On tullut kesä ja pian mennytkin.
Varhainen, lämmin ja viljava on kesä ollut. Laurinviikolla jo
Paloniemessäkin on heinä tehtynä ja leikkuu aloitettu. Semmoista kesää
ei ollut Laurin muistiin ollut.
Kesätöiden loputtua alkoi työ Susijänkällä. Kevätkesällä jo olivat
Lauri ja Antti luoneet monta pitkää sarkaa, joihin oli kylvetty
apulantaa ja heinänsiementä. Nyt Perttulin-viikolla niissä jo oras
vihannoi.
Mutta vaikka kesä on niin hyvä ollut, vuosi niin viljava tullut, on
Lauri ollut koko kesän synkkä ja vähäpuheinen. Inkeriltä on tullut
hyvin harvoin kesän aikana kirjeitä ja nekin kovin lyhyitä.
Nyt ei ole pitkään aikaan tullut lyhyttäkään kirjettä. Lauri on ollut
niin levoton, ettei hänellä näytä olevan rauhaa missään. Kun ojaa
kaivoi, niin loi kuin hurja, väliin pitkän päivän, että vaivoin jaksoi
kotia kävellä. Valmista on tullut ja toista tulee.
Maantien pohjaa on jo alettu syyskesällä luoda Paloniemestä
Teurajärvelle päin, ja taloon on kymmenkunta tientekijää majoittunut.
Niiden hakkuu kuuluu tänne Susijänkälle, jossa Lauri ojaa luopi. Hakkuu
kuuluu ja nousee savuja, kun tientekijät polttamalla pienentävät suuria
linjalla olevia kiviä. Mutta Lauri ei jaksa iloita siitä, että tietä
ollaan valmistamassa. Häntä häiritsee tuo miesten liike talossa, jossa
ei ole totuttu vierasta väkeä näkemään, ja vaivaa häntä sekin, että
hakkuu tielinjalta kuuluu ja savu nousee...
Hän on koettanut ikäväänsä ja tuskiansa vaimentaa raskaalla työllä,
mutta ei asetu ajatus, ei tunto rauhoitu. Väsyy kyllä ruumis, mutta
ajatus valvoo, luulo aukaisee umpeenmenevän silmän, ja kesken levon
hetkiä on työhön lähteminen...
Hän on vasta käynyt Särkijärvellä, mutta ei ole Inkeriltä kirjettä
tullut.
Kun illalla palasi, oli aamulla jo ennenkuin Antti Susijänkällä ja
polki lapiota niinkuin vimmassa. Ei kukaan aavista mitä tuskia hän
tuntee ja kuinka taistelee pahoja uskojansa vastaan. Tuntuu, että sydän
halkeaa, ohimoita polttaa ja ruumista kihelmöitsee... Mutta hän polkee
lapiota, heittää joskus muhaneliön monen sylen päähän...
Kun täti tuo kahvia työmaalle, istahtaa Lauri pientarelle. Hän on
kalpea ja hiestä märkänä.
»Eikö tullut vieläkään Inkeriltä kirjettä?»
Täti kysyy sillä äänellä, että olisipa pitänyt tulla. Kun Lauri ei
vastaa, sanoo täti:
»Taisi olla hullutusta, että sinne sen lähetit, kun kuulut aikovan
naimisiin...»
»Miksi niin?»
Lauri kysyi hätäisellä äänellä.
»No jos sattuisi kohtaamaan siellä jonkun nuoremman, johon
mielistyisi... Se on Inkerikin semmoinen tuulen vietävä,
huippaluontoinen... Ehkä äitiinsä tullut... Tiennetkö sitten, että on
äpärä?»
Laurin kalpeat'»kasvot kalpenivat yhä, ja silmät näyttivät vajoavan
syvemmälle kuoppiinsa.
»Sitä murehdin että terveytesi menetät... Yöllä valvot, päivät raadat.
Asetu toki, mies parka! Etkö jo kylläksesi saanut siitä ensimmäisestä,
jonka Jumala tieltäsi korjasi... kiusaamasta...»
Säikähtää tätikin, kun Laurin silmiin katsoo, ja ehättää sanomaan:
»Eihän tiedä sanoa mihinkään päin. Voipi hyvinkin olla uskollinen,
ja miksei ole, kun kerran on luvannut... ja onkin... vaan ajattelin,
että kun teillä on niin suuri ikäerotus... Mutta eihän se siihen
kuulu... Pianhan se sieltä palaakin... kuukauden päästä... Ja kaiketi
kirjoittaakin... Varrohan nyt ja asetu riehumasta.»
