Talvi on tervetullut kiveliön asukkaalle. Sileäksi iljangoksi muuttuvat
kaltioiset jänkät ja silmäkkeiset suot, joiden poikki tuskin lentävä
lintu kesällä pääsee. Pounikot ja korven mätiköt tasoittaa valkoinen
lumi, ja järven selät kiiltelevät häikäisevän kirkkaana lakeutena.
Silloin pääsee kiveliönkin mies liikkeelle. On teitä ja siltoja nyt
joka haaralle, on järvien halki ja jänkkien poikki. Liukas lipu vastaa
reen jalakseen, ja suksi luistaa yli kohoavan kaasikon, joka voimatonna
on lumen alle haudattuna.
Jo ensi lumella on Paloniemen Lauri ajanut uuden navetan hirret
pihalle, jossa ne suurena röykkiönä nyt ovat. Ensi iljangolla on
hän vedättänyt heinät aumoista ja metsäjokien varsilta, ehtiäkseen
sydäntalvella muihin töihin.
Työ sujuu häneltä kuin ennenkin, paremmin vielä. Hän yrittää paljon
ja uusia, yhä uusia suunnittelee. Niin on tullut Paloniemeen kuin eri
elämä sitten viime talven.
Järvi on nyt mainiona munakkana, ja Lauri on päättänyt käyttää
hyväkseen näin verratonta keliä lähteäkseen kirkonkylään. Hän on saanut
ilmoituksen, että Susijänkkää varten tilaamansa apulannat ovat jo
saapuneet kirkonkylään, ja ne on nyt hyvän kelin aikana saatava kotia.
Ja mennessään hän viepi monta kuusista astiaa täynnä kesävoita, jotka
kirkonkylän kauppias jo syksyllä siellä käydessään on ostanut.
Lauri on jo kuormansa valmiiksi pannut, voiastiat ja eväät ja
säkillinen metsälintuja, teertä, koppeloa. Nyt vielä kengittävät
hevosen. Antti pitää jalkaa, Lauri lyöpi.
Laurilla näyttää olevan kiire mielessä.
Inkeriltä ei ole kahteen viikkoon saapunut kirjettä. Lauri on
turhaan kaksi kertaa käynyt Särkijärvellä, jonne järviä kiertelevä
kirjeenkantaja Paloniemeen tulevat sanomalehdet ja kirjeet jättää.
Se on tehnyt Laurin mielen levottomaksi, ja vaikka hän kyllä ymmärtää,
että kirje on voinut jäädä kirkonkylän postitoimistoon tai muuten
joutua hukkaan, ei hän silti pääse rauhaan.
Kun hän vihdoin istuu kuormallaan, valjaissa kesän levännyt virkku
ruuna, ja viilettää menemään pitkin järven mainiota munakkaa, tuntuu
hänen mielensä keveämmältä.
Onnellisesti oli Inkeri perille saapunut. Ensi kirjeessä hän kirjoitti
olevan kovin ikävän, vaikka talo olikin suuri ja lehmiä oli toista
sataa.
Toinen kirje sisälsi melkein samaa. Mutta Lauri kaipasi niistä jotakin.
— Jahka tulee kolmas kirje, niin siinä on! lohdutteli hän mieltään.
Sitä kolmatta kirjettä ei vielä ole tullut, ja siksi hän nyt on hieman
alakuloinen.
Talvitie rantamaille ei kulje Mukkajupukan kautta, vaan nousee paljon
tännempää kahden vaaran väliselle suolle, Seitajänkälle, josta viepi
jänkkäpilkkoja ja ojanvarsia pitkin Seitavaaran alle, siitä taas
kapealle, mutta pitkälle Särkiuomalle ja sitä myöten Särkijärvelle.
Päästyään järveltä pois ja noustuaan talvitien suusta Seitajänkälle
vievälle tielle, jonka poromiehet jo ovat kovaksi tallanneet, vaipuu
hän mietteisiinsä. On jo ehtinyt pimenevä ilta, mutta tähdet kuluvat
taivaalla ja pakkanenkin tuntuu kiihtyvän.
Hän on nämä kuukaudet elänyt niin outoa elämää, että hänestä tuntuu
kuin hän olisi aivan eri mies kuin ennen. Häneen on tullut tahtoa ja
tarmoa, hän kykenee toimittamaan ja tekemään... Hänen sydämensä on
täynnä lämpimiä tunteita, ja kun hän tulevaa aikaa ajattelee, tuntuu
hänestä, että hänen onnensa on niin suuri... niin suuri sen nuoren
tytön kanssa, jota hän rakastaa ja joka on antanut lämpimän lempensä
hänelle... Inkerin rakkaus on hänen pelastuksensa... hänen onnensa
kantakivi...
