Laurin kirkolla viipyessä oli Inkeri alkanut kutoa kangasta.
Päivät hän istui kangaspuiden ääressä, sivuikkunan luona, josta näki
venevalkamaan ja järvelle, mutta iltaisin hän luki Laurin antamia
kirjoja. Oli joukossa muutamia hauskoja kertomuksiakin, joita Inkeri
luki ääneensä. Mielellään niitä tarinoita kuuntelivat Antti ja
Selmakin, jotka molemmin, Antti päreitä kiskoen, Selma kartaten,
istuivat lieden valossa.
Täti oli vastahakoinen alussa, mutta jo täytyi hänenkin lopulta ruveta
seuraamaan kirjan sisällystä.
Aamusilla, kun täti viipyi Selman kanssa navetassa ja Antti oli mennyt
Susijänkälle, toimitteli Inkeri pirtin puolessa.
Silloin hän usein pistäysi vierastupaan, jossa olivat Laurin kirjat
ja sanomalehdet. Seinällä oli suuri peili, jonka Lauri oli voittanut
arpajaisista kansanopistossa ollessaan. Inkeri katsoi siinä kuvaansa,
joka näkyi jaloista asti. Silloin hän aina muisti Mustikkamäen Annaa,
josta Hietaniemen vanha Iisakki oli kertonut. Hän muisti, minkä
näköinen Anna oli. Se oli keskeltä hirveän paksu, ja sillä oli hieman
käyrät jalat, oli länkisääri, ja niin pieni palmikko sillä oli kuin
hiiren häntä... Ei Lauri semmoisesta huolisi! Hän muisti Laurin aina
kehuneen, että se oli kaunis, jolla oli hyvä sydän ja puhdas mieli...
Mutta nyt hän tiesi varmaan, että Lauri piti hänen hiuksistaan ja
siitä, että palmikon päässä oli tupsu...
Oliko hän muuten kaunis?
Hän ei osannut itse sitä sanoa, mutta hän muisti, että rippikoulussa
oli sanottu. Olivat kirkonkylän pojat tuppautuneet sinne Leenan
pirtille, mutta Leena ei ollut antanut niiden tulla sisälle. »Onkos
Leenalla vielä se kaunis tyttö kortteeria?» oli hän kuullut kerran
ulkona kysyttävän. Ja kun hän silmäsi ulos ikkunasta, näki hän
kauppiaan konttoristin ja apteekkarin seisovan pihalla. — Mitä Leena
muori heille sanoi, ei hän kuullut, mutta he poistuivat pihalta eikä
hän sitten enää nähnyt kumpaistakaan...
Hän heilutti päätään peilin edessä... Jos olisi semmoiset leningit kuin
kirkonkylää tytöillä!
Hän asetti kätensä vyötäisilleen ja puserteli kupeitaan.
Noin hoikaksi hänkin menisi, jos olisi semmoinen leninki.
Aili emännän huoneena oli ollut tuvan vieressä oleva kamari. Täti oli
sen siistinyt ja vienyt kaikki pois, vaatteet ja muut aitan ullakkoon.
Koko huoneessa ei enää ollut mitään muuta kuin tyhjä pöytä ikkunan
alla...
Inkeri katsoi sinne sisälle, kynnyksellä seisoen. Häntä melkein
pelotti, kun muisti. Sen silmät olivat välisti niin oudosti kiiluneet...
Se karkasi... eksyi ja kuoli!...
Eipä näytä tätikään ikävöivän! Paljon hauskempi on nyt kaikilla!
Hän tempasi oven kiinni, istui Laurin pöydän ääreen ja otti kynän
käteensä. Lauri oli opettanut hänetkin kirjoittamaan. Hän löysi
laatikosta palasen paperia, jolle kirjoitti: »Minä rakastan sinua,
Lauri, ja tahtoisin tulla vaimoksesi. Sinäkin rakastat. Rakastathan? Et
niin katsoisi, jollet rakastaisi. Minä näen aina unissani sinut... Kun
en saanut sinua halata kaulasta ja minun teki niin mieli...»
Silloin hän näki tädin tulevan navetasta. Hän puristi paperin kouraansa
ja riensi pirttiin. Kun täti saapui, mäikytti hän kangaspuita, niin
että ikkunat helisivät.
