Kun vene kolahtaa Mukkajupukan kallion kylkeen, nousee Lauri veneessä
seisomaan ja meloo kallion vieritse valkamaan päin...
Nähdessään tyhjän venevalkaman, jossa on ainoastaan kolme, neljä rankaa
veneitä varten teloiksi pantuna, vavahtaa hän, ja kylmänä hikenä nousee
pelko ja epätoivo hänen otsalleen...
Ei venettä! Ei jälkeäkään Ailin kengistä rannan hiekassa!
Ehkä ei ole juuri tähän paikkaan osannut! Kenties on joutunut toiselle
puolelle kalliota, ehkä loitommaksi rantaantunut!
Lauri nousee rannalle, kiertää maan puolelta kallion, joka loivenee
vaaraan päin ja järven taholta kohoaa, pääsee kalliolle ja käy sen
ulommaiseen laitaan, mistä näkee järven molemmille rannoille ja
suurelle ulapalle. Siinä on mustuneita kekäleitä ja laaja tulensija,
josta merkkiä antoivat Hietaniemeen ne Särkijärveltä kulkijat, jotka
järven poikki tahtoivat. Kahden puolen kallioisia rantoja hakee hänen
levoton katseensa venettä rantahiekalta tai järveen päin kallistuneiden
kuusien juurilta. Mutta ei missään näy.
Kumma, että hän nyt kuitenkin on näennäisesti levollinen. On kuin olisi
tunne turtunut, pelko sydämen ja mielen jäykistänyt.
Mukkajupukan louhikkoinen kylki näkyy siinä taempana. Sen kuvetta
kulkee se polku, joka vie — suureen maailmaan asti. Sieltä he tulivat
silloisena valoisana kesäyönä, hän edellä, Aili jälessä...
Onnen ja lemmen luuli tuovansa... Mutta suru ja pettymys olikin
matkassa, ja se kesäyö oli mustempi kuin kaikkein pimein syysyö...
Silloin hän kuulee risujen ritinää etempää sieltä päin, mistä itsekin
on kalliolle noussut. Tuntuu kuin joku sieltä tulisi...
Lauri kuuntelee henkeään pidätellen. Tuuli huojuttaa pitkiä kuusia,
laineet loiskivat kallion kylkeen. Taas rasahtaa kuin jalan astuessa
risu...
Yhtäkkiä vilahtaa kuusten runkojen välistä uusi, tervanruskea laukku,
ja Lauri näkee samassa Inkerin solakan varren pujahtavan metsän
peitosta...
Hänen kasvoilleen leviää iloisempi ilme, ja sydämeltä tuntuu raskas
paino putoavan.
»Sinäkö täällä!»
Hänen äänessään helähtää entinen, poikavuosien aikuinen sointu, jonka
Inkeri tuntee niin hyvin.
»Ruokaa lähetti täti... Väsyneenä ja syömättä lähditte...»
Inkeri on saapunut hänen viereensä, korkean kallion reunaan. Hänen
poskensa hohtavat, silmät loistavat, eikä hän sano tietävänsä
väsymyksestä mitään. Hän irroittaa laukun kannikkeet ja iloissaan
virkkaa:
»Sanoin lähtiessä tädille, että Mukkajupukassa saavutan...»
»Ja rannannut olet järven!... Voi sinua!»
Laurin katseessa on lämmin ilme, kun hän katselee nuoren tytön
kukoistavia kasvoja, notkeaa, siroa vartta ja tuuheita hiuksia, jotka
kiharaisina ja epäjärjestyksessä peittävät melkein koko otsan. Pitkä
palmikko on piilossa nutun alla.
»Lapsi-raukka!... Istu tähän levähtämään. Minäkin istun. Olen väsynyt
ja uupunut melkein. — Mitä siellä kotona?»
Laurin ääni on pehmeä, koko hänen olennostaan säteilee surua, joka
tekee Inkerin mielen apeaksi.
»Ikävä on kaikilla...»
»Ja sinä uskalsit lähteä... Niin pitkä matka ja kaasikkoinen
järvenranta...»
»En minä muusta huoli... Nyt on hyvä, kun saavuin... on oikein hyvä...
