Laurilla olisi ollut paljon lyhempi matka kirkonkylään Mukkajupukan
ja Särkijärven kautta, mutta hän valitsi kuitenkin Teurajärven tien,
saadakseen kulkea pitkin tielinjaa ja vielä ottaakseen huomioon yhtä ja
toista.
Teurajärven isännät olivat olleet talossa yötä ja aamuvarhaisella
lähteneet kotijärveä kohti.
Vasta seuraavana aamuna Lauri valmistausi matkaan. Hänen oli täytynyt
järjestää töitä kotona, ja sitäpaitsi oli hän vielä tutkinut kaikki
maantietä koskevat asiakirjat ja kartat.
Aamu oli valjennut kirkkaan kuulakkana ja kuuraisena. Ilma oli niin
puhtaan selkeä, että järveä ympäröivät vaarat näyttivät tulleen aivan
viereen. Pihalle, suuren kiven viereen, näkyi Mukkajupukan kalju laki
kuin jättiläismätäs.
Mennessään poikki pihan tuli Lauri katsoneeksi Mukkajupukkaan päin.
Hänessä heräsi kummallisia muistoja ja ajatuksia. Mukkajupukan kautta
hän itse oli mennyt maailmalle tietoja hakemaan... sen kautta palasi,
matkassaan Aili...
Hän ei sieltä paljoa saanut... Mutta rauha olikin hänen sydämestään
samaa tietä mennyt...
Hän oli unohtua mietteisiinsä, kun samassa kuuli Inkerin äänen
portailta. Inkeri oli täyttänyt eväillä laukun — saman, jolla Laurille
evästä vei, — ja nauhoitti sitä parhaillaan kiinni.
»Tänne laukun kielen alle panen sukat», sanoi hän. »Kun eivät
putoaisi...»
»Panehan vain. Eivät ne putoa.»
Lauri käveli portaitten luo, istui siihen katsomaan, kun Inkeri laukkua
valmisteli.
»Pari viikkoako luulet viipyväsi?»
Inkerin ääni oli hiljainen, ja hänen kasvonsa olivat vakavat.
»Enintään pari viikkoa», sanoi Lauri. »Eipä sinne olisi joutanut...
enkä halunnutkaan...»
»Muistatko minua?»
»Ennen kaiken muun unhotan...»
Lauri otti laukun selkäänsä. Hän oli valmis lähtemään.
Täti hyvästeli ja luetteli, kenelle Laurin oli terveiset vietävä, jos
kirkonkylällä osuisi kohtaamaan.
»Muistathan käydä Leenan tuvalla terveiseni viemässä, sano: vielä elää,
mutta vanhuus tulee, jalka raskaasti nousee», evästeli täti Lauria.
»Leena muori on vanhin tuttavani kirkonkylässä...»
»Vielä sieltä Leena kärrykyydillä käy Palojärvessä tätiä
tervehtimässä», sanoi Lauri.
»Eivät näe sitä minun silmäni, tuskin Leenankaan.»
Inkeri aikoi mennä tielinjalle Lauria saattamaan.
He lähtivät. Kulkivat samasta kujasta, josta Susijankalta palatessa
olivat pihaan tulleet. Polku lähti suoraan männikköön tielinjalle,
toinen haara poikkesi Susijänkälle päin.
Astelivat ääneti, Inkeri edellä.
»Kyllä taas alkavat pitkät päivät», puhui Inkeri tukahtuneella äänellä.
»Hirveä, kuinka ikävä täällä oli silloin kun viivyit poissa... Kun ei
tulisi niin ikävä nyt!»
»Luehan niitä kirjoja, jotka sinulle jätin. Niistä opit paljon... hyvin
paljon...»
»Kyllä minä...»
He saapuivat siihen paikkaan, johon koko Susijänkkä ja järven ulappa
näkyivät.
»Mitä sanot, Inkeri, jos tuo Susijänkkä kerran vielä työntää heinää
suorista, kauniista saroista... Siitä tulee monen kymmenen lehmän
heinät», puheli Lauri jälessä kävellessään.