* * * * *
Inkeri alkoi ikävöidä, kun Lauria ei kuulunut kotiin. Päivällä hän kävi
joskus Antin luona Susijänkälle päivällistä viemässä ja istui silloin
mättäällä ja odotteli, kunnes Antti oli syönyt.
Tänään hän taas läksi. Selmalla ei sattunut olemaan aikaa, ja täti ei
jaksanut. Inkerin oli ollut koko päivä ikävä. Hän ei tiennyt, kumpaako
tietä Lauri palaisi. Tulisiko Teurajärven kautta, josta oli mennytkin,
vai tulisiko Särkijärven ja Mukkajupukan kautta. Ei ollut tullut sitä
kysytyksi.
Mutta nyt, kun hän tuli Antin luokse, hän kysyi:
»Milloinkahan sieltä Lauri tulee ja palanneeko Teurajärven kautta?»
»En luule, että tulee Teurajärven kautta», arveli Antti. »Kiire sillä
on kotia, sen tiedän. Sanoi lähtiessään, että tämä viemäri pitää tämän
sulan aikana saada valmiiksi... Hoppu sillä on mielessä. Särkijärven
kautta luulen tulevan.»
Antti söi. Inkeri mietti hetkisen. Kysyi sitten:
»Mahtaako käydä Särkijärven Mustikkamäessä?»
»Mitä siellä kävisi, polulta syrjässä?»
»Siinähän on rikas tyttö, se Anna...»
»Olepa nyt! Eiköhän se ole Laurikin jo vaimoväestä saanut kyllikseen,
kun semmoisen kolttosen teki se emäntä... Luulisi saaneen...»
»Se ei rakastanut Lauria», sanoi Inkeri melkein vihaisesti Antille.
»Mistäpä sinä sen tiedät... Ja kukapa heidän välinsä tiennee... itse
tiennevät, jos tiennevät... Hyvä on mies nyt taas... Menikin sen
vaimonsa kanssa semmoiseksi saamattomaksi nahkiaiseksi... Nyt näyttää,
että on isänsä poika...»
»Jos tietäisin, että tulee järveä, niin lähtisin vastaan», sanoi Inkeri.
»Eläpäs nyt hupata siinä!» ärähti Antti, siirtyi ruuan äärestä ja alkoi
panna piippuunsa. Inkerin teki mieli Antilta vielä kysyä yhtä asiaa.
»Jos Antti vielä olisi nuori mies, niin kumpi olisi somempi,
Mustikkamäen Anna vai minä?»
»Mitä sinä nyt kyselet!» ärähti Antti taas. »En huolisi kummastakaan...»
»Niin, mutta kumpi näyttää Antin silmään somemmalta?» tenäsi Inkeri.
»Mene matkoihisi tai kantelen tädille!»
Silloin tuli Inkerille hätä, ja hän alkoi rukoilla, ettei saa tädille
puhua mitään. Ja Antin täytyi luvata, ettei puhu.
Seuraavina päivinä oli ilma sateinen. Järvi oli usvan peitossa, eikä
taloon näkynyt yhtään vaaran huippuakaan.
Antti kulki viemärin luonnissa, Inkeri kutoi kangasta, ja Selma
puuhaili muissa askareissa.
Iltaisin Inkeri valvoi kauan aikaa omissa ajatuksissaan. Hän oli
ruvennut miettimään sitä, mitä Lauri oli ehdottanut: että hän lähtisi
johonkin kouluun. Kun hän sitä seikkaa ensin ajatteli, tuntui hänestä
mahdottomalta erota kodista ja Laurista, mutta vähitellen hän alkoi
kuvitella koulussaoloa, ja silloin alkoi mieli tehdä sinne. Saattaisi
siellä olla hauskaakin, jos saisi ikävältä rauhan, arveli hän.
Ja siitä pitäen hän mietti sitä asiaa joka ilta, valveilla vuoteessa
maatessaan. Ja nyt hän ikävöi Laurin kotiintuloa vielä kiihkeämmin.
