon kuin mahdollista kumpaankin Erokseen kiinnitettävä

huomiota. Sillä ne molemmat ovat niissä olemassa.

"Onhan myöskin vuodenaikojen järjestys näiden molempien läpitunkema. Ja

kun ne tilat, jotka juuri mainitsin, lämmin ja kylmä sekä kuiva ja

kostea tulevat osallisiksi siveellisestä rakkaudesta toinen toiseensa,

ja saavuttavat oikean harmonian ja oikein sekaantuvat toisiinsa, niin

ne tuovat tullessaan runsaan sadon ja terveyden ihmisille ja muille

eläville olennoille ja kasveille eivätkä aikaansaa mitään vahinkoa.

Mutta kun hillitön Eros pääsee eri vuodenaikoina voitolle, tuottaa se

paljon tuhoa ja vahinkoa. Sillä rutot tavallisesti syntyvät

tämäntapaisista syistä ja monet muut samanlaiset taudit sekä eläimissä

että kasveissa. Sillä kuura, rakeet ja kasvihome syntyvät tällaisten

rakkauden voimien itsekkyydestä ja hillittömyydestä toisiinsa nähden,

voimien, joitten tuntemista tähtien liikunnossa ja vuodenaikojen

vaihtelussa kutsutaan tähtitieteeksi.

"Edelleen sekä uhrit että kaikki se, mikä kuuluu ennustustaidon piiriin

-- ja tämähän on jumalien ja ihmisten keskeistä vuorovaikutusta -- ovat

olemukseltaan yksinomaan rakkauden suojelemista ja hoivaamista. Sillä

kaikki jumalattomuus syntyy tavallisesti siitä, että joku ei palvele

siveellistä Erosta eikä kunnioita ja arvossapidä häntä kaikissa

teoissaan, vaan palvelee tuota toista sekä suhteessaan vanhempiinsa,

niin hyvin heidän eläessään kuin heidän kuoltuaankin, että suhteessaan

jumaliin. Ennustustaidon tehtävänä on tarkata molempia Eroksia ja

hoivata niitä. Ja ennustustaito on jumalien ja ihmisten keskisen

ystävyyden synnyttäjä sen tuntemuksen kautta, mikä sillä on ihmisissä

vallitsevista rakkauden voimista, jotka tähtäävät hurskauteen ja

jumalattomuuteen. Näin monipuolinen ja suuri voima, tai oikeammin

kaikki voima, on Eroksella kokonaisuudessaan. Mutta sillä Eroksella,

joka vaikuttaa hyvän piirissä kohtuullisena ja oikeamielisenä sekä

meidän että jumalien keskuudessa, sillä on suurin voima ja se valmistaa

meille kaikkea onnellisuutta, niin että me voimme seurustella

ystävyydessä toistemme kanssa samoinkuin meitä mahtavampien -- jumalien

-- kanssa.

"Kenties olen minä ylistäessäni Erosta jättänyt paljon mainitsematta,

mutta en ainakaan tieten tahtoen. Mutta jos olen jättänyt jotakin pois,

on sinun asiasi, Aristophanes, täydentää puhettani. Tai jos jollakin

muulla tavalla aiot julistaa jumalan kunniaa, niin julista, koska olet

päässyt nikotuksesta."

Aristophanes puuttui nyt -- niin kertoi Aristodemos -- puhumaan ja

lausui: "Kyllä se nyt lakkasi, mutta ei kumminkaan ennen kuin olin

käyttänyt sitä vastaan aivastusta, niin että minua ihmetyttää,

tarvitseeko ruumiin siveellinen puoli sellaista meteliä ja sellaisia

kutkutuksia kuin aivastus on. Sillä se lakkasi aivan paikalla, kun

käytin aivastusta sitä vastaan." Eryximakhos sanoi: "Hyvä Aristophanes,

katso, mitä teet! Sinä teet pilaa, vaikka sinun pitäisi puhua, ja

pakoitat minun ryhtymään sanojesi vartiaksi sen varalta, että sanot

jotakin naurettavaa, vaikka sinun olisi tilaisuus puhua rauhassa."

