Viisas Sokrates vakuuttaa Symposionissa ymmärtävänsä, jollei mitään
muuta, niin ainakin rakkautta. Saman tunnustuksen voisi Platon antaa
itsestään. Siitä mitä molemmat tässä suhteessa ovat tehneet tai
lausuneet, on paljon kirjoitettu ja paljon kiistelty. Kauniita
nuorukaisia metsästävä Sokrates ja poikarakkaudesta avoimesti puhuva
Platon ovat olleet monelle loukkauskiviä, ja jo muuan muinaisajan
filosofi näkee Symposionissa pelkkää paheen ylistystä. Tuomiot ovat
kuitenkin olleet liian äkkipikaisia. Rakkaudessakin on Sokrates se
suuri moralisti, joksi me muuten olemme oppineet hänet tuntemaan. Hän
tahtoo voittaa nuorukaiset itselleen voidakseen heitä kasvattaa ja
ohjata tietoon ja tiedon omistamisen kautta hyveeseen. Miten syvä
Sokrateen vaikutus holhotteihinsa on ollut, sen osoittaa parhaiten
Alkibiadeen Symposionissa siitä antama todistus. Platonille laajenee
rakkaus universaaliseksi pyrkimykseksi ikuisuutta kohti, siksi
voimaksi, joka johtaa totuuden etsijää tavoittamaan korkeinta tietoa,
tietoa ainoasta tosiolevaisesta, ideamaailmasta. Näin Phaidros
dialogissa, näin myös Symposionissa.
Eros -- niin kertoo _Sokrates_ Diotiman, viisaan mantineialaisen vaimon
hänelle opettaneen -- on pyrkimystä hyvään, halua sen ikuiseen
omistamiseen, kuolemattomuuden kaipuuta. Tämä kuolemattomuuden kaipuu
ilmenee ja voi saada tyydytyksensä siten, että kaikki olennot pyrkivät
synnyttämään sekä ruumiillisesti että henkisesti, sillä tavoin
säilyttääkseen jotakin olemuksestaan. Tämä synnyttäminen voi tapahtua
vain siinä, mikä on kaunista. Ja näin johtaa Eros kaikkeen, missä
kauneus ilmenee. Ensin syttyy rakkaus kauniiseen ruumiiseen, sitten
osoittaa lähempi tarkastelu, että kaikissa ruumiissa asuva kauneus on
sukulaiskauneutta. Mutta sen, joka vihkiytyy Erokselle, tulee havaita,
että sielujen kauneus on jotakin korkeampaa kuin ruumiiden, tulee
tajuta harrastuksiin ja lakeihin sisältyvä kauneus, ja pyrkiä yhä
ylöspäin tietojen kauneuteen, kunnes kauneuden ulappa avautuu katsojan
eteen, ja hän voi omaksua tiedon kauneudesta itsestään.
Tämä kauneus itsessään, kauneuden idea -- Platon ei tässä käytä tätä
sanaa -- on syntymätön ja häviämätön, ikuinen ja muuttumaton,
riippumaton kaikesta yksityisestä, jotakin itsessään ja itsestään
olevaista, josta kaikki muu kauneus on osallisena.
Sille, joka on saavuttanut korkeimman päämäärän, oppinut tuntemaan,
mitä kauneus itsessään on, on elämä vasta elämisen arvoinen. Se ihminen
on saavuttanut totuuden ja kykenee synnyttämään todellisen hyveen.
Hänen on suotu tulla jumalille rakkaaksi ja, jos ylipäänsä kenenkään,
kuolemattomaksi.
Näin on kauneus kohotettu aistinmaailman yläpuolelle, ideamaailmaan.
Mutta kuten Platonille usein, jää nytkin suhde aistin- ja ideamaailman
välillä epäselväksi. Niin riippumaton kuin kauneus itsessään
aistinmaailmasta onkin, on kaikki yksityinen kauneus kuitenkin siitä
osallinen. Ristiriita on Platonilta jäänyt huomaamatta, eikä hän
yritäkään sitä ratkaista.
Kauneuden idea ei Pidoissa ole niinkään ajattelun tietä saavutettu --
kuten pyhiin salamenoihin vihkii Diotima Sokrateen oppiinsa rakkaudesta
-- kuin runoilijan voimakas sisäinen näkemys, joka kokonaan täyttää
hänen sielunsa dionyysisellä hurmiolla. Tämän yleisen kauneuden
rinnalla jää kaikessa yksityisessä ilmenevä kauneus Platonille
yhdentekeväksi. Kielteiselle kannalle hän ei kuitenkaan siihen nähden
asetu, vaan pitää sitä tienä, joka johdattaa kauneuden ideaan.
Siihen, mitä dialogin muut henkilöt esittävät rakkaudesta ja Eroksesta,
sisältynee myös sellaisia ajatuksia, joita Platon ei hylkää, ja hän
antaakin Sokrateen hyväksyä joitakin niistä. Ylimalkaan nämä
sivuhenkilöt kuitenkin käsittelevät kysymystä pinnallisesti ja kukin
kannaltaan yksipuolisesti ja kuvastavat sitä keskitasoa, jolla
keskustelut päivän ja elämän polttavista kysymyksistä Ateenan
filosofoivan sivistyneistön piirissä liikkuivat. On arveltu, että nämä
henkilöt ovat enemmän vissien koulukuntien mielipiteitten ja
esitystavan tulkkeja -- ennen muita puhuja Isokrateen ja sofisti
Gorgiaan -- kuin esittävät omia ajatuksiaan ja omaa itseänsä, ja
Sokrateen pilanteko Agathonin Gorgianisesta puhetaidosta näyttäisi
antavan tällaiselle otaksumalle tukea. Eiköhän kuitenkin ole oikeampaa
ja yksinkertaisempaakin ajatella, että Platon on kullekin dialogin
henkilölle sovittanut sekä ajatuksiltaan että muodoltaan mahdollisimman
karakteristiset lausunnot, joskin niissä on yhtä ja toista, joka on
kotoisin jostakin koulukunnasta, johon asianomaiset sitäpaitsi
saattoivat kuulua? Joka tapauksessa tuskin voi mestarillisemmin
jäljitellä Aristophanesta kuin Platon on tehnyt, ja kaikki mitä me
tiedämme Agathonista, antaa meidän aavistaa hänen karakteristiikkansa
sekä ajatuksiin että esitystapaan nähden erinomaisen sattuvaksi.