Kun täti poistuu, tarttuu Lauri lapioonsa ja alkaa luoda. Nyt vasta
myrsky hänen rintaansa nousee ja nyt hän alkaa uskoa, että ainakin on
joku... joku syy, kun ei Inkeri kirjoita. Viikon hän vielä taistelee
epäilyksiään vastaan, mutta sitten hän lähtee... ja hän hakee Inkerin
vaikka maailman ääristä... Niin hän nyt päättää. Mutta hänen tuskansa
ja pelkonsa lisääntyvät ja hänen kiihtynyt mielikuvituksensa tekee
kuumaa työtään, kaiken rauhan vieden.
Ja vaikka siinä on laaja suo hänen edessään ja musta muha, jota polkee,
ei hän näe kumpaakaan. Hän näkee hymyn... Silloin ilmestyy siihen se
sama mustaverinen herra, jonka hän ennenkin on nähnyt ja joka huuliaan
nuoleskellen katsoo Inkeriin...
Silloin hän parkaisee raivosta, heittää lapion kauas suolle ja herää
vasta kun on kotipihalla...
Hän kykenee nyt ajattelemaan. Oliko hän todella tehnyt tyhmän työn
lähettäessään Inkerin maailmalle?
Hän oli itse niin paljon hyvää oppinut siellä, niin paljon tietoja
saanut, niin paljon oppinut rakastamaan maatansa ja kansaansa... Eikö
Inkerikin oppisi!...
»Huippaluontoinen...»
Hyvä Jumala! Oliko hän lähettänyt rakkaimman, minkä omisti, pahan
maailman sudensuuhun!
Hän ei ollut sitä ajatellut eikä hän pyhässä innossaan ollut muistanut
sitäkään, että... että Inkeri oli nuori, kaunis tyttö... Ja hän oli
maailmalle mennessään ollut täysi mies.
Mutta rakkaus, rakkaus! Inkerin rakkaus ja lämpimän sydämen hyvyys!
Illan tullen hän taas tyyntyy. Ja kun hän oikein kaikkea ajattelee,
tuntuvat hänen tuskansa ja epäilyksensä aivan mahdottomilta. Ne eivät
ole muuta kuin ikävöivän sydämen pahoja unia.
Aamulla hän näkee veneen järvellä ja tuntee soutajan Hietaniemen
Iisakiksi. Ja vaikka hän on menossa Susijänkälle, niin kääntyykin
takaisin kujalta ja kävelee venevalkamaan päin Iisakkia vastaan.
Iisakki on käynyt Särkijärvellä asioillaan ja tuonut tullessaan Laurin
sanomalehdet.
»Läksin tuomaan», sanoi hän, »kun muutenkin järvellä olin
mateenkoukkuja laskemassa. Sanoivat olevan siinä kirjeenkin Inkeriltä.»
Ei tahdo vanha Iisakki ehtiä povestaan vetää sanomalehtikääröä, niin
on Lauri hopussa. Ja kun saapi, niin lehtien välistä kirjeen hakee ja
siinä heti aukaisee.
»Eikö ala jo sieltä tulla pois... johan on pian vuoden oppiretkellään
viipynyt?» kysyy Iisakki, mutta ei saa vastausta Laurilta.
Lauri lukee Inkerin kirjeestä:
... »Tule noutamaan kirkonkylään taikka, jos ehdit, kaupunkiin asti.
Rakas, rakas Lauri. Minun on niin hirveän ikävä sinne sinun luoksesi.
Sinä olet niin hyvä, mutta voitko vielä antaa anteeksi...»
Lauri vuoroin kalpenee, vuoroin ilostuu lukiessaan. Mutta kun hän on
kirjeen lukenut, katsoo hän Iisakkiin niin oudosti kuin ei muistaisi
häntä olleen olemassakaan. Samana päivänä viilettää Lauri pitkin
Palojärven lainehtivaa pintaa Mukkajupakkaa ja rantamaita kohden.
Kipakka pohjoinen puskee purjeeseen, ja vene kiitää, aallon harjalta
toiselle notkahdellen.
Luettuaan Iisakin tuoman kirjeen sai Lauri tulisen kiireen rantamaille.
Sulloi laukkuunsa evästä, otti säästörahojaan matkaansa, puhui pari
sanaa Antille ja hätäiset hyvästit jätti. Sen verran on täti kuitenkin
saanut tietää, että Inkeriä vastaan lähti, ehkä kaupunkiin asti.
Raitis, kylmää huokuva tuuli tekee hyvää Laurin kuumille ohimoille, ja
veneen vauhti ja heilahtaminen aallonharjalta toiselle helpottaa oloa.
Sillä vaikka hän tuntee rajatonta iloa siitä, että Inkeri on kotia
tulossa, sekaantuu hänen iloonsa kaikenlaisia otaksumisia ja arveluja.
