Uusi aika oli tullut kiveliöönkin, ja erämaan rauha oli rikottu.
Leveä valtatie kulki nyt metsäisten salojen halki, suurempien järvien
rannoille poiketen, yhdistäen kaksi suurta valtajokea ja liikepaikkaa
toisiinsa. Laajoja metsäaloja oli tukkilaisen kirves kaatanut näinä
vuosina kiveliöstä. Uusia kruununtorppia oli perustettu, talojen ja
kylien väliset taipaleet olivat lyhenneet, ja nyt sai jo järvikylän
mies oman kylän kauppiaalta tarpeensa ostetuksi. Tie oli tasoittanut
tavarain hinnan, helpottanut liikennettä ja lisännyt asutusta.
Paloniemi on paljon muuttunut. Järveltäpäin tulija sen vielä tuntee
entiseksi taloksi, mutta maantieltä käsin, joka kulkee aivan läheltä
päärakennusta, ei sitä entiseksi tunne. Koko talontakainen männikkö on
poissa, niin että maantietä kulkeva näkee talon ja osan viljelyksiä
jo parin kilometrin päähän. Pirtin ikkunasta näkee laajan Susijänkän,
joka työntää kylvöheinää pitkän pitkistä saroistaan. Koko jänkkä näkyy
maantielle uhkeine niittylatoineen, jotka nekin ovat punamullalla
maalatut.
Talon rakennuksista herättää navetta heti vieraan huomiota. Se on
väljä ja valoisa, uudenaikaisesti sisustettu, vesijohtoineen ja
juomakuppeineen. Tallissa on nyt kolme hevosta. Vanha riihirova on
kauniina ohrapeltona, ja siitä nostetut kivet on kasattu pitkin
järven rantaa. Entisissä ohrapelloissa kasvaa juurikasveja, perunoita
ja turnipseja, joiden tuuheat, tummanvihreät ja voimakkaat naatit
ilahduttavat katsojan silmää.
Asuinrakennusta on korotettu ja tehty suuri ja tilava työhuone lisää,
siihen päähän rakennusta, jossa ennen oli kaksi kamaria ja vierastupa.
Suuri, kolmikulmainen kivi on vielä keskellä pihaa ja sitä lähellä ne
koivut, jotka siinä olivat olleet jo silloin, kun Topias-vainaja talon
tekoon oli ryhtynyt. Kiven viereen oli laukkunsa laskenut, nuotion
tehnyt ja ensimmäisen yönsä nukkunut. Se oli muistojen kivi muutenkin,
eikä Lauri ollut sitä siitä hennonnut hajoittaa, vaikka se joskus
tuntui tielläkin olevan ja vaikka vieraat sanoivat, että se rumensi
pihaa.
Näköala talosta järvelle päinkin on avartunut, kun riihirovan koivut
ovat poissa. Kun arvaa katsoa polveilevaa järvenrantaa, niin näkee
siinä, missä Sammaljoki järveen laskee, pienoisen talon, vasta uusista
hirsistä salvetun. Siihen on asettunut rantamailta tullut mies, Huuskon
Lassi, ja ruvennut Paloniemen torppariksi.
Ihmiset sanovat, että Lassi on sen Inkeri-vainajan Veli...
Heinäkuu on alkamassa, ja päivä on lämmin. Lauha tuuli puhaltaa
etelästä, järven laineet lipattavat kuin leikillään sileälle, hienolle
rantahiekalle. Suuri kiveliö järven ympärillä näyttää samanlaiselta
kuin ennenkin, mutta sille, joka talon pihalta katselee ja muistelee
talon entisiä vaiheita, näyttää kuin se olisi luhistunut kokoon,
niinkuin sen entinen mahtavuus olisi mennyt ja sen voima vähentynyt.
Vaikuttaako sitten katsojaan se, että viljelys on aukaissut koko niemen
ja niemen juuren, josta maantie näkyy, vai onko muutos vain katsojan
omissa mietteissä.
Äsken on taloon tullut vieras. Hevonen on pantu talliin, mutta kiesit
ovat vielä pihalla täynnä matkustavan kapineita.
