Kun kesä saapuu kiveliöön, tulee se hitaammin kuin rantamaille. Se
ikäänkuin miettii ja astuu askeleensa verkalleen, mutta varmasti. Suuri
sydänmaa herää haukotellen, ei ota uskoakseen, että talven pitkä uni
nyt on loppumassa. Avaa silmänsä kiveliö, näkee vaalean, lauhan taivaan
ja päivänpaisteen vaarojen laella. Mutta lumi peittää vielä rotkot,
korpien mättäät ovat peitossa, ainoastaan laajojen jänkkien puuttomilta
seliltä pohottavat jo sammaleisten mättäiden kulottuneet korret.
Kiveliö ummistaa silmänsä koettaen vielä nukahtaa. Mutta silloin se
herää siihen, että yltympäri purot lirisevät, korpien kuusten juurilta
pilkistävät ujoina kevään ensimmäiset oraat, ja lauha tuuli huojuttaa
pitkien petäjien latvoja.
Järvessä riutuvat vielä jäät ja kinoksien jäännökset taajoissa
metsissä, mutta kummulla, etelän rinteellä, alkaa koivun urpu jo
vihertää, ja suon selältä kimahtaa kurkien laulu, niin että raikuu koko
keväinen kiveliö.
Varhain keväällä, kun järvessä vielä jäät riutuivat, kylvi Paloniemen
Lauri ensimmäiset sarat Susijänkällä.
Se oli merkkipäivä talon historiassa, ja Lauri kirjoitti siitä
muistikirjaansa pitkän kertomuksen. Se oli muutenkin hauska, kirkas
päivä. Laurin mieli oli hilpeä, ja hän iloitsi nyt keväimen tulosta
enemmän kuin koskaan ennen. Ja kun hänen sydämensä oli rakkautta täynnä
ja mieli onnellisissa tulevaisuuden unelmissa, jaksoi hän tehdä työtä
melkein yötä-päivää.
Valmiina, kurkihirsi päällä, oli jo navetan kehä, kevät-ahvassa
kuivumassa. Lauri oli sen yksin sai vanut ja Antti hirret pälkkinyt.
Mutta vielä lisäksi oli pihalla kaksi uutta niittylatoa, nekin nyt tänä
keväänä koirankaulaan salvettu.
Rospuuton aikaa oli kestänyt jo pari viikkoa. Järvissä oli uhkureikiä,
rannat kymmenien sylien leveydeltä porevesien vallassa, ja selkäjäät
pohottivat sinisenharmaina. Oli ollut niin suojaisia öitäkin, ettei
hanki kantanut suksiakaan.
Ei ollut Laurikaan pariin viikkoon päässyt S arki järveen postiansa
noutamaan. Ja eristettynä muusta maailmasta oli Paloniemessä eletty
kolmatta viikkoa.
Vihdoin tuli eräänä sunnuntaina raju etelätuuli. Silloin jo oli
Paloniemessä kylvetty ohraa ja perunoita, vaikka kylvötyöt vielä
olivatkin keskissä.
Laurin oli ollut hirveän ikävä koko päivän. Aamulla varhain oli
hän käynyt venevalkamassa, istunut kivellä ja järven riutuvalle
selälle katsellut... Siinä olivat monet mietteet hänen ajatuksissaan
liikkuneet. Oli mieleen muistunut Aili-vainajakin, joka erämaahan
kuoli ja jäljettömiin oli kadonnut. Usein, kun hän talviöinä valvoi,
koetti hän kaivaa tuntoaan, oliko se puhdas. Oliko koettanut olla
Ailille se, jona luvannut oli? Oliko kaikki täyttänyt, mitä oli kyennyt
ja mahdollista oli? Mutta ei hänen tuntonsa mistään soimannut, ja
kuitenkin painoi hänen mieltään. Ei ollut hän saanut selville, ei
päässyt perille, mikä Aili-vainajaa oli vaivannut. Ehkä hänen olisi
pitänyt ajoissa ottaa selvä, ehkä olisi pitänyt muuttaa pois isä-vanhan
kodista ja asettua rantamaille. _Siitä_ soimaili omatunto häntä, ja
_siitä_ tuntui mieli joskus raskaalta.
Mutta sen hän oli ymmärtävinään, että he olivat molemmin pettyneet,
sekä hän että Aili. Aili ei ymmärtänyt hänen erämaataan eikä jaksanut
tai tahtonut lämmetä hänen pyrinnöistään. Se ajatus aina helpotti
häntä, ja lisäksi oli hänelle selvinnyt se, ettei kiveliö sovi sen
kodiksi, joka ei ole siinä syntynyt eikä sen hiljaisuudessa kasvanut.