Hän on näinä viikkoina, kun Inkeri on ollut poissa, kuvitellut tulevia
päiviään ja heidän yhteistä onneaan. Päivin on raatanut ja tehnyt
työtä kuin viimeistä päivää, mutta iltaisin, kun hän on päässyt yksin
huoneeseensa ja vuoteelle, on ajatus lähtenyt ihme-elämää kuvailemaan.
Hän valvoo puoliyöhön onnellisissa haaveissa. Hän näki Paloniemen
uljaana talona, jonka korkea päärakennus näkyi kauas toiselle puolelle
järveä ja jonka viljelykset olivat parhaat koko pitäjässä. Kauas
maantiellekin se näkyi suurten, lainehtivien peltojen takaa. Silloin
oli jo vilkas liike täällä kiveliössäkin. Oli menijöitä ja tulijoita,
näkyi kiesejä ja vaunujakin.
»Onpa siinä kaunis talo suuren järven rannalla ja niin erinomaisten
viljelysten ympäröimänä... Totta tosiaan! Tämä on keidas. Kuka uskoisi!
Ja Lapin tunturit tuolla vieressä... Siinä mahtaa olla erinomainen
isäntä?»
Outo kyydilläajaja se niin puhuu kyytipojalle.
»Siinä se nyt on se Paloniemi... jos olette kuullut puhuttavan...»
vastaa kyytipoika. »Siinä talossa se juuri on emäntänä Inkeri, orpo
tyttö, ja isäntä on Lauri, joka paljon kirjoittelee sanomalehtiin...»
Onhan vieras kuullut _siitä_ talosta ja _siitä_ miehestä puhuttavan.
»Tämä on juuri se talo, jossa on saatu ihmeitä aikaan!» sanoo hän ja
pyytää ajamaan pihaan, sillä hän tahtoo omin silmin nähdä semmoista
emäntää ja semmoista isäntää...
Semmoisissa haaveissa vaeltelee Laurin mieli, ja kun aamu alkaa
koittaa, nousee hän työhönsä virkkuna ja reippaana.
Mutta joinakuina hetkinä tulee mieleen jonkunlainen pelko, joka
vapisuttaa sydäntä...
Nytkin niin tekee, kun kirkonkylään on menossa. Hän toivoo ja taas
epäilee. Hän ei tunne, että pakkanen kiihtyy, että ruuna parantaa
vauhtiaan, että kuorma vielä epätasaisella talvitiellä retkahtelee
puolelta toiselle.
Hän on saanut Inkerin kirjeen kirkonkylän postista.
Se onkin nyt pitkä kirje. Siinä Inkeri kertoilee oloistaan ja töistään.
»Meitä on täällä kymmenen tyttöä» — lukee Lauri Inkerin kirjeestä
asuntotalossaan. »Ja meillä on joskus hyvinkin hauska iltasilla.
Tänne kuuluu tulevan tanssit, ja ne toiset ovat opettaneet minuakin
tanssimaan. Siellä kotona on nyt varmaan jo täysi talvi, täällä ei
ole vielä luntakaan. Alussa oli ikävä, mutta näyttää aika kuluvan,
joskin kauhean pitkältä tuntuu, kun ajattelen ensi syksyä. Täälläkin
oli luettu siitä Ailin eksymisestä sanomalehdistä, mutta minä en ole
kertonut mitään sinusta enkä itsestäni... Eikä kukaan tiedä, että olen
siitä talosta. Minä ikävöin sinne takaisin. Kyllä jo osaisin lehmät
ja meijerinkin hoitaa. Monesti ajattelen, että mitä täti sanoo, kun
kuulee. Minä uskon, että täti tahtoisi sinun naimaan Särkijärven
Mustikkamäen Annan...»
Lauri lukee kirjeen moneen kertaan. Hän lämpenee, ja hänen mielensä
tulee hyväksi. Mutta? sittenkin hän kaipaa kirjeestä jotakin. Miksei
Inkeri kirjoita mitään siitä onnesta, jota tunsivat viimeksi silloin,
kun Seitakankaalla olivat? Miksei kysynyt navetan rakennuksesta?
Mutta Lauri koettaa lohduttaa itseään sillä, että Inkeri on vielä niin
lapsellinen.
Ja siinä hän alkaa kirjoittaa Inkerille pitkää kirjettä, jonka
toimittaa postiin ennen kotialähtöään.
Tultuaan apulantakuormineen kotia alkoi Lauri hommautua tukinajoon.