»Kun jaksaisit sen viljellä...» Inkeri tuntui kuitenkin ajattelevan
muuta. Eikä Laurikaan oikeastaan ajatellut sitä, mitä sanoi. Hän näki
Antin viemäriä kaivamassa. Tasaisesti nousi ja laski vanhan miehen
selkä, ja hän oli jo ehtinyt tänä aamuna luomaan pitkän matkaa. Lauri
näki sen siitä, että vastakaivetun ojan reunoilla olivat muhaneliöt
mustina, jotavastoin entiset vielä olivat valkoisen kuuran peitossa.
Polku sukelsi vankkaan männikköön, pois tielinjalta.
Lauri näki Inkerin palmikossa tupsun, näki selän ja lanteet, näki
sivulta punaista poskea ja ripsien varjostamaa silmänalustaa... Hän
tunsi sydämensä lyövän, ja teki mieli kietoa kätensä Inkerin kaulaan...
Ei, ei! Hän ei saa koskea! Hänen tunteensa pitää olla puhdas...
Siinä tulikin Inkerin kääntyä takaisin.
Silloin teki Laurin mieli suudella Inkeriä. Mutta hän tyytyi siihen,
että kosketti huulillaan Inkerin valkoista otsaa, joka oli huivin
alta paljastunut. Hän tunsi Inkerin pehmeän poven kosketuksen ja näki
suurten, kirkkaiden silmien kuin ummistuvan...
* * * * *
Kun Lauri saapui kirkonkylään, sai hän tietää, että kunnanhuoneella
pidettiin suurta kokousta osuusmeijerin perustamisesta. Hän käveli
kuitenkin sivu kokoustalon, vei laukkunsa majapaikkaansa ja läksi
asioilleen.
Melkein kaikki kirkonkyläläiset tunsivat hänet, ja nyt tänä syksynä
oli hänestä ja hänen vaimonsa katoamisesta paljon puhuttu. Hän koetti
välttää vastaantulijoita, joilla jokaisella oli jotakin kysyttävää.
Hän ei ymmärtänyt itsekään, mikä häntä vaivasi. Hänen oli ikävä. Mutta
mitä hän ikävöi, sitä hän ei oikeastaan tiennyt tai tahtonut itselleen
tunnustaa.
Tullessaan oli hän miettinyt erästä asiaa ja aikoi senkin nyt
toimittaa. Oli hän sitä kotonakin miettinyt, mutta nyt tänne tullessa
oli se vasta päätökseksi kypsynyt.
Hänen rakkautensa Inkeriin oli syttynyt niin kummallisena hetkenä, että
kun hän sitä koetti jälkeenpäin tyynin mielin ajatella, niin hänestä
alkoi tuntua kuin se tunne olisikin ollut jo vanhempi, vaikkei hän sitä
ollut itselleen myöntänyt...
Mutta nyt hän sen myönsi, oli sanonut jo Inkerillekin. Ja vaikka hän
tiesi, että se rakkaus oli syvä ja puhdas, tuntui toiselta puolen
kuin hän rakastaisi salaa, rikollisesti, ja tekisi kauheaa syntiä...
vaimo-vainajaansa vastaan...
Sillä eikö hänen rakkautensa ollut syttynyt jo siellä lepokivillä
istuessa... jolloin hän ei vielä tiennyt Ailin karkaamisesta mitään...
Semmoiset ristiriitaiset tunteet olivat koko taipaleen hänen rinnassaan
mellastaneet. Yksin kiveliön polkuja kävellessään oli hän miettinyt
kohtaloansa ja koettanut päästä rauhaan, toivoa tulevaisuudelta
onnellisempia päiviä ja innostua siitä työstä, jonka oli elämänsä
tehtäväksi ajatellut.
Vähitellen alkoi vyyhti selvitä...
Inkeri oli niin nuori ja kokematon, sydänmaan lapsi, joka ei vielä
tiennyt elämästä mitään! Mutta hän rakasti kotiaan ja karjaa, kaikkia.
Mutta heidän suhteensa, heidän lempensä oli syttynyt niin kummasti. Ja
Inkeri oli lapsi vielä.
