»Tulipa taas Inkerille paksu kirje», arveli Selma, kun Lauri liimaili
kiinni kirjekuorta. »Pani isäntä terveisiä?»
»Jo toki. Onhan täältä minkä mitäkin kirjoittamista», sanoi Lauri.
»Olisin nuorempi, niin minäkin lähtisin oppiin», sanoi Selma hetken
kuluttua.
»No, kun Inkeri saapuu kotia, niin Selma saapi häneltä oppia», sanoi
Lauri.
»Ruvenneeko enää olemaan näin sydänmaalla, kun rantamaan tapoja oppii?»
sanoi Selma.
Lauri säpsähti.
»Kuinka niin?» kysyi hän.
»Ajattelen, että kun on niin nuori, niin alkaa tehdä mieli
rantamaille...»
»Täälläpä se on Inkerin koti, tännepä ikävöi takaisin...»
»Mutta jos sattuisi niin, että vetäisikin halu takaisin isompaan
maailmaan...»
»Ei sinne tarvitse haluta. Eipähän ikävöi Selmakaan...»
»Mitä minusta vanhasta, mutta Inkeri on nuori ja huimaluontoinen...»
Lauri katsoi kysyvästi Selmaan. Tämän kasvot olivat vakavat, katse
kylmä niinkuin tavallisesti.
Hän ei virkkanut vähään aikaan mitään. Mutta tuokion kuluttua sanoi
taas Selma: »Hyvä olisi, kun ei alkaisi takaisin ikävöidä...»
»Mitä ikävöisi... lapsuudenkodissaan...»
»Ei sitä tiedä...»
Keskustelu taukosi siihen. Lauri vaipui omiin mietteisiinsä, ja Selma
meni navettaan iltalypsylle.
Mitä Selma oikeastaan oli tarkoittanut? Lauri alkoi miettiä ja miettiä.
Selma ei ollut koskaan ennen sillä lailla arvellut. »Alkaisi ikävöidä
takaisin...» Mihin ikävöisi ja ketä?
Silloin juolahti hänen mieleensä, että hän oli puolta vanhempi kuin
Inkeri. Sitä hän ei ollut koskaan ennen ajatellut, mutta nyt se johtui
mieleen ja sai hänen levänneet, rauhalliset ajatuksensa kuin tulen
liekkiin...
Ja ne pääsiäisen pyhät olivat niin pitkät, ettei hän muistanut niin
pitkiä päiviä milloinkaan viettäneensä.
Mutta hän rauhoittui heti, kun täti ja Antti palasivat kirkkomatkalta
ja heillä oli muassaan Inkeriltä saapunut paksu kirje, jonka
kirkonkylän postitoimistosta olivat ottaneet.