Kuistin rappusia alas tulee kaksi miestä. Toinen on herrasmies,
hyvinvoivan näköinen ja lihava. Se on agronoomi Peltola, joka oltuaan
kauan aikaa virassa etelässä on jälleen hakenut takaisin tänne kauas
Pohjolaan.
Toinen mies on Lauri. Ei häntä äkkiä samaksi tunne. Vartalosta on
kulunut kaikki liha, ei ole jälellä enää muuta kuin luut ja sitkeät
jänteet. Hiuksissa on harmaata ohimoilla ja korvain juurissa, ja leuka
työntää harvaa partaa, joka on aivan valkoista. Kasvot ovat luisevat,
poskipäät ulkonevat. Silmissä vielä välähtää entistä Lauria, ja ääni on
sama, ehkä vähän jäyhempi.
Ystävykset tulevat kuistista pihalle ja seisahtuvat hetkeksi.
Peltola on kuullut sinne etelään Laurin elämäntarinan, tietää kaikki.
Tietää mitä toinen on toivonut, kuinka rakastanut, kuinka menettänyt...
Hän katselee ympärilleen pihalla, hieroo silmiään, katselee järvelle,
ja sieltä luistaa katse Susijänkälle, jossa pitkä heinikko aaltoilee...
Lauri hänen vieressään on kuin kuivunut ukko, josta kaikki on kulutettu
pois, mutta johon ei mitään ole sijaan annettu._.+_
Katselee Peltola talon uusia rakennuksia, peruna- ja turnipsimaita,
mutta kuitenkin jää viimeiseksi katse Susijänkälle, jonka muistaa siitä
ajasta, jolloin Laurin kanssa siihen viljelyssuunnitelman laativat.
»Ja kaiken tämän olet voinut tehdä sen jälkeen!» sanoo Peltola, hakien
Laurin katsetta.
»Lähdemmekö ensin Susijänkälle... katselemme navetan ja muut sitten»,
vastaa Lauri.
He kävelevät ohi suuren pihakiven ja menevät kujalle, josta nyt viepi
leveä tie Susijänkälle, jakaen koko laajan alueen kahtia.
Lauha tuuli puhaltaa, laineet lipattavat, heinikko tasaisesti huojuu.
Kumpikaan ei tiedä toisensa ajatuksista, ja kuitenkin he ajattelevat
samaa asiaa.
Kun ehtivät jänkän laitaan, istahtavat suuren koivun alle, siihen,
jonka viereen suon ensimmäinen sarkaoja on kaivettu. Siitä näkee koko
laajan suon ja sen mainiot heinikot, näkee järven ja sen ulapan aina
Mukkajupukkaan asti.
Tieltä kuuluu kärryjen pärinää.
»Niin. Se on nyt tullut eri aika tännekin kiveliöön... uusi aika,
helpottamaan ja parantamaan kiveliön asukkaan raskasta elämää», sanoo
Peltola.
Lauri ei vastaa. Hänen laihat kasvonsa värähtelevät, ja silmun ilmestyy
kummallinen kiilto.
»Kun tieto ja sivistys, tahto, tarmo ja ahkeruus yhdistyvät, niin
tämmöistä jälkeä tulee», puhuu Peltola, viitaten kauas Susijänkälle
päin.
»Uusi aika on alkanut nyt kiveliössä, pettu on loppunut, halla
pakenee... kiveliön asukkaille alkaa kulta-aika... Sillä maaemo huutaa
poikiansa työhön...»
»Minä en ole sitä ymmärtänyt. En ole ymmärtänyt, että olen elänyt uuden
ajan kynnyksellä», sanoo Lauri siihen.
»Sinun osasi on ollut raudankova ja kuolemankylmä...»
Peltola katsoo ihmeissään miestä, joka hautaan painavan murheen alla
on tämmöisen jättiläistyön tehnyt kymmenessä vuodessa. Hän laskee
kämmenensä Laurin olkapäälle, joka on kova ja nystyräinen kuin
kannon nokka, ja sanoo: »Mies parka! Kuinka olet jaksanut, kuinka
kyennyt?» Laurin ääni värähtää. Se tuska, joka on aikansa repinyt ja
olemuksen kaikki solut tyhjiksi imenyt, ei enää jaksa nousta entiseen
vimmaansa, mutta tekee hyvää sydämelle raskaitten vuosien jälkeen puhua
ymmärtävälle ystävälle. Ja on kuin Laurilla katkeaisi kahle kielestä,
kun hän puhuu:
»Minä tiedän nyt sen, että oma haluni opintielle oli uuden ajan
aamunkoittoa. Mutta sitä en tiedä, mistä siemen sieluuni tiili.