Miksi lähti Inkeri juuri nyt, kun vielä kuukausi olisi ollut
lähtöpäivään? Miksi nyt vasta kirjoitti ikävästä ja anteeksiannosta
sillä tavalla?
Kun hän pääsee järven selälle ja näkee syysmetsät ja syysvaarat
ympärillään, alkaa hän taas rauhoittua ja koettaa selittää Inkerin
kirjeen sanat parhaalla tavalla. _Nyt_ tuli ikävä, kun alkoi lähestyä
hetki, jona pääsisi takaisin; _nyt_ pyysi anteeksi, että oli niin
välinpitämättömästi kirjoittanut! Niin se olikin!
Vinha pohjoinen puhaltaa, tuntuu kuin karmisi selkää ja vilua
vihmoisi...
Mutta hänen ajatuksensa lämpenevät sitä mukaa kuin järven selkä
katkeaa. Ja hän päättää jouduttaa kulkuaan. Jättää veneen Mukkajupukan
valkamaan, jatkaa siitä kiireesti matkaa Särkijärvelle ja sitten
myötävirroille koskiveneessä... Hän ehtisi Inkeriä vastaan ainakin
kirkonkylään, ehkä kaupunkiin asti...
Oliko Inkeri muuttunut poissa ollessaan? Oli ehkä varttunut, ehkä
kaunistunut?
Nyt ne loppuvat hänen ikävät hetkensä ja unettomat yönsä! Hän järjestää
asiansa, ottaa Inkerin heti omakseen...
Hän ajattelee, miettii ja kuvittelee niin paljon, ettei oikeastaan
saa yhtään mietettä päähän asti. Eikä hän tiedä, onko oikein iloinen
vai suruinen, onko kumpaakaan... Hän on ikävinä hetkinään joutunut
ajattelemaan sitä hetkeä, jona saisi sulkea Inkerin syliinsä. Väliin
se on tuntunut tulevan niin hurmaavana ja kiehtovana... On nähnyt
Inkerin tulevan vastaansa avosylin ja silmät loistaen... Taas toisella
kerralla on Inkeri muuttunut: katse on kylmempi, ja silmän liikkeistä
Lauri näkee, että Inkeri katsoo johonkin muualle eikä häneen. Pukukin
on muuttunut, povi noussut liian pystyksi ja vankka palmikko puristettu
luonnottomaksi kyttyräksi niskan taa... Kun kättä antaa, niin tuntuu
vieraalta ja sormen nenät kylmiltä... Se ei ole enää sama Inkeri...
Hänen päätänsä huimaa ja ympäristö kuin pienenee. Hän näkee vain
kirkkaan päivänvinkan, joka lännen vaarain päältä paistaa järvelle...
Hän on sairas, — miettii hän. Eikä hän parane, ennenkuin on ihan
kiinni Inkerissä, ei ennenkuin saapi hänet tänne kiveliöön omakseen
elinajakseen.
Jo näkee hän Hietaniemen jäävän jälkeen. Päivänvinkka lännen taivaalla
pienenemistään pienenee, ja vaarain välistä näyttää iltahämy nousevan
taivaalle... Mutta tuuli kiihtyy, tuntuu nousevan syysmyrsky, niinkuin
joskus syksyn tullen kiveliössä myrskyilee. Jo näkee Lauri edessään
Mukkajupukan ja arvelee mielessään, että pimeähämyssäkin osaa
Särkijärvelle asti... Hänelle muistuu mieleen, että yhtä kova tuuli
oli silloin, kun hän Inkeriä saattoi rantamaille. Vuosi oli siitä nyt
pian kulunut. Oliko ollut hyväksi vai pahaksi? Lauhkea oli kulunut
talvi ollut, ansiot tukinajossa verrattomat, kesä lämmin, vuodentulo
kaikin puolin runsas... Paljon oli hän vuoden mittaan ehtinyt toimittaa
ja valmista saada... Ja yhä aikoi ja suunnitteli. Kun maantie kerran
valmistuu, on Susijänkällä jo mainion heinäviä kylvöheinäpalstoja,
asuinrakennus maalattu, uusi navetta... Ja hän kyllä jaksaa ja ehtii!
Inkeri, Inkeri! Tiedätkö, kuinka äärettömän kallis olet! Jos eläisi
vielä vanha äiti! Hän Laurin onnen arvaisi, hän heitä molempia ominaan
pitäisi... Mutta kuoli äiti, joka rakasti ja poikaansa aina vaali... —
Äiti, äiti, siunaa meitä!
Hän alkaa jo saapua likelle kalliota ja venevalkamaa. Taas iskevät
aallot kalliota vasten, niin että kastelevat sen ylimmänkin reunan.