En nähnyt vaaralta venettä järvellä... Hietaniemen erotin ja keltaisen
hiekkarannan. Ajattelin: en saavutakaan... en kohtaakaan...»
He istuvat vierekkäin korkean kallion reunalla, joka pystysuorana
painuu järveen. Lauha tuuli puhaltelee, metsä kohisee ja huokailee,
laineet loiskahdellen lyövät kallion kuvetta. Inkeri kertoo, mitä
kotona jäätiin tekemään, puhuu tädin sanomat, sitten yhtäkkiä kysyy:
»Oliko emäntä käynyt Hietaniemessä?»
»Ei ollut käynyt, eikä ole kukaan nähnyt... Ei näy venettä täällä
Mukkajupukan puolella, eikä ole jälkiä venevalkamassa...»
He ovat hetken ääneti. Inkerin sydän lyö niin, että hän kuulee sen
jyskeen. Hänen tekee mieli tarttua Laurin käteen, joka on siinä hänen
vieressään, melkein polveen koskemassa. Mutta hän ei uskalla.
»Uskotko sinä, että Aili karkasi?»
Lauri haki Inkerin katsetta.
»Niin täti arveli... Voi, voi kuitenkin... Miksi se niin...»
»En tiedä... Jos sinä tietäisit, Inkeri, ja ymmärtäisit...»
»Kyllä minä tiedän ja ymmärrän... Olen niin paljon sitä ajatellut näinä
vuosina ja tänä kesänä... Ei se rakastanut...»
»Niinkö sinäkin uskot?»
»Miksi muuten olisi niin mennyt? Ei rakastanut...»
Inkeri tarttui kuin tietämättään Laurin käteen. Lauri käänsi kasvonsa
häneen päin, ja heidän katseensa sattuivat yhteen...
»Ei rakastanut», sanoi Inkeri melkein kuiskaamalla.
Lauri säpsähti. Hän nousi ja katsoi järvelle päin. Inkeri jäi istumaan
paikalleen, katse maahan luotuna.
Mitä Lauri näki ja tunsi?
Hän oli nähnyt Inkerin silmässä saman ilmeen kuin edellisenä iltana,
kun he Hukkajänkältä palatessaan lepokivillä istuivat. Silloin hän jo
säpsähti, mutta se oli tuntunut hyvältä ja lämmittänyt hänen mieltään.
Nyt se lämmitti niin, että hän hetkeksi unohti kaiken muun. Hän
ymmärsi, että se oli heräävän lemmen lämmin laine... oliko se Inkerissä
silloin juuri herännyt? Yksi ainoa katseko voi näin ihmisen muuttaa?
Hän on niin kauan ollut tuntematta semmoista lämpöä mielessään, että
hänestä nyt näyttää kuin maailma äkkiä olisi valjennut ja hänen
hartioiltaan pudonnut hirmuinen, raudanraskas taakka...
Silloin hän taas muistaa kadonnutta vaimoaan ja saa kiinni entisestä
ajatuksestaan. Mutta sen hän nyt tuntee, tietää selvästi, että hänen
rakkautensa Ailiin nyt on sammunut. Onko se koskaan häntä sielusta asti
lämmittänytkään! Hänestä tuntuu, ettei koskaan...
Hän pelästyy nyt ajatuksiaan. Hänelle tulee semmoinen hätä, ettei hän
tiedä mitä tehdä.
»Voi Inkeri... Inkeri, kuinka onneton minä olen...»
Silloin samalla hän kohtaa taas Inkerin katseen. Nyt ei hän voi salata
omaansakaan, ja kumpikin he tuntevat, että heidän elämässään on käänne
tapahtunut.
Inkeri näkee Laurin poistuvan laukku selässä rantamaille vievää polkua
pitkin. Hän istuu vielä Laurin lähdettyä paikallaan kallion reunalla.
On kuin hän ei uskaltaisi vielä liikahtaa, peläten onnentunteensa
katoavan. Hänen povensa kohoilee riemussa, silmät puoliummessa hän
uneksii... Hänen sydämessään tuntuu niin ihanalta, hänen mielensä
pulppuaa kuin keväinen puro...
Hän näkee Laurin siinä vieressään, tuntee Laurin hengityksen ja
näkee... näkee sen saman ilmeen Laurin silmissä kuin lepokivilläkin...