Aristophanes lausui nauraen: "Oikein puhuttu, Eryximakhos, ja olkoot

sanani mitättömät! Mutta älä vartioitse minua, minä kun pelkään sen

puolesta, mitä aion puhua, en sitä, että sanon jotakin, joka herättää

naurua -- sehän olisi etu ja minun runottareni mukaista, vaan että

sanon sellaista, joka tekee minut naurettavaksi." -- "Luuletko,

Aristophanes", sanoi toinen, "pääseväsi pakoon, kun kerran olet

ampunut? Mutta ole nyt tarkkana ja puhu niin, kuin sinun pitäisi

vastata sanoistasi! Kenties kuitenkin, jos hyväksi näen, minä vapautan

sinut."

"Varmasti, Eryximakhos", sanoi Aristophanes, "aion puhua hieman toiseen

tapaan kuin sinä ja Pausanias puhuitte. Sillä minusta näyttää siltä,

etteivät ihmiset ylipäätään ole huomanneet Eroksen mahtia. Jos he näet

sen olisivat huomanneet, olisivat he hänelle pystyttäneet suurimmat

temppelit ja alttarit ja valmistaneet hänelle suurimmat uhrit, eivätkä

olisi asiat kuten nyt, jolloin ei mitään kaikesta tästä hänelle

tapahdu, vaikka niin pitäisi ennen kaikkea tehtämän. Sillä hän on

jumalista suurin ihmisystävä, ollen ihmisten sekä auttaja että lääkäri

siinä, minkä parantaminen saattaisi synnyttää suurimman onnen

ihmissuvulle. Minä koetan siis teille esittää hänen mahtinsa, ja te

saatte olla muitten opettajia. Mutta ensiksi tulee teidän oppia

tuntemaan inhimillinen luonto ja ne vaiheet, mitä se on kokenut. Sillä

meidän luontomme ei muinoin ollut sama kuin nyt, vaan toisenlainen.

Ensiksi näet oli kolme ihmissukupuolta, ei kuten nyt, kaksi, miehinen

ja naissukupuoli, vaan niiden lisäksi oli kolmaskin, joka oli yhdistys

kummastakin näistä ja jonka nimi enää on jälellä, sen itsensä hävittyä.

Miesvaimo oli silloin näet yhtenä olentona olemassa ja sekä muotonsa

että nimensä puolesta se oli yhdistys kummastakin, mies- ja

naissukupuolesta. Mutta nyt sitä ei ole olemassa muuta kuin

häväistysnimenä. Sitäpaitsi oli jokainen ihminen muodoltaan

ympyriäinen, niin että selkä ja keuhkot muodostivat pyöreän kehän,

hänellä oli neljä kättä ja yhtä monta jalkaa kuin kättä, ja pyöreällä

niskalla kahdet kasvot, joka suhteessa samanlaiset. Ja molemmilla

näillä vastakkaisilla kasvoilla oli yksi päälaki ja neljä korvaa,

hänellä oli kahdet sukuelimet ja kaikki muu niinkuin tästä voi päättää.

Hän kulki suorana kuten nytkin, kummanne päin halusi. Ja kun hän pyrki

nopeasti kulkemaan eteenpäin, niin hän nojasi niihin kahdeksaan

raajaan, jotka hänellä oli, ja kulki pyöränä nopeasti eteenpäin, kuten

ne, jotka heittävät kuperkeikkaa ja niin tehdessään kiertävät raajansa

pyöräksi. Mutta sentakia oli olemassa kolme tällaista sukupuolta, että

miehinen suku polveutui alkuaan auringosta, naissuku maasta, ja se

sukupuoli, jolla oli osaa molemmista, kuusta, koska kuullakin on osaa

molemmista. Kehänmuotoisia he olivat sekä itse että heidän liikuntonsa

sentakia, että he olivat vanhempiensa kaltaisia. Väeltään ja voimiltaan

he olivat mahtavia, heillä oli suuret ajatukset ja he ryhtyivät

hyökkäämään jumalien kimppuun, ja se, mitä Homeros kertoo Ephialteesta

ja Otoksesta,[17] se soveltuu heihin, nimittäin että he ryhtyivät

rakentamaan tietä taivaaseen hyökätäkseen jumalien kimppuun.