Silloin hän päätti, että Inkerin oli lähdettävä kouluun, oppimaan
karjanhoitoa ja taloutta. Olo vieraissa synnyttäisi hänessä rakkautta
kaukaista kotia kohtaan ja hänen silmänsä aukenisivat näkemään elämää
muissakin valoissa!
Ja hän kuvaili jo mielessään, kuinka heillä olisi uusi, uhkea navetta,
uudenaikaisesti sisustettu, kuinka Inkeri oppineena karjakkona hoiti
kaunista karjaa, jota vuosi vuodelta lisättiin, sikäli kuin Susijänkkää
ehdittiin viljellä... Siihen kuvaan oli hän syventynyt niin, ettei enää
päästänyt sitä mielestään. Ja kun hän ajatteli aikaa, jona Inkeri olisi
hänen vaimonsa ja he yhdessä tekisivät Paloniemestä semmoisen talon,
ettei rantamailla vertaa ollut, paisui hänen sydämensä tulevaisuuden
toiveista ja hän uskoi, että se entinen vähitellen hälvenisi työn ja
onnen keskellä...
Kun hän nyt kirkonkylää kulkiessaan yhä vahvistui päätöksessään, tuli
hänen helpompi olla, hän oli melkein iloinen. Hän oli saanut selville,
mitä hänen oli tehtävä, ja se helpotti hänen oloaan. Hän jouti nyt
muutakin ajattelemaan ja toimittelemaan asioitaan.
Iltahämyssä, kun hän asuntotalossaan järjesteli papereitaan, ilmestyi
pihalle lihavahko herrasmies, agronoomi Peltola, joka oli Laurin
vanha tuttava kansanopisto-ajoilta. Peltola oli ollut pitämässä
osuusmeijerikokousta, jossa oli kuullut Laurin olevan rantamailla, ja
oli nyt vartavasten lähtenyt häntä tervehtimään.
Heidän kohtauksensa oli sydämellinen. Peltola oli juuri se sama
agronoomi, joka aikoinaan oli Susijänkän viljelyssuunnitelmankin tehnyt.
Puhuivat ensin muun maailman kuulumisia. Alkoi sitten Peltola kysellä
vuodentulosta siellä hallaisessa kiveliössä, tiedusteli kalansaaliista,
metsänriistasta ja sen semmoisista. Näytti, ettei hän tahtonut suoraan
johtaa puhetta Lauria kohdanneeseen onnettomaan sallimaan.
»Laihtunut olet», arveli hän, kun Lauri jo oli hommistaan ja
vuodentulostaan tehnyt selvää. »Laihtunut olet, mutta sitä sitkeämmiksi
sanotaan jänteitten tulevan», jatkoi hän ja katsoi Lauria silmiin.
»Eipä kumma! Kyllä erämaa ottaa miehestä, mitä siinä on ottamistakin»,
sanoi hän sitten.
»Kaikki veisi, jollei sitkeästi tappelisi vastaan», tuumi Lauri
hymähtäen.
Kun olivat hetken olleet hiljaa, virkkoi Peltola:
»No, te saatte nyt maantien! Onnittelen! Onnittelen varsinkin sinua,
joka synkimmässä sopukassa olet. Kymmenen vuoden kuluttua on koko se
kaukainen kiveliö uudessa asussa...»
»Toivokaamme niin», sanoi Lauri. »Raskaammaksi ei ainakaan luulisi tien
tekevän elämistä sielläkään... Sitä varten olen täällä liikkeellä...»
»Niin kuulin...»
»Pohjan luonti aloitetaan nyt heti...»
He juttelivat vielä hetkisen tiestä ja sen merkityksestä. Kun
kummallakin oli asiaa kauppiaaseen, läksivät he sinne päin kävelemään.
Lauri otti puheeksi karjakkokoulut, tiedustellen mikä niistä olisi
sopivin.
Peltola ne asiat tiesi ja lausui samalla ilonsa, että nyt jo aletaan
vähitellen ymmärtää niiden koulujen merkitystä. Oli kaukaisiltakin
perukoilta ilmoittautunut oppilaita.
»Minkävuoksi sitä tiedustelet?» kysyi Peltola lopuksi.