Sanoiko rakastavansa?
Ei sanonut, mutta Inkeri oli nähnyt sen, tuntenut sen.
— Lauri, Lauri! Ystäväni... ainoani... — Et vielä; tiedä, kuinka
Inkeri sinua rakastaa! Ja Inkeri ei päästä mitään itsensä ja Laurin
väliin. Hän nauttii yksin. Ei aavista kukaan, kuinka hyvä hänen on. Ei
Laurikaan. Hän saapi nyt rakastaa. Hän tietää sen todeksi. On nähnyt
sen Laurin silmistä.
Vieläkään hän ei liikahda. Suloinen raukeus herpaisee hänen jäsenensä,
ja hänen pehmeä mielensä on kuin vaahtopallo. Tuntuu kuin paisuisi
sydän liiaksi, pakahtuakseen. Hän ojentautuu selälleen ja laskee
molemmat kätensä tuuhean tukkansa alle...
Nyt hänkin tietää, mikä on rakkaus, pyhä ja ihana, joka kaksi ihmistä
yhteen liittää. Ja hänen mielensä tuopi kuvia ja viepi kuvia. Näin
hän rakastaisi... näin kietoisi kätensä Laurin kaulaan... näin tuohon
käsivarren mutkaan asettaisi... puristaisi povelleen... Lauri...
Lauri... rakas, rakas...
Se on niin elävästi se kuva hänen mielessään, että hän koukistaa
käsivartensa ja suutelee omaa kättänsä...
Vasta kun illan vinkka lännen taivaalla alkaa pienetä, lähtee Inkeri
Laurin tuomalla pikku veneellä soutamaan Hietaniemeä kohden. Tuuli on
tyyntynyt, mutta pehmeässä pilvessä on taivas. Ei tule enää halla...
Inkeri silmää soutaessaan taivaalle. Nyt hänkin muistaa hallan, josta
Laurikaan ei ole mitään maininnut. Kuinka paljon lienee vahinkoa
tehnyt? Ehkä turvesavut auttoivat?
Ja nyt vasta hän muistaa Ailinkin, ja hänen rinnassaan vavahtaa
kummasti. Lauri voi saavuttaa, tavata jo Särkijärvellä... rukoilee
palaamaan kotia... se palaa... alkaa emännöidä, ja Lauri taas unhottaa
hänet...
Mutta jos olisikin eksynyt! Tai jos olisi hukkunut tähän järveen,
tuonne Mukkajupukan alle, kallion luo, jonka kohdan Antti sanoi olevan
Inarinjärven syvyisen... semmoinen hauta siinä!
Hän vetää vihaisesti airoista. Se äskeinen ihana ja eheä unelma alkaa
särkyä sitä mukaa kuin hän uskoo mahdolliseksi Ailin takaisintulon.
Mutta hän rakastaa sittenkin! Ei Aili saata niin rakastaa Lauria
kuin hän... Laurin lämmin katse on hänen palkkansa, ja hän palvelee
Lauria... Aina lämmittää saunan ja saa verkoilla käydä Laurin kanssa...
kaukana ulkoniemien lahdissa...
Lännen taivaalta katoaa kirkas vinkka, ja hämy alkaa tuntua järvelläkin.
Mustana pohottaa Hietaniemen ranta, johon Inkeri soutaa. Taaksensa
katsoessaan hän huomaa, että rannalla joku liikkuu.
Kun vene rantaantuu, näkee Inkeri siinä Hietaniemen vanhan Iisakin
vaimoineen seisomassa.
»Soutavan näimme tänne päin pyrkimässä... Emme sinuksi arvanneet»,
puhelee Iisakki. »Ka, näkyikö venettä, erottiko jälkiä?»
»Ei näkynyt venettä, ei erottanut jälkiä...»
Nyt vasta Inkeri tuntee väsymyksen painavan, ja vaivoin hän jaksaa
kävellä venevalkamasta taloon. Kaikki mitä on tapahtunut, sitten kun he
Hukkajänkältä Laurin kanssa palasivat, tuntuu kuin unennäöltä...
»Karkasiko se?» kysyy Tiina.
»Ei se rakastanut», vastaa Inkeri nääntyneenä.