Erikoista ihmettelyä herättää _Aristophaneen_ esiintyminen pidoissa
täydessä sovussa Sokrateen seurassa. Tunnettuahan on, miten
Aristophanes komediassaan Pilvet saattaa Sokrateen karkean pilkkansa
esineeksi kuvatessaan hänet sellaiseksi, mitä hän kaikista vähimmin
oli, pahimmaksi sofistiksi ja ihmisten petkuttajaksi. Miten tyynesti
Sokrates katsojien joukossa tämän kestikin, hieman katkerasti antaa
Platon Sokrateen Puolustuspuheessaan tähän viitata.
Muut dialogin henkilöt ovat hekin enemmän tai vähemmän tunnettuja
Sokrateen aikalaisia. _Agathon_, pitojen isäntä, oli aikansa etevimpiä
murhenäytelmän kirjoittajia, hienostunut maailmanmies, jota
Aristophanes Thesmophoriazusai näytelmässä purevasti ivaa. _Pausanias_
kuului Agathonin ihailijoihin ja opinto- sekä kenties myös
ammattitovereihin. Hänet mainitaan myös Protagoras dialogissa.
_Phaidros_ kuvataan innostuneeksi väittelijäksi, mutta ei erittäin
teräväksi ajattelijaksi. Hän oli Platonin lähimpiä ystäviä, ja eräs
tämän dialogeista on saanut hänen mukaan nimensä. _Eryximakhos_
mainitaan myös dialogeissa Protagoras ja Phaidros. Hän, kuten hänen
isänsäkin Akumenos, oli kuuluisa lääkäri.
Aivan erillisen kokonaisuuden muodostaa dialogin ihmeellinen loppu,
missä juopunut _Alkibiades_ tuodaan näyttämölle. On niitä, jotka
arvelevat juuri tästä osasta koko dialogin kasvaneen ja pitävät Pitoja
etusijassa puolustuskirjoituksena niitä häväistysjuttuja vastaan, mitä
Sokrateesta ja Alkibiadeesta oli liikkeellä. Oli miten tahansa, joka
tapauksessa tämä kohtaus on suuremmoisinta, mitä Platon on
kirjoittanut. Ei ainoastaan Alkibiades ole siinä ilmielävänä edessämme,
myöskin Sokrateen ihmeellinen persoonallisuus tulee Alkibiadeen
kuvauksessa meitä lähemmäksi kuin missään muualla.
Koko dialogin Platon esittää kertomuksena. _Apollodoros_, eräs
Sokrateen uskollisimpia oppilaita -- Phaidron dialogissa hän on yksi
niitä, jotka Sokrateen kuolinhetkellä olivat hänen luonaan --
kertoo keskustelun sellaisena kuin hän sen on kuullut eräältä
Aristodemokselta. Meistä tuntuu siltä, ettei tämä muoto ole
onnistuneesti valittu, emmekä voi kieltää, että yhtämittaa toistuva
"hän sanoi" oratio obliquoineen vaikuttaa yksitoikkoiselta. Itse
dialogia ei tämä teknillinen virhe kuitenkaan tee kuolleeksi.
Päinvastoin se elää enemmän kuin missään muussa Platonin teoksessa. Se
paljastaa Platonin taiteilijaluonteen monipuolisuuden ja hänen
ilmaisukeinojensa rikkauden. Aina esitettävän henkilön ja aiheen
mukaisesti vaihtelee onnistuneesti matala arkipäiväisyys ja dionyysinen
haltioituminen, karkea komiikka ja juhlallinen vakavuus ja kaikki
sulautuu harmooniseksi kokonaisuudeksi. Pidot onkin ennen kaikkea, niin
syvä filosofinen sisältö kuin siinä onkin, taideteos. Tässä dialogissa
on Platon enemmän itseänsä kuin missään muualla. Hän on enemmän
taiteilija kuin ajattelija, enemmän runoilija kuin dialektikko.
Myöskin Xenophon on kirjoittanut Symposionin, ja kummankin teoksen
välillä on lukuisia kosketuskohtia. Toistaiseksi ei ole voitu osoittaa,
kumpi näistä kirjoitelmista on vanhempi. Platonin omassa tuotannossa
kuuluu Pidot hänen kypsän miehuusikänsä teoksiin, niihin dialogeihin,
jotka varsinaisesti johtavat hänen filosofiansa ydinajatukseen --
ideaoppiin. Jos se käsitys on oikea, että Aristophaneen mainitsema
historiallinen tapahtuma tarkoittaa spartalaisten hyökkäystä
Mantineiaan v. 385, on dialogi kirjoitettu tämän vuoden jälkeen ja
luultavasti heti sen jälkeen, jolloin tapahtuma vielä oli tuoreessa
muistissa. Joka tapauksessa on tässä silloin anakhronisrni, koska
Sokrates tyhjensi myrkkymaljan 14 vuotta aikaisemmin, ja Agathonin
murhenäytelmällään saavuttama voitto, jonka kunniaksi pidot pidettiin,
tapahtui v. 417.
_Suomentaja_.