Kiveliön jykevä rauha kiihottaa vieraan veriä, samoin kuin maailman
humu ärsyttää ja väsyttää erämaan lasta...
Niillä mietteillä hän lohdutteli tuntoaan ja uskoi kerran kaikki
unohtavansa.
Etelätuuli puhalsi ja pauhasi, järven jäät murenivat ja hajosivat
hilseinä pitkin rantoja. Lauri katseli luonnon voimakasta työtä, ja
hänen ajatuksensa liitelivät Mukkajupukan kautta kauas maailmalle...
Inkerin kirjeet olivat olleet niin kummallisia. Ei hän koskaan
kirjoittanut iloitsevansa siitä, mitä Lauri kertoi täällä kotona
hommaavansa, ei ollut kertaakaan maininnut uudesta navetasta, ei
tiedustellut karjasta mitään. Ei ollut edes kertaakaan kysynyt, miten
nimikkonsa Riekko jaksoi. Viimeinen kirje varsinkin oli sisältänyt vain
selostuksia siitä, mitä siellä tehtiin, miten iloittiin ja hauskaa
pidettiin...
Se oli tehnyt Laurin mielen raskaaksi, ja tämä rospuuton aika oli ollut
hirveän pitkää aikaa. Työssä sai ajan kulumaan, ja väliin hän nousi
vuoteeltaan jo heti kun varhainen aamu alkoi sarastaa.
Hänen oli tehnyt mieli Särkijärveen, mutta esteet olivat
voittamattomia. Nyt vihdoinkin aukeni järven selkä...
Hän silmäsi venettään, jonka vasta ahvan aikana oli teloille nostanut
ja tervannut. Se oli siinä päivänpaisteessa kuivunut kiiltävän kovaksi.
Hän nousi ja käveli navettaan.
Selma oli parhaillaan lypsämässä.
Laurin tapa oli aina navetassa käydessä silitellä lehmiä ja puhella
niille. Ne tunsivatkin hänet heti ja ynähtivät. Kun hän tuli luo,
alkoivat ne nuoleksia hänen vaatteitaan.
Riekko, Inkerin nimikko, oli kaunis, valkoinen nupo. Sillä oli
kummalliset, uneksivat silmät. Se katsoi Lauriin, niinkuin Laurista
näytti, surullisesti, pyrki nuuskimaan hänen käsiänsä, heittäen
syöntinsä kesken.
Lauri pyyhki sen kasvoja, hieraisi niskakuoppaa ja puheli:
»Riekko ikävöi Inkeriä... Inkeri tulee pian hoivaamaan...»
Mutta sitä sanoessaan tuli hänelle itselleen niin ikävä, että piti
lähteä navetasta pois ja mennä takaisin rantaan.
Kun ilta tuli, tyveni tuuli ja järvi lainehti lauti sulana. Lauri aikoi
Särkijärveen.
Täti esteli, vielä saattoi järvellä olla jäätelejä ja kevätsohjua.
»Mikä sinne semmoinen hätä on!» sanoi hän. »Tahallaan vaaraan
antautua...»
Mutta ei huoli Lauri kiellosta, lähteä aikoo.
Ja hetken päästä on hän jo venevalkamassa työntämässä tervoissaan
kiiltelevää venettä vesille.
Tulee tyven toukokuun yö. Lauri soutaa Mukkajupukkaa kohden. Valoisa
on Pohjolan kevätyö, ja kun Lauri ehtii Hietaniemen kohdalle, nousee
jo aurinko. On kesää jo ilmassa, maassa ja taivaalla. On ilo alkamassa
erämaassa, ja kiveliön haltiat heräävät. On kuin hymyäisivät järven
rannat, kun urpu ujona pajuihin puhkeaa. On totisten, kaljujen vaarojen
lailla kevätaamun auer vilistämässä ja kuultava kirkkaus sankimmissakin
kuusikoissa...
Laurin herkkä mieli iloitsee... Hän unohtaa hetkeksi ikävänsä. Hänen
ajatuksensa risteilevät sinnetänne. Hän näkee kotoisen kiveliön, sen,
jota muut kolkoksi ja sydämettömäksi sanovat, aamuauringon kultaisessa
valossa. Hän tuntee, kuinka erämaan suuri sydän sykähtää, hänestä
näyttää, niinkuin kaikki, koko ääretön ympäristö, häneen katselisi ja
lämpenevistä rinnoista kuiskaisi: Sinua rakastamme... ystävämme olet...
et rauhaamme riko... sinua varjelemme... joka uskollinen meille olit...