Eräänä päivänä, kun täti oli kipeä eikä jaksanut kuulla kangaspuiden
mäiskettä, oli Inkeri Selman apuna navetassa. Hänen mielensä oli niin
täysi, että hän alkoi Selman kanssa jutella asioita, joista he eivät
ennen koskaan olleet mitään puhuneet.
»Miksei Selma ole mennyt naimisiin?» kysyi hän kerran, kun he molemmin
puhdistivat samaa lehmää.
»Hyväpä tuo on näinkin», vastasi Selma.
»Onko Selma koskaan oikein rakastanut?»
Selma alkoi heltyä ja ilmoitti:
»Olen minä kerran. Mutta siitä on pitkä aika.»
»Rakastiko se Selmaa? Sielläkö se oli rantamailla?»
»Siellä oli... En taida sanoa...»
»Sano nyt, Selma!... Ja Selma rakasti häntä? Oliko se kaunis mies?»
»Oli. Se oli talon poika, ja minä olin palvelija... Se oli hauskin aika
elämässäni, ja sen jälkeen minä tänne kiveliöön läksin tämän talon
isäntä-vainajan kanssa... ja siitä asti olen ollut...»
»Hylkäsikö se Selman?»
»Oli siinä naapurissa tytär, ja se alkoi minua vihata, kun itsensä teki
mieli minun omaani... Se oli sydämetön ja huono ihminen... Se laittoi
huhun liikkeelle, että minulla oli toinen kosija, joka öisin makasi
vieressäni... Jumala tietää, että viaton olin... Mutta hän sai tahtonsa
perille, otti minun omani, ja niin tulin hylätyksi...»
Selma puhui väsyneellä äänellä, surullisesti. »Niinkö kävi! Ja se poika
uskoi mitä toinen sanoi?» kysyi Inkeri.
»Totta kai uskoi... Yhtäkkiä kylmeni eikä koskaan enää kohti tullut...»
»Menivätkö sitten naimisiin?»
»Kuulin, että olivat menneet, mutta minä olin jo silloin poissa
sieltä... Niin oli minun paha olla täällä, niin ikävä, että järveen
aioin monesti mennä... Mutta huono seurasi heitäkin. Riitelivät ja nyt
ovat kumpikin kuolleet, olen kuullut...»
»Jopa se oli ikävää!»
Inkeri tunsi ääretöntä sääliä Selmaa kohtaan.
»Sinä et vielä ymmärrä, Inkeri», puheli Selma vielä. »Olet nuori.
Mutta kerran sinäkin rakastat... silloin tunnet mitä rakkaus on... Se
ei kuole koskaan, se pysyy elämän loppuun asti... Semmoinen on minun
rakkauteni ollut, ja vieläkin muistan sitä aikaa joka päivä...»
»Selma rukka!»
Inkeri kävi Selman kaulaan ja puhkesi itkuun.
»Kyllä minä tiedän, mitä rakkaus on», nyyhki hän. »Voi, minä tiedän sen
ja olen väliste ihan tukehtua...»
Hän pusersi povelleen Selmaa, joka tuntui vapisevan mielenliikutuksesta.
Kun hän hetken kuluttua läksi navetasta ja pääsi puolipihaan, näki hän
venevalkamasta päin nousevan kaksi miestä.
Lauri ja Hietaniemen Iisakki!
Inkeri juoksi vastaan. Lauri heilautti kättään, ja kun Inkeri luokse
ehti, sulki Lauri melkein syliinsä hänet ja laski käden irti vasta
pitkän ajan perästä.
X
Lauri ja Inkeri ovat matkalla Mukkajupukkaa kohti ja rantamaille.
Lauri soutaa, Inkeri istuu perässä. On jo myöhäinen syksy, järvi voipi
jäätyä minä yönä hyvänsä. Alastomina ovat rantojen koivikot, joista
viimeiset keltalehdetkin ovat varisseet. Kolkoilta näyttävät suurten
vaarojen huiput, jotka vartovat lumen pehmoista vaippaa kaljuille
päälailleen. Lunta odottelevat ikävöivä, kulottunut korpi ja rantojen
kellastuneet kaislikot.
Tuuli on myötäinen, ja purje auttaa vauhtia. Nopeasti vene kiitää
syysaamun raikkaassa tuulessa pitkin Palojärven aukeinta ulappaa.