»Ilman aikojani...»
»Tahtoisit ehkä koulunkäyneen karjakon... On niitä...»
»Sitä vähän ajattelin...»
»Minä toimitan...»
»Elähän nyt hätäile...»
Vieläkään ei Peltola ollut kysynyt Laurin vaimon kohtalosta. Näytti,
niinkuin odottaisi, että Lauri ensin alkaisi puhua.
Kun juuri ehtivät kirkon kohdalle, sanoikin Lauri:
»Olet kuullut kovasta sattumasta...?»
»Olen kuullut... Lohduttaisin sinua, jos kykenisin... Että sen juuri
piti tulla sinun osallesi!»
»Kaiketi olin minä soveliain kärsimään!»
Laurin ääni oli katkera.
»Muuten... elä mitään kysele... Minä en tiedä itsekään, kuinka asia
on... Sanon kuitenkin, ettei sopinut hän erämaan asukkaaksi», lisäsi
hän.
»Sen minä tiesin jo edeltäpäin... silloin jo kun menitte naimisiin»,
sanoi Peltola.
Lauri huokasi.
»Sano kuitenkin, karkasiko hän... On sanottu hänen marjamatkalla
eksyneen... ja huhuiltu, että olisi tullut mielenvikaan...»
»Se on pimeä asia... Mutta minä otaksun jälkimmäistä parhaiten
todeksi», vastasi Lauri.
Peltola mietti hetkisen.
»Saattoi olla sukuvikaa», sanoi hän sitten.
Hetken päästä hän löi Lauria olkapäälle.
»Kovaa olet kokenut erämaassasi... Jaksanetko loppuun taistella?» sanoi
hän. »Tarkoitan, luotatko vielä lapsuutesi uskoon, työn siunaukseen...?»
Laurin katse kirkastui.
»Siihen luotan. Mutta minä olen pettynyt niinkuin moni muukin. Olen
käynyt kovan koulun ja oppinut paljon — ainakin niin paljon, etten
ole lapsuuteni uskosta luopunut, enkä luovu... Uskon, että työ, jota
rakastan, parantaa haavat.»
Kauppiaan kujalla heidän tuli erota.
»Käynetkö koskaan enää siellä meidän järvemme rannalla?» hyvästeli
Lauri.
»Tottahan toki», sanoi iloisesti Peltola. »Pianhan sinne ajetaan
rattailla, että tie pölisee...»
Ja siten he erkanivat.
Lauri seisoi hetken niinkuin muistamatta pitikö mennä eteenpäin vai
kääntyä takaisin.
Ilta oli jo pimennyt, ja kirkonkylän taloista alkoivat valot loistaa.
Silloin hän muisti Leena muorin, ja kun hänellä nyi oli aikaa siellä
pistäytyä, päätti hän käydä tädin terveiset viemässä.
Muori asui kirkon takana omassa pienessä mökissään! Lauri oli ennenkin
monta kertaa käynyt Leenan mökillä viimeksi silloin kun Inkeriä
noutivat rippikoulusta.
Tervetullut vieras oli Lauri. Hyvänä piti Leena! muori, kuulumisia
kysyi ja kävi heti tiedustelemaani Ailin eksymisestä.
»Eihän se ensimmäinen eksyjä ollut sille takalistolle! eikä tainnut
olla viimeinenkään», lohdutteli hän Lauria. »Jumalan sallimukseksi se
usko, ei ihminen siihen mitään voi...»
Ja kun oli teet keittänyt ja vehnäsen kera Laurille tarjosi, niin kysyi:
»No vielä siellä Inkeri on teillä... arvaan ma.»
»Vielä on...»
»Mihinkäpä hän... orpo ja turvaton... Kodikseen on ottanut. Muistan
kuin tämän illan, kun äiti-vainajasi Inkerin köyhäinhuutokaupasta
otti... Vuoden vanha taisi olla, muistaakseni...»
»Niin on ehkä ollut...»