"Zeus siis ja muut jumalat neuvottelivat, mitä heidän tuli tehdä, ja

olivat neuvottomia. Sillä he eivät pystyneet heitä tappamaan eivätkä

iskien heitä salamalla kuten gigantteja tekemään tyhjäksi koko

sukukuntaa, sillä silloin heiltä olisi mennyt tyhjiin se palvelus ja ne

uhrit, joita ihmisten puolelta heidän osakseen tuli, eivätkä he

myöskään voineet sallia heidän pöyhkeillä. Lopulta Zeus suurella

tuskalla keksi jonkun ajatuksen ja sanoi: 'Luulen keksineeni keinon,

joka tekee ihmisten olemassaolon mahdolliseksi, mutta samalla saattaa

heidät lakkaamaan hillittömyydestään, kun he käyvät heikommiksi. Minä

nimittäin', sanoi hän, 'halkaisen heidät nyt jokaisen kahtia, ja he

käyvät samalla heikommiksi ja meille hyödyllisemmiksi sen kautta, että

he lukumäärältään lisääntyvät. He tulevat käymään pystysuorassa

asennossa kahdella jalalla. Mutta jos he yhä edelleen näyttäisivät

pöyhkeilevän eivätkä tahtoisi pysyä rauhallisina, niin minä halkaisen

heidät jälleen kahtia, niin että he saavat kulkea yhdellä jalalla

hyppien.' Tämän sanottuaan hän halkaisi ihmiset kahtia, kuten ne, jotka

halkovat hedelmiä hilloamista varten tai kuten ne, jotka hiuksilla

halkovat munia. Ja joka kerta kun hän halkaisi jonkun, käski hän

Apollonin kääntää tämän pään ja puolen kaulaa halkaisukohtaan päin,

jotta ihminen nähdessään itsessään tapahtuneen halkomisen olisi

säädyllisempi; kaiken muun hän käski hänen parantaa. Tämä käänsi ympäri

kasvot ja veti joka puolelta nahkaa kokoon sen paikan ylitse, mitä nyt

kutsutaan mahaksi, ja sitoi kiinni sen keskellä mahaa kokoon vedetyn

rahakukkaron tavoin niin, että jätti yhden suun, jota nimitetään

navaksi. Muut poimut hän enimmäkseen siloitteli ja muodosteli rinnan

jollakin sentapaisella työkalulla, jollaista suutarit käyttävät

tasoitellessaan lestille pannun nahan poimuja. Mutta muutamia ryppyjä

hän jätti, nimittäin ne, jotka ovat juuri mahan ja navan seutuvilla,

olemaan muistomerkkinä muinaisesta onnettomuudesta.

"Kun ruumis siis oli halkaistu kahtia, niin jokainen kaipasi omaa

puoliskoansa ja lyöttäytyi sen kanssa yhteen; ja he heittivät kädet

toistensa ympäri ja syleilivät toisiaan haluten kasvaa yhteen. Niin he

kuolivat nälkään tai muuten hoidon puutteessa, kun he eivät mitään

tahtoneet tehdä toisistaan erotettuina. Ja joka kerta kun puoliskoista

joku kuoli toisen jäädessä eloon, niin jälelle jäänyt etsi toista ja

kietoutui sitä syleilemään, kohtasipa se muinaisen kokonaisen naisen

puolikkaan, jota me nyt kutsumme naiseksi, tai miehen puolikkaan. Ja

näin he hukkuivat. Mutta Zeus alkoi tuntea sääliä, keksi toisen keinon

ja muutti heidän sukuelimensä etupuolelle. Siihen asti näet nämä olivat

heidän ulkopuolellaan, eivätkä he siittäessään yhtyneet toisiinsa, vaan

he siittivät ja synnyttivät maassa, kuten heinäsirkat. Hän muutti siis

nämä etupuolelle ja laittoi siitoksen niiden kautta tapahtumaan

keskinäisessä yhtymisessä, miehen yhtymisessä naiseen, sentakia, että

jos mies syleilyssä yhtyisi naiseen, he siittäisivät ja syntyisi uusi

suku, ja taas jos mies yhtyisi mieheen, tästä yhtymisestä syntyisi

tyydytystä, ja he sen lopetettuaan kävisivät töihin käsiksi ja

pitäisivät huolta muusta, joka elämään kuuluu. Niin kaukaisesta ajasta

asti siis on ihmisiin istutettu rakkaus toinen toiseensa. Se johtaa

heitä takaisin heidän entiseen luontoonsa ja pyrkii tekemään yhtä

kahdesta ja parantamaan inhimillisen luonnon.