Lauri on nyt saattamassa Inkeriä koulumatkalle, aikoen samalla käydä
kirkonkylässä, tieasioilla.
Hän on valinnut Mukkajupukan ja Särkijärven tien, vaikka syksy onkin
myöhäinen. Särkijärvestä alkaen edistyi näet matka joutuin, kun pääsi
venekyydillä ihan rantamaille asti. Pikkujoet olivat syystulvassaan,
vauhdikkaimmillaan, kuljettaakseen venettä myötävirroille. Lauri oli
uskonut vaivaa tuntematta voivansa erota Inkeristä, mutta nyt, kun ero
alkoi olla lähellä, tuntui se hänestä kovin raskaalta. Hän oli neuvonut
ja opastanut kokematonta tyttöä, oli sanonut kaikki mitä tiesi. Ikävä
oli Inkerinkin, ja katkerasti hän oli itkenyt, kun kotirannassa tädistä
erkani.
Lauri katselee kukoistavaa tyttöä, jonka sulo häntä nyt hurmaa enemmän
kuin koskaan ennen. Inkerin kasvot ovat vakavat, ja suuret siniset
silmät surulliset, mutta juuri siitä syystä hän on viehättävämpi kuin
koskaan.
»Heti ensi kelin tultua alamme Antin kanssa ajaa uuden navetan hirsiä,
ja kun ensi syksynä tulet, on uusi navetta ainakin vesikatossa.
Kesäksi hankin ojureita, jotta saadaan Susijänkän niemenpuolinen osa
ojitetuksi», puhelee Lauri soututeljolta. »Odotamme sitten vielä
vuoden, että tulet yhdeksäntoistavuotiaaksi... Kunpa Jumala meitä
auttaisi molempia... Uskotko niin, Inkeri?»
»Uskon. Vaikka nyt jo olen omasi, en erota tahtoisi...»
»Raskasta on ero minullekin, paljon raskaampaa kuin osaat aavistaakaan.
Mutta sinun tähtesi tahdon niin. Saat nähdä, että kun tulet vieraisiin
oloihin ja näet vieraita kasvoja ympärilläsi, alat vasta ymmärtää, mitä
koti on...»
»Voi, voi, kuinka sitä aikaa ikävöin... Kuinka tahtoisin olla sinulle
hyvä ja vaalia sinua! Minä rakastan niin, että väliste tuntuu kuin
sydän halkeaisi. Kuinka olisi hauskaa kutoa sinulle sukkia ja
vaatteita... Tulla luoksesi työmaalle ja lyödä lämmintä löylyä...»
»Se aika tulee, uskomme niin. Mutta meidän molempain onnen vuoksi on
hyvä, että eroamme vuodeksi. Sinäkin saat kokemusta ja oppia... Ja minä
alan toivoa elämältä onnellisempia päiviä...»
»Sinä et rakastanut Ailia?»
»Hän oli niin kummallinen, ja kerran, sitten kun olemme mies ja vaimo,
kerron sinulle kaikki. Olen ollut hyvin onneton nämä kolme vuotta...»
»Kaikki sen ovat nähneet... Silloin minä aloin sinua rakastaa erilailla
kuin ennen...»
Vene kiitää nuolena, purje pullistuu. Vilahtaen jäävät järven niemet
jälkeen. He ovat aikoneet käydä Hietaniemessä hyvästillä, mutta kun
vauhti on hyvä ja he kulkevat keskeltä järveä, eivät käännäkään
Hietaniemeä kohden. Kiirekin on mielessä. Syyspäivä on lyhyt, Ja heillä
on vielä pitkä taival kävellä Mukkajupukasta Särkijärvelle, jossa yötä
aikovat olla.
Pian on Hietaniemen kullankellertävä niemen nokka sivuutettu, ja
edessäpäin jo näkyy koko laaja Mukkajupukka ja jyrkkä rantakallio...