»Oli onni lapsella», alkoi Leena muori selittää, istuen vastapäätä
Lauria, pöydän toiseen päähän. »Oli onni, että kelvollisten ihmisten
kasvatettavaksi joutui... Oli äitinsäkin semmoinen huippa ja
kevytjalkainen... Lieneekö tullut äitinsä vaiko pappa-vainajansa
luontoiseksi?» Lauri ei ollut koskaan kuullut Inkerin isästä mitään.
Hän katsoi kysyvästi Leenaan.
»Tarkoitan sitä forstmestari-vainajaa, joka sitten täältä muutti pois
ja kuului samana vuonna ampuneen itsensä.»
»Hänkö oli Inkerin isä!»
»Minä tuon tiennen... tässä pirtissä se on Inkeri syntynytkin...»
Lauri kalpeni ja istui sanatonna.
»Et tiennyt sitäkään? Ajattelin oppikouluaikana Inkerille sanoa,
mutta olkoon sanomatta... Mitäpä hänen tarvitsee tietää... Minä
muistan forstmestari-vainajan. Se oli hyvä ja kaunis mies ja auttoi
köyhiä. Mutta itseään kohtaan oli huono... Oli minusta siinä Inkerissä
pappa-vainajansa näköä. Silmistään semmoinen ja muutenkin. Vaikka
hyvännäköinen ihminen oli äitinsäkin, Huuskon Selma... Taitaa tulla
hyvä työihminen? Oikein minä siitä pidin, kun tässä rippikouluviikot
oli asuntoa...»
Lauri istui vielä valjuna, ja hänen ohimoillaan löivät suonet, niin
että päätä huimasi.
Hän ei ollut koskaan ajatellut sitä, että Inkeri oli avioton lapsi.
_Siitä_ ei koskaan ollut mainittu kotona!
Inkeri ei tiennyt itsekään.
Leena luuli Laurin äänettömyyteen olevan muita syitä ja sanoi:
»Onhan siellä sentään tätisi, joka emännyyttä hoitaa, ja Inkeri siinä
apuna. Eipä sinulla hätää ole.»
»Ei minulla hätää ole», myönsi Lauri, mutta ei tiennyt vähääkään, mitä
oli sanonut.
»Ja taitaa saada Inkeri olla nyt niinkuin vanhustenkin aikana...
niinkuin oma lapsi ainakin?»
Leena muorilla tuntui olevan vielä paljonkin puhumista ja kyselemistä,
mutta Lauri mainitsi itsellään olevan kiireen, sanoi kiitokset,
hyvästeli ja lähti. Oli tullut pilkkopimeä ja ruvennut satamaan. Tielle
saavuttuaan Lauri seisahtui miettien, mihin päin lähtisi. Häneen oli
niin kummasti koskenut Inkerin syntyperä. Hän ei ollut sitä koskaan
ajatellut, ei nytkään näinä viikkoina. Tiesikö Inkeri itse?
Varmaan ei tiennyt. Ja tuskin sitä tiesivät muut kuin Leena muori...
Hän lähti kävelemään pappilaan päin.
Huuskon Selma?
Hän ei muistanut koskaan kuulleensa sitä nimeä. Sade pieksi hänen
kasvojansa ja virkisti hänen kuumina palavia ohimoitaan.
»Rakas, rakas Inkeri!» sanoi hän itsekseen, ja hänestä alkoi tuntua
kuin Inkeri yhä tulisi rakkaammaksi hänelle. Isätön ja äiditön!
Ja syvällä hänen sydämessään paloi outo tuli, joka leveni joka paikkaan
ja lämmitti niin, että häntä vapisutti.
— Et ole turvaton, et isätön, äiditön, niin kauan kuin sujuu tämä käsi
ja tämä sydän sykkii! Rakas, pieni lemmittyni, iloni ja onneni ainoa...
Niin hän itsekseen runoili, tuo kiveliön pitkä mies, jonka rinnassa
piilevää hyvyyttä ei vieras olisi osannut aavistaa.
Pastorin huoneesta näkyi tuli, ja Lauri meni sisälle.
Tämä oli nuori pappi, joka ei tuntenut Lauria.
Lauri ilmoitti nimensä.
»Jaa. Mutta eihän ole vielä todistettu, että vaimonne on kuollut»,
sanoi pastori.