"Jokainen meistä on siis ihmisen puolikas, koska meidät on halkaistu

kuten kampelat ja siten tehty kaksi yhdestä. Ja jokainen etsii aina

omaa puolikastaan. Siis kaikki miehet, jotka on lohottu kaksoisoliosta,

jota silloin kutsuttiin miesvaimoksi, ovat naislempisiä, ja enemmistö

avionrikkojia on lähtöisin tästä suvusta. Ne naiset taas, jotka ovat

mieslempisiä ja puolisoina uskottomia, lähtevät tästä suvusta. Mutta

naisista kaikki ne, jotka ovat halkomia naisesta, eivät paljon kiinnitä

huomiotansa miehiin, vaan ovat mieluummin kääntyneitä naisten puoleen,

ja naisystävykset syntyvät tästä suvusta. Ne taas, jotka ovat halkomia

miehisestä sukupuolesta, ajavat sitä takaa, mikä on miehistä, ja

niinkauan kuin he ovat poikasia, rakastavat he, miessuvun osia kun

ovat, miehiä ja iloitsevat saadessaan maata miesten vieressä ja

syleillä heitä, ja nämä ovat pojista ja nuorukaisista parhaita, koska

he ovat miehekkäimpiä luonnostaan. Muutamat sanovat heidän olevan

häpeämättömiä, mutta siinä he valehtelevat. Sillä eivät he tee tätä

häpeämättömyydestä, vaan rohkeudesta ja uljuudesta ja miehekkyydestä,

rakastaen sitä, mikä on heidän kaltaistaan. Siitä on oiva todistus, se

nimittäin, että yksinomaan nämä tällaiset miehet täyskasvaneina

antautuvat valtiolliseen toimintaan. Kun he ovat tulleet miehiksi,

rupeavat he rakastamaan poikia eivätkä luonnostaan välitä avioliitosta

ja lasten tekemisestä, vaan laki pakoittaa heidät siihen, ja he ovat

tyytyväisiä, jos saavat elää naimattomina toistensa parissa. Kaikissa

tapauksissa tulee tällaisesta poikien rakastaja ja rakastajansa ystävä,

hän kun aina rakastaa sitä, mikä on hänen sukuaan. Joka kerta kun siis

poikien rakastaja ja jokainen muu tapaa juuri tuon oman puoliskonsa,

valtaa heidät ihmeellisellä tavalla ystävyys, sukulaistunne ja rakkaus,

eivätkä he -- lyhyesti sanoen -- halua erota toisistaan edes vähäksi

aikaa. Ja nämä, jotka elävät koko elinaikansa toistensa parissa, ovat

niitä, jotka eivät osaisi sanoa, mitä haluavat toisiltaan itselleen

tapahtuvan. Sillä eihän sitä toki voisi olla yhdyselämä aistillisen

rakkauden nautinnoissa, niin että toinen sen takia niin täydellä

innolla pyrkisi nauttimaan yhdessäolosta toisen kanssa; vaan ilmeisesti

kummankin sielu kaipaa jotakin muuta, jota ei osaa sanoa, vaan

ainoastaan aavistaa ja arvailee. Ja jos heidän eteensä heidän yhdessä

maatessaan ilmestyisi Hephaistos, kädessään työaseensa, ja kysyisi:

'Mitä te, ihmiset, toisiltanne oikeastaan tahdotte?' ja jos he eivät

tietäisi, mitä vastata, ja hän uudestaan kysyisi: 'Sitäkö te haluatte,

että mahdollisimman paljon saisitte olla yhdessä, niin ettei teidän

tarvitsisi yöllä eikä päivällä erota toisistanne; jos te sitä haluatte,

tahdon minä sulattaa ja kasvattaa teidät yhteen, niin että teistä,

joita nyt on kaksi, tulee yksi ja että, niin kauan kuin elätte, yhtenä

ollen molemmat elätte yhdessä, ja kuoltuanne tuolla Hadeksessa olette

yhdessä kuolleina yksi kahden asemasta. Katsokaa siis, tätäkö te

halajatte ja onko teille kylliksi, jos tämän saavutatte!' -- tämän

kuultuaan ei kukaan -- sen tiedämme -- vastaisi kieltävästi tai

näyttäisi jotakin muuta tahtovan, vaan yksinkertaisesti uskoisi

kuulleensa sitä, mihin jo kauan on pyrkinyt, nimittäin että yhtyneenä

ja sulautuneena rakastettuunsa saisi tulla kahdesta yhdeksi. Tähän on

se syynä, että meidän vanha luontomme oli juuri tämä ja että olimme

kokonaisia. Juuri tällä kokonaisen kaipuulla ja tavoittelulla on nimenä

rakkaus. Tätä ennen, kuten sanottu, olimme yksi. Mutta nyt on jumala

meidät vääryytemme takia jakanut erilleen, kuten lakedaimonilaiset ovat

tehneet arkadialaisille.[18] Näin ollen pyörii vaara, että, jollemme

ole säädyllisiä jumalia kohtaan, meidät uudestaan halkaistaan ja me

saamme kulkea ympäri sennäköisinä kuin pylväisiin hakatut kuvat, jotka

nenän kohdalta ovat halki sahatut, kuten kahtia jaetut kuutiot. Mutta

sentähden tulee joka miehen kehoittaa jokaista pitämään jumalia

kunniassa, jotta voisimme tällaisen kohtalon välttää, mutta siitä tulla

osallisiksi, jossa Eros on johtajamme ja sotapäällikkömme. Häntä

vastaan älköön kukaan toimiko! Häntä vastaan taas toimii jokainen, joka

vetää päällensä jumalien vihan. Mutta jos me pääsemme jumalan ystäviksi

ja hyvään sovintoon hänen kanssaan, löydämme me lemmikkimme ja saamme

hänet omaksemme, mikä nyt vain harvoille onnistuu. Älköön Eryximakhos

keskeyttäkö minua ja tehkö sanojani pilkan alaisiksi selittämällä, että

minä muka tarkoitan Pausaniasta ja Agathonia! Sillä kenties hekin

sattuvat kuulumaan näihin ja molemmat luonnostaan ovat miehisiä.

Minähän tarkoitan nyt kaikkia, sekä miehiä että naisia, kun sanon, että

meidän sukumme siten tulisi onnelliseksi, jos me pääsisimme rakkauden

täyttymykseen ja jokainen saavuttaisi oman lemmikkinsä päästen entiseen

luontoonsa. Jos tämä on parasta, niin täytyy siis myös nykyisissä

olosuhteissa sen olla parasta, mikä on sitä lähinnä. Sitä taas on

lemmikin saavuttaminen, joka on rakastajan mielenlaadun mukainen. Jos

siis ylistämme jumalaa, joka tämän aiheuttaa, niin täydellä syyllä

silloin saamme ylistää Erosta, joka nykyhetkellä antaa meille enimmät

lahjat johtaessaan meidät meille sukulaiseen, ja tulevaisuuden varalle

tarjoaa meille suurimmat toiveet, nimittäin, että jos osoitamme

kunnioitusta jumalia kohtaan, hän saattaa meidät vanhaan luontoomme,

parantaa meidät ja tekee meidät autuaiksi ja onnellisiksi. --

"Tällainen, Eryximakhos, sanoi hän, on minun puheeni Eroksesta,

toisenlainen kuin sinun. Kuten jo olen sinua rukoillut, älä tee sitä

pilkanalaiseksi, jotta saisimme kuulla jälellä olevia, mitä kukin

sanoo, tai mieluummin, mitä kumpikin. Sillä Agathon ja Sokrates vain

ovat jälellä."