Järven pohjukkaa lähetessä puskee pohjoinen vielä vihaisemmin kuin
ulompana... Inkeri näkee jo purjeen laidan alta jyrkän rantakallion,
jota vasten aallot syöksyvät niin, että valkoinen vaahto roiskuu monta
syltä korkealle pitkin katkenneen kallion kuvetta. Siinä ovatkin aallot
suurimmat, kallion lähellä... Siinä on syvin hauta... Inarinjärven
syvyinen...
Lauri hellittää purjeen, vene kiitää kallion ohi semmoista vauhtia
vanhaan venevalkamaan, että keula puskee rantamuhaan...
»Nyt nousee myrsky», sanoo Lauri. »Parhaiksi ehdimme järveltä pois...
katso, kuinka koko järvi myllertää kuin jauholaari...»
Aallot lyövät rantakalliota vasten niin, että vesi räiskyy
venevalkamankin puolelle...
»Kauhea myrsky...! Onko tuo hauta kallion alla Inarinjärven
syvyinen?... Siinä käy hirveän suuret aallot...»
Inkeri on pelosta kalvennut.
»Syvä siinä kuuluu olevan», vastaa Lauri.
Lauri kokoaa konttiinsa kaikki Inkerin kapineet, katkaisee
rantatuomesta kepin Inkerin käteen, ja he lähtevät polkua pitkin
nousemaan Mukkajupukan jyrkkää kuvetta, josta polku viepi Särkijärvelle.
Seitakankaalla, jossa matka on puolivälissä Särkijärveen, he levähtävät
ja avaavat eväskonttinsa.
»Minkälainen lienee maailma vuoden päästä, kun takaisin tulet?» sanoo
Lauri. »Vuosi voipi joskus olla pitkäkin, ja paljon ehtii siinä ajassa
tapahtua...»
Laurin ääni on surullinen, ja kun hän katsoo Inkeriin, tunkeutuu katse
sielun pohjaan asti.
»Silloin olen jo kahdeksantoista vanha», arvelee Inkeri, mutta näyttää
muuta ajattelevan. Pitkät petäjät huojuvat heidän ympärillään, kiveliö
huokaa, ja metsässä myrsky tohisee... kuuluu kuin kaukaisen kosken
pauhu, vaarain välistä tai aukeilta jänkiltä.
Inkeri korjaa eväät konttiin ja panee sen kiinni. Laurin katse seuraa
häntä lämpimänä.
»Istu tähän minun viereeni», pyytää Lauri.
Ja kun Inkeri Siihen istuu, niin Lauri ottaa hänen kätensä omaansa.
»Kuulehan nyt, rakas ystävä», puhuu hän. »Olet vielä kokematon ja
lapsellinen, ja maailma on paha. Sitten kun näet siellä paljon ja
paljon pyrit oppimaan, tulet ymmärtämään, kuinka ihanaa on omistaa
koti, oma turve, vaikka kuinkakin pieni. Muista minua aina, muista,
että minun elämäni onni riippuu sinusta... Sillä minä tiedän nyt, että
rakkauteni sinuun on ensimmäinen rakkauteni... Olen niin onnellinen
nyt, että kaikki se entinen kärsiminen tuntuu unennäöltä... Hyvä Jumala
on sinut minulle antanut... Hyvä Jumala sinut minulle säilyttää...
Jos sinä näkisit sydämeeni ja voisit tuntea mitä minä tunnen, silloin
voisit arvata, kuinka kallis olet minulle... Tiesikö äiti-vainaja, kun
sinut kotia toi, että rakkaalle pojalleen aarteen toi...»
Lauri heltyy niin, että joutuu kokonaan tunteensa valtaan... Hän kietoo
kätensä Inkerin vyötäisille ja painaa päänsä hänen hiuksilleen.
Silloin tapaa Inkerinkin riemu. Hän tarttuu Lauria kaulaan molemmin
käsin ja pusertaa niin lujasti rinnalleen, että Lauri kuulee hänen
sydämensä sykinnän ja näkee hänen sinisten silmiensä kirkkaina
päilyvän...
»Nyt sinä jo olet omani... näin kihlaan sinut, omakseni...»
Ja Lauri painaa suudelman tytön punertaville huulille...
Syysmyrsky huokaa kiveliössä, kaukaa kuuluu kuin kosken pauhu...
He jatkavat matkaansa nopein askelin Särkijärvelle.