»En minä sitä varten ole tänne tullut», sanoi Lauri. »Tulin muissa
asioissa.»
Hän selitti asiansa ja pyysi Inkerin papinkirjaa.
»Täällä on eräs itsellisnainen Selma Huusko, jolla on avioton tytär
Inkeri, ripillä käynyt... Häntäkö tarkoitatte?» kysyi pastori
kirkonkirjan takaa:
»Häntä tarkoitan. Onko hänen isästään tietoa?»
Pastori ei vastannut. Alkoi kirjoittaa. Kun papinkirja oli valmis,
ojensi pastori sen Laurille sanoen:
»Nuori tyttö... täyttää nyt vasta seitsemäntoista... Vai
karjakkokouluun...»
Lauri läksi. Hänen sydämensä tuntui taas raskaalta, ja hänen tuli niin
ikävä siinä pimeällä pappilan pihalla, että olisi tehnyt mieli lähteä
suoraa päätä astumaan takaisin kotoiseen kiveliöön.
Hän lähti asuntotaloonsa.
Niin hän oli nyt päättänyt. Kun Inkeri vuoden on karjakkokoulussa,
palaa hän sieltä kokeneempana ja oppineena karjanhoitajana. Ja ehtii
vuotta vanhemmaksi. Nyt hän tällä matkalla jo toimittaa Inkerin
hakemuksen ja pyytää Peltolan viemään perille...
Inkerille tekisi hyvää olla vieraissa. Niin oli hänen itsensä käynyt.
Kuta enemmän hän tietoja sai, sitä rakkaammaksi koti tuli ja sitä
selvemmäksi elämäntehtävä. Hän oli niin paljon itse saanut hyvää
oppiretkellään, että uskoi kaikkien suhteen niin käyvän.
Uusi aika vaati uusia viljelystapoja, ne hän oli oppinut. Mutta karja,
joka oli talon tuki ja hallavuosienkin turva, oli vielä jäänyt vanhaan
hoitoonsa. Inkeri! oli karjan ystävä, vaali ja hoiti elukoita kuin
parhaita ystäviään. Kun hän nyt saapi oppia, laittavat he kotimeijerin
ja uuden navetan...
Semmoisissa tulevaisuudentuumissa Lauri käveli kirkonkylän läpi.
Kun Inkeri palaa, on hän jo täyttänyt kahdeksantoista vuotta. Silloin
hän jo ymmärtää ja tietää kaikki...
Hänen vilkas mielensä, joka aina kuvaili ja näki edessäpäin kuin elävää
elämää, loi nytkin hänen eteensä kauniin kuvan tulevista päivistä. Hän
näki heillä olevan uuden navetan, kolmisenkymmentä lehmää, jotka olivat
kiiltävän puhtaita, valkoisia nupoja... Hän näki Inkerin toimellisena
emäntänä kauniina ja pulskana kävelevän poikki pihan, perässään pieni
poika, joka oli Inkerin näköinen...
Susijänkkä oli siroina sarkoina, riihirova vankkana ohrapeltona...
Päärakennus oli laudoitettu ja maalattu vaaleanvihreäksi.
Maantie kulki aivan kartanon ohi, tienhaarasta näkyi kilometripatsas...
Ajoi pihaan hevonen, kyyti...
Kuka on?
Kansanopistonjohtaja, vanha ystävä.
»Läksin katsomaan, kuinka olet hoitanut leiviskääsi...»
Näin sanoisi, ja riemumielin Lauri vastaan ottaisi, oikean neuvojansa
ja ystävänsä...
»Oletpa sinä!... oletpa sinä...!» kehuisi entinen opettaja oppilastaan.
* * * * *
Seuraava yö oli kuitenkin levoton. Hän ei nukkunut kuin tunnin ja nousi
vuoteelta jo ennenkuin talossa ketään oli liikkeellä.
Ja tänään alkoi tiehuutokauppa ylempänä kirkkoa, Lehtomäellä, josta
uusi maantielinja läksi synkkiä sydänmaita kohden.
Lauri kokosi paperinsa ja karttansa ja läksi Lehtomäelle.