Toisen pitäjän rajalla oli alkanut suuri tukinajoliike, ja sieltä
kulki sanomia, että ansiot olivat hyvät. Lauri oli järjestänyt työt
kotona ja oli laskenut, että sydäntalven aikana ehtisi tukinajossa
ansaita kauniit rahat, jotka ensi kesän tultua käyttäisi Susijänkän
ojittamiseen. Vasta kevättalvella hän aikoi ryhtyä navetan salvuun,
että se kevät-ahvain ajaksi ehtisi kehille kuivumaan.
Vaikka hän koettikin olla levollinen ja uskoa onnensa päiväin pian
alkavan, painoi sydäntä kuitenkin joinakin hetkinä raskas taakka.
Inkerin viime kirjeessä oli ollut eräs kohta, johon hän ei ensin ollut
kiinnittänyt huomiota, mutta joka nyt jälkeenpäin oli alkanut häntä
vaivata.
Inkeriä olivat toiset oppilaat opettaneet tanssimaan!
Siitä Lauri aloitti miettimisensä. Hän kuvitteli vaikka mihin päin ja
vaikka mitä. Hänen mielensä oli näinä vuosina mennyt niin kummaksi,
ikäänkuin sairaaksi. Hän ymmärsi hyvin, että tanssi viehätti ja
ettei Inkeri voisi sitä huvia vastustaa. Mutta selvää oli, etteivät
tytöt siellä tyytyisi keskenään tanssimaan, vaan menisivät kylän
tanssipaikkoihin...
Ja siitä hänen hermonsa pingottuivat semmoiseen jännitykseen, että
hänen mielensä rauha katosi...
Ei siellä ollut yhtään semmoista nuorta tyttöä kuin Inkeri. Kaikkien
silmät seurasivat Inkerin tanssia: notkahtelevaa vartta, siroja
jalkoja, tuuheaa tukkaa...
Hän näki jonkun mustasilmäisen herran, joka huuliaan nuolaisten katsoi
Inkeriin...
Niitä miettiessään hän kyllä heräsi kuin unesta ja ymmärsi, että hän
semmoisilla ajatuksilla kiusasi ja kidutti itseään. Eikä hän päässyt
rauhaan, ennenkuin kirjoitti huolensa Inkerille. »... Minulle tekee
niin hirveän kipeää, kun ajattelen, että minun Inkeriini, minun
kukkaani joku koskee... Olen kuin sairas, ja monesti tunnen häpeäväni
omia ajatuksiani...»
Siihen tapaan hän kirjoitti.
Ja vasta sitten kun hän tukkimetsään sai Inkeriltä oikein hyvän
kirjeen, hän pääsi rauhaan.
Kului talvi, lauhkea ja muutoin hyväkelinen.
Kevättalvella Lauri palasi kotia ja ryhtyi uuden navetan tekoon.
Hän oli täynnä intoa ja toivoa. Inkerin kirjeet olivat häntä
innostaneet. Hän oli ikäänkuin nuortunut ja lihonutkin. Hän laski
leikkiä ja puheli usein Antillekin tulevista hommistaan.
Antti kyllä aavisti syyn Laurin muutokseen, mutta ei koskaan maininnut
siitä mitään. Eikä ottanut Selmakaan puheeksi, eikä täti. Kun Inkerin
kirjeet saapuivat, kertoi Lauri, että hyvin Inkeri oppii, hyvä on hänen
siellä olla ja terveiset kaikille lähettää.
Täti ja Antti menivät hangen aikana pääsiäiskirkkoon, ja Lauri ja Selma
jäivät kotimiehiksi.
Lauri oli äskettäin käynyt ajoporollaan Särkijärvessä lehtiänsä
noutamassa. Inkeriltä ei kuitenkaan ollut tullut kirjettä.
Lauri oli lukenut lehtensä, mutta pääsiäisen pyhät tuntuivat pitkiltä.
Hän kirjoitti Inkerille pitkän kirjeen. Hän kertoi toimistaan, selitti
laajasti, kuinka tuli uuden navetan sisustamaan. Peltola, hänen
ystävänsä, oli lähettänyt piirustukset. Hän kertoi karjasta, että se
nyt näytti alkavan paremmin menestyä.
... »Ensi syksyksi koetan saada uuden navetan jo kuntoon. Silloin
kun tulet, saat heti alkaa järjestää ruokintaa eri tavalla. Uskon,
että Selma, joka on tottunut vanhaan haudejärjestelmään, on hyvin
ihmeissään. Mutta olen jo hänelle siitä puhunut...»
Kirjeen suljettuaan hän antausi Selman kanssa puheisiin.