"Minä teen tahtosi mukaan", kertoi Aristodemos Eryximakhoksen

lausuneen. "Sillä puheesi on minustakin tuntunut miellyttävältä. Ja

jollen tietäisi, että Sokrates ja Agathon erinomaisesti tuntevat

rakkausasioita, niin pahasti pelkäisin heidän jäävän sanattomiksi,

sentakia että niistä on paljon ja monipuolisesti puhuttu. Nyt kuitenkin

olen luottavaisella mielellä." Sokrates sanoi: "Sinähän olet itse

jalosti suorittanut kilpataistelun. Mutta jos sinä olisit siinä

asemassa, missä minä nyt olen, tai ehkä mieluummin, missä minä tulen

olemaan, kun Agathonkin on puhunut, olisit sinä aikalailla peloissasi

ja suuresti hädissäsi, kuten minä nyt olen." -- "Sinä tahdot huumata

minut, Sokrates", sanoi Agathon, "jotta joutuisin hämilleni luullessani

kuulijakunnalla olevan suuria odotuksia puhetaitoni suhteen." --

"Minulla olisi tosiaankin huono muisti, Agathon", sanoi Sokrates, "jos

minä, nähtyäni sinun varmuutesi ja jalon tyyneytesi sinun astuessasi

näyttämölle näyttelijäin seurassa ja katsoessasi päin niin suurta

katsomoa lainkaan joutumatta pelon valtaan, kun sinun piti esittää

näytelmäsi, jos minä luulisin sinun joutuvan hämillesi meidän muutamien

harvojen ihmisten takia." -- "Kuinka Sokrates", sanoi Agathon, "ethän

sinä toki luule minun olevan niin täynnä teatteria, etten hyvin

käsittäisi, että järkimiehelle muutamat ymmärtäväiset ovat

pelottavampia kuin joukko ymmärtämättömiä?" -- "En tosiaan tekisi

kauniisti, Agathon", sanoi Sokrates, "jos ajattelisin sinusta jotakin

epähienoa. Sillä tiedän hyvin, että jos sattuisit joidenkuiden pariin,

joita pitäisit viisaina, sinä välittäisit niistä enemmän kuin joukosta.

Mutta tuskin me olemme sellaisia. Sillä mehän olimme siellä saapuvilla

ja kuuluimme joukkoon. Mutta jos sattuisit muitten viisaiden pariin,

niin pian sinä heitä häpeäisit, jos luulisit tekeväsi jotakin, joka on

häpeällistä. Vai mitä tarkoitat?" -- "Totta puhut", sanoi hän. --

"Mutta joukkoa et sinä häpeäisi, jos luulisit tekeväsi jotakin

häpeällistä." -- Phaidroksen sanoi Aristodemos silloin puuttuneen

puheeseen ja lausuneen: "Hyvä Agathon, jos vastaat Sokrateelle, ei hän

enää lainkaan välitä siitä, miten keskustelumme aiheen käykään, kunhan

hänellä vain on joku, jonka kanssa keskustella; varsinkin jos tämä on

kaunis mies. Minä kuulen kyllä mielelläni Sokrateen keskustelevan,

mutta minun täytyy pitää huolta ylistyspuheesta Erokselle, ja

vastaanottaa itsekultakin teistä puhe. Kun kumpikin on antanut osansa

jumalalle, keskustelkoon sitten tällä tavalla." -- "Hyvin puhuttu,

Phaidros", sanoi Agathon, "eikä mikään estä minua puhumasta, sillä

Sokrateen kanssa voin minä toistekin usein keskustella.

"Minä tahdon nyt ensin lausua, mitenkä minun tulee puhua, ja sitten

puhua. Sillä minusta näyttää siltä, ettei kukaan niistä, jotka ovat

tätä ennen puhuneet, ole ylistänyt jumalaa, vaan kaikki ovat kiittäneet

ihmisiä onnellisiksi sen hyvän takia, jonka jumala on heille

lahjoittanut. Mutta millainen hän oikeastaan on, joka nämä lahjat on

antanut, sitä ei ole kukaan sanonut. Ainoa oikea tapa kuitenkin

jokaisessa ylistyspuheessa ja jokaista ylistäessä on puheella koettaa

esittää, millainen ja minkä aiheuttaja se on, josta on puhe. Siten

tulee meidän Erostakin ylistää, ensinnä häntä itseään, millainen hän

on, ja sitten hänen lahjojaan. Minä puolestani väitän, että niin

onnellisia kuin kaikki jumalat ovatkin, Eros on, jos on luvallista niin

sanoa joutumatta kenenkään kostonalaiseksi, onnellisin heistä, koska

hän on kaunein ja paras. Kaunein hän on seuraavista syistä. Ensiksi hän

on, Phaidros, jumalista nuorin. Painavan todistuskappaleen tälle

väitteelle tarjoaa hän itse pakenemalla paetessaan vanhuutta, joka

kuitenkin ilmeisesti on nopea. Ainakin se nopeammin kuin sen tulee,

meitä lähenee. Tätä Eros luonnostaan vihaa eikä sitä kaukaakaan lähene.