Valkoisena vaahtona ne myllertävät rantaan, kauas metsään roiskahdellen.
Syysmetsät pauhaavat, rannalla paukahtaa vanha honka keskeltä poikki,
että parahtaa, ja kaukainen tohina, niinkuin valitus, kuuluu joka
haaralta kiveliöstä päin...
Vene puskee valkamaan, ja Lauri tempaisee sen aivan kuiville...
Silloin kuulee hänen korvansa äänen, joka tuntuu tulevan kallion
faelta...
Hänen sydämensä alkaa sykkiä rajusti. Hän lähtee kiertämään metsän
puolelta kalliolle. Hän ei ole voinut erehtyä! Ääni, jonka hän kuuli,
oli Inkerin ääni!
Hurja riemu valtaa hänet. Hän ymmärtää, että Inkeri on pitkästynyt,
on lähtenyt liikkeelle kiveliöön päin, kun häntä, Lauria, ei ole
rantamailla kohdannut. Kirje on viipynyt jossakin ja myöhästynyt...
Hän kuulee taas huudon, mutta metsä pauhaa ja tohisee niin, ettei hän
saa sanoista selvää...
Hän rientää läpi sakean, kaasikkoisen ryteikön.
Silloin taas kuuluu huuto.
Se on Inkerin ääni!
Yksin on raukka tulossa! Lauri ymmärtää, miksi Inkeri kallion nokkaan
on pyrkinyt... Hän on aikonut siihen tulen sytyttää, että Hietaniemeen
näkyisi savu ja arvattaisiin tulla noutamaan...
Nyt taas huutaa...
Lauri rientää niin, että risut paukkuvat ja näreikkö taipuu. Kun hän
metsän peitosta pääsee aukealle kalliolle, näkee hän Inkerin seisovan
nokisten kekäleitten luona, kasvot järvelle päin...
Lauri ehtii ajatella:
— Hän on nähnyt vain veneen valkamassa, ei tiedä minusta... rakas...
Lauri rientää kuin mieletön. Hän näkee Inkerin pitkän palmikon ja
tupsun sen päässä... »Inkeri! Inkeri!»
Inkeri rientää vastaan. Lauri sulkee hänet syliinsä, pusertaa vasten
sydäntään, joka vapisee ja riehuu... Mutta Inkeri irtautuu hänen
sylistään. Nyt hän vasta katsoo Inkerin silmiin. Ne ovat yhtä kauniit
kuin ennenkin, mutta niissä palaa levoton tuli ja niiden ilme on
hätäinen, rukoileva, niinkuin pelästyneen... »Inkeri... rakastettuni...»
Hän tarttuu Inkerin käteen, mutta tuntee kourassaan vain kylmän
hansikkaan... »Hyvä Jumala! Miksi minua niin pelokkaasti katsot...»
»Lauri, Lauri!...»
Inkerin ääni on muuttunut. Helähtää kuin rukoilevan.
Lauri aikoo sulkea hänet syliinsä. Heidän katseensa kohtaavat...
»Lauri, Lauri! Maailma, johon minut lähetit, oli niin paha ja
petollinen...»
Lauri tuijottaa Inkeriin ja näkee hänen silmiensä alla niinkuin jotakin
raukeata, lakastunutta...
»Saatatko antaa anteeksi... Voi, minä en ole...»
»Mikä sinun on?»
Lauri kysyy, mutta hänestä on kuin puhuisi joku muu eikä hän itse...
»Lauri, Lauri... Minä olen... senvuoksi karkasin pois... sinun
turviisi... minä olen vietelty!»
Lauri tuijottaa häneen tuokion... Silmät kadottavat kaiken ilmeensä,
kasvoilta pakenee viimeinenkin väri... Hän horjahtaa askeleen
taaksepäin... huitaisee käsillään tyhjää ilmaa, kiljahtaa hirveän,
vihlaisevan huudon kuin metsänpeto, niin että korpi kajahtaa ja myrsky
tuntuu hiljenevän... lyyhistyy kuin ammuttuna suulleen kalliolle...
Inkeri näkee hänen hirmustuneen kuolemankatseensa, näkee kasvojen
vääntyvän luonnottomasti... näkee hänen lyövän tyhjää ilmaa ja kuulee
parkaisun, jonka matkassa tuntuu henki lähtevän...
Silloin Inkeri ottaa vauhtia... maailma mustenee... ei kuulu, ei näy
mitään... ja potkaisee kallion reunalta alas myllertävään syvyyteen...
Yöksi myrsky taukoaa. Erämaa rauhoittuu, järvi tyyntyy.
Valkean vaahdon seassa venevalkamassa on pyöreä hattu, sama, joka
Inkerillä oli ollut päässä.