Isä-vainaja kyllä aavisti ja ymmärsi, että minun haluni oli uuden ajan
alkua. Hän vastusti lähtöäni, ja hänen pettymyksensä oli suuri, kun
palasin ja matkassani oli vastavihitty vaimoni. Rangaistus seurasi
rikosta. Erämaa, jonka rauhan olin rikkonut, ei ottanut omakseen
naista, jonka hameenhelmat eivät roskaa sietäneet... tiedät kaikki...
Mutta en sittenkään ymmärtänyt aikaa, jossa elin. Olin saanut niin
paljon sivistykseltä, että uskoin siltä kaiken tulevan... Minä lähetin
maailmalle rakkaimpani... Se vei kaikki, vei toivot ja jätti mustan
murheen... Nyt ymmärsin rikkoneeni... ja minun tuskaani ei kukaan
tiedä. Inkerin elämä oli minunkin elämäni, enkä minä ole elääkseni
tätä kaikkea tehnyt... vaan kuollakseni olen tehnyt...» Laurin kasvot
värähtävät, silmissä syttyy palo, semmoinen, joka syntyy, kun sammuvaan
hiillokseen tuuli puhaltaa. Peltola ei oikein käsitä, mitä Lauri
tarkoittaa.
Lauri jatkaa:
»Et oikein käsitä vielä, mutta varro, minä selitän. Sivistys antaa
ja ottaa. Uusi aika on vanhaa etevämpi, uuden ajan hengettärellä
ei ole niin hyvä omatunto kuin vanhan ajan. Miksi rynnistää uusi
aika erämaahan kuin kavalin ryöväri? Miksi se vaatii saaliikseen ja
nälkäiseen kitaansa kiveliön kauneimmat kukat? Minäkin uskoin ennen
— ja sitähän uskoivat muutkin — että uusi ja vanha aika paiskaisivat
kättä toisilleen ystävinä, molemmin oppien, molemmin antaen ja
ottaen. Mutta niin ei ole, sillä uusi aika on vailla omaatuntoa ja
mielenrauhaa. Ne, jotka joutuvat molempien aikojen väliin, vanhaa
kunnioittaen ja uuden houkutuksia kuunnellen, ne särkyvät ja murenevat
murusiksi. Sillä vanha aika vaatii hyvityksensä, eikä uuden ajan
omaatuntoa paina se, että se on erämaan asukkaan sydänveret kuiviin
imenyt... Minä olen joutunut näiden kahden väkevän voiman väliin,
vaikka minäkin nyt vasta sen ymmärrän... Paljon on uusi aika minulle
antanut, mutta palkkiona se on perinyt sydänvereni...»
Lauri hengittää syvään, ikäänkuin helpotuksesta. Hänen suonikas kätensä
tarttuu Peltolan pehmeään olkaan, jota hän puristaa kysyessään:
»Ymmärrätkö minua?»
»En vielä. Odota, että kysyn.»
Ja Peltola kääntyy Lauriin päin, melkein pelästyen hänen silmiensä
hehkua.
»Ja mikä on se voima, joka on estänyt sinut noiden mahtavien väkien
välissä sortumasta ja murusiksi murenemasta?»
Lauri hengittää syvään.
»Se on _murheen voima»_, vastaa hän sitten, katse tähdättynä
kaukaisuuteen.
Peltola katseli pitkin päivänpaisteista järven ulappaa, missä laineet
läikkyivät, silmäsi sitten laajaa Susijänkkää, missä lainehti kasvava
heinä ja törrötti punaisia heinälatoja.
Mutta hänestä tuntui, ettei hän sittenkään oikein ymmärtänyt, mitä
Lauri äskeisellä vastauksellaan tarkoitti.