Nuorten parissa ja seurassa hän aina on. Sillä vanha sananparsi lausuu

aivan oikein sanoessaan, että samanlainen aina liittyy samanlaiseen.

Phaidrokseen minä yhdyn monessa muussa suhteessa, mutta en siinä, että

Eros on vanhempi Kronosta ja Iapetosta,[19] vaan väitän, että hän on

nuorin jumalista ja ikuisesti nuori ja että ne muinaiset jumalien

keskuudessa sattuneet tapahtumat, joista Hesiodos ja Parmenides

kertovat, ovat syntyneet Ananken[20] (Välttämättömyyden) eikä Eroksen

vaikutuksesta, jos heidän kertomuksensa ylipäänsä on tosi. Sillä eivät

jumalat olisi silponeet eivätkä sitoneet kahleisiin toisiaan eivätkä

tehneet monenlaista muuta väkivaltaa, jos Eros olisi ollut heidän

keskellään, vaan ystävyys ja rauha olisi vallinnut, kuten nyt, siitä

asti kuin Eros on jumalia hallinnut. Nuori hän siis on, ja paitsi että

on nuori, on hän hento; ja hän kaipaa runoilijaa sellaista kuin oli

Homeros kuvailemaan jumalan hentoutta. Sillä Homeros sanoo, että

Ate[21] on jumalatar ja hento; ainakin hänen jalkojaan hän kuvaa

hennoiksi, sanoen:

"'Hennot jalkansa ei käy koskaan maan tämän pintaan.

Ei, vaan miesten päitäpä myöten kulkunsa leijaa.'

"Hän näyttää minusta kauniilla todistuksella osoittavan hänen

hentoutensa, sillä nimittäin, ettei hän kulje pitkin kovaa pohjaa, vaan

pehmeätä. Samaa todistusta mekin tahdomme käyttää Eroksesta

osoittaaksemme, että hän on hento. Hän ei näet kulje maan kamaralla

eikä päälakia myöten, mitkä eivät ole erittäin pehmeitä, vaan hän sekä

kulkee että asuu sellaisessa, mikä on kaikkein pehmeintä olevaisesta.

Sillä hän on asettunut asumaan jumalien ja ihmisten mieliin ja

sieluihin, ei kuitenkaan järjestänsä kaikkiin sieluihin, vaan aina kun

hän tapaa sielun, missä on karkea mielenlaatu, hän väistyy, mutta

asettuu sinne asumaan, missä on pehmeä mieli. Kun hän siis aina sekä

jaloillaan että kaikin tavoin tarttuu sellaiseen, mikä on pehmeimmästä

pehmeintä, niin täytyy hänen olla kaikista hennoin. Nuorin hän siis on

ja hennoin ja sen lisäksi notkea vartaloltaan. Sillä ei hän olisi

kykenevä hiipimään kaikkeen eikä salaa käymään sisälle jokaiseen

sieluun eikä sieltä pois, jos hän olisi kova ja karkea. Mutta hänen

tasasuhtaisesta ja notkeasta olennostaan on hyvänä todisteena jalo

ulkomuoto, joka Eroksella kaikkien olentojen joukossa yleisen

tunnustuksen mukaan erikoisesti on. Sillä muodottomuudella ja Eroksella

on ikuinen keskinäinen sota. Hänen ihonsa kauneutta osoittaa jumalan

elämä kukkien keskellä. Sillä kukoistamattomaan ja loppuun kukkineeseen

ruumiiseen ja sieluun ja mihin muuhun tahansa ei Eros asetu, mutta

missä on kukkea ja tuoksuva paikka, sinne hän sekä asettuu että siellä

pysyy.

"Jumalan kauneudesta riittäköön tämä, vaikka paljon vielä on sanomatta.

Eroksen hyveestä on tämän jälkeen puhuttava. Suurinta on se, ettei Eros

tee vääryyttä jumalalle eikä ihmiselle eikä kärsi vääryyttä jumalalta

eikä ihmiseltä. Sillä hän ei väkivaltaisesti koe mitään, jos hän

jotakin kokee, koska väkivalta ei koske Erokseen. Eikä hän väkivalloin

tee, mitä tekee. Sillä jokainen palvelee Erosta vapaaehtoisesti

kaikessa, ja mihin joku vapaaehtoisesti myöntyy toisenkin puolen

menetellessä vapaasta tahdosta, sen lait, valtion kuninkaat, julistavat

oikeaksi. Paitsi oikeamielisyyttä on hänessä mitä suurin määrä

kohtuullisuutta. Sillä kohtuullisuus on -- kuten tunnustetaan --

nautintojen ja halujen hallitsemista, Erosta voimakkaampi ei taas

mikään nautinto ole. Mutta jos on heikompia nautintoja, hallitsee niitä

Eros, ja hän siis on hallitseva. Ja hallitessaan nautintoja ja haluja

lienee Eros erikoisen kohtuullinen. Urhoollisuudessa taas ei edes Ares

vedä Erokselle vertoja. Sillä ei Ares omista Erosta, vaan Eros Areksen,

Eros, rakkaus Aphroditehen,[22] kuten kerrotaan. Ja se, joka omistaa,

on voimakkaampi kuin se, jota omistetaan. Mutta se, joka hallitsee

muista urhoollisinta, on kai itse urhoollisin. Olen nyt puhunut jumalan

oikeamielisyydestä, kohtuullisuudesta[23] ja urhoollisuudesta, mutta

viisaudesta on minun vielä puhuminen. Niin paljon kuin mahdollista on

minun koetettava olla tässäkään mitään laiminlyömättä. Ensiksi -- jotta

minäkin antaisin kunnian meidän taiteellemme, kuten Eryximakhos

omalleen -- on jumala niin viisas runoilija, että kykenee toisenkin

tekemään runoilijaksi. Jokaisesta ainakin tulee runoilija, johon Eros

vain koskee, vaikka hän ennestään olisikin epärunollinen. Tätä seikkaa

sopii käyttää todistuksena siitä, että Eros on suuri taituri ylipäänsä

kaikessa muusillisessa taiteessa. Sillä sitä, mitä jollakulla joko ei

ole tai mitä hän ei tiedä, sitä hän ei kykenisi antamaan eikä

opettamaan toiselle. Ja mitä taas tulee taitoon synnyttää kaikki elävät

olennot, niin kuka väittää vastaan, ettei juuri Eroksen viisaudesta

kaikki elollinen synny ja kasva. Mitä taas mestaruuteen muissa

taiteissa tulee, niin emmekö tiedä, että se taide, minkä

opetusmestariksi tämä jumala ryhtyy, se kehittyy kuuluisaksi ja

loistavaksi, se taas, johon Eros ei koske, jää varjoon. Sillä

jousella-ampumistaidon ja lääketaidon sekä ennustustaidon Apollon löysi

kaipuun ja rakkauden opastamana, niin että hänkin kai on Eroksen

opetuslapsi kuten Musat runoustaiteessa, Hephaistos takomistaidossa,

Athena kutomataidossa ja Zeus taidossa hallita jumalia ja ihmisiä.

Siispä on jumalienkin asiat saatu järjestykseen Eroksen asetuttua

heihin, Eroksen, joka ilmeisesti on rakkautta kauneuteen. Sillä

rumuuteen ei Eroksella voi olla mitään suhdetta. Tätä ennen sattui,

kuten alussa sanoin, paljon pahaa jumalille Ananken (Välttämättömyyden)

hallitusvallan kautta, kuten kerrotaan. Mutta kun tämä oli syntynyt,

johtui kauneuden rakkaudesta kaikkea hyvää jumalille ja ihmisille. Niin

minusta näyttää, Phaidros, Eros ensinnä olevan itse kaunein ja parahin,

ja senjälkeen muissakin synnyttävän muita samanlaisia ominaisuuksia.

Johtuu mieleeni sanoa jotain runomitassakin, nimittäin että tämä

"'Suo levon maailmalle ja tyyneyden ulapalle,

tuulet vaimentaa, surut unten rauhalla poistaa.'