»Nuku toki ja lepää, että kuulen... Rannannutko olet järven, ja
Mukkajupukassako Laurin tapasit? Tyttöparka! Ei ollut miehistä
lähtijää?»
»Ei ollut.»
»Nuku nyt! Virkistyt. Semmoisen mampsellin se Lauri maailmalta toi.»
»Elä muuta sano», arvelee Iisakkikin, kun ovat saaneet väsyneen tytön
nukkumaan.
V
Kaksi viikkoa on jo kulunut, eikä Lauria ole vielä kuulunut takaisin.
Paloniemessä ovat pellot leikatut, ja riihtä puidaan parhaillaan.
Riihen ovelta näkee suoraan järvelle, vaikka riihi onkin rovan
niskalla, taempana navettaa.
Antti, Selma ja Inkeri puivat riihtä. Aamu on vielä varhainen, mutta
kirkkaana ja päivänpaisteisena päilyy järvi syyskesän lempeässä
lauhassa. Ei ole tullut toista hallayötä, ja Paloniemessäkin on
saatu puitavaa viljaa kaikilta niiltä pelloilta, joiden pientareille
ehdittiin turvesauhut sytyttää. Mutta vaikka halla tällä kertaa onkin
ollut tavallista armeliaampi ja talossa on talven leipä, tosin hallan
vikuuttamana, tiedossa, ovat päivät pitkät ja painostavat.
Laurista ei ole kuultu mitään sen jälkeen kun hän Inkeristä
Mukkajupukassa erosi. Ei ole ollut taloon kulkijaa mistään päin.
Inkerin aika on ollut kaikkein ikävin. Vaikka hän kaipasi ja odotti
Laurin kotiintuloa, tuntui taas toiselta puolen hyvältä, että hän
viipyikin. Inkeri päätteli siitä, että hän ei ole kohdannut Ailia... on
hakenut, mutta ei ole löytänyt, sydämetöntä, joka Laurin onnen rikkoi
ja rauhan talosta vei.
Iltaisin, kun muut nukkuvat, valvoo Inkeri palavissa ajatuksissaan. Hän
luopi utukuvia ja tuntee itsensä onnelliseksi. Hän näkee itsensä Laurin
puolisona, toimellisena emäntänä. Heillä on monta lasta. Mutta kun hän
aamulla herää eikä Lauria vieläkään kuulu, laukeaa hänen jännityksensä.
Ei sitä kertaa hän käy pihalla, mene riihelle tai navettaan, ettei
muista järvelle silmätä. Iltahämyssä saattoi seisoa pitkän aikaa
venevalkamassa kuunnellen. Semmoisina tyveninä iltahetkinä kuului
järveltä soutu hyvin pitkän matkan päästä.
Monta kertaa on hän jo tänäkin aamuna muistanut järvelle riihen ovelta
katsoa. Päivänpaisteisena kenttänä kimaltelee ulappa, mutta ei ota
silmä soutavaa sen pinnalta. Väliin unohtuu hän riihen ovelle pitkäksi
aikaa. He ovat jo saaneet kaksi lattiallista puiduksi, kolmatta ovat
latomassa. Emännän karkaamisesta ja Laurin viipymisestä he ovat
keskustelleet jokainoa päivä, eivätkä he muuta näy muistavankaan.
»Eksyneen uskon», sanoo Antti, kun taas alkavat arvella, mihin emäntä
oli kadonnut. »On Mukkajupukan ja Särkijärven taipaleelle ennenkin
harhaannuttu. Eksyi semmoinenkin, joka ikänsä kiveliössä oli asunut.
Muistaneeko Selmakaan sitä...?»
»En muista...»
»Särkijärven silloinen isäntä, Olli. Kesäyö oli, ja lähti tänne
Palojärvelle siian pyyntiin... Eksyi... Haettiin ristiin rastiin. Ei
tavattu ennenkuin syksyllä Jupukan laidasta luut...»
»Vaan tuntuuhan siinä polku koko välin Särkijärvelle asti?» arvelee
Selma.
»Ei sitä joka paikassa erota oikeaa polkua... kun lisäksi on tottumaton
polkuja kulkemaan...»
»Vaan jos hukkui!» sanoo Inkeri.
»Kaiketi joku selvä tulee... Mutta kauan viipyy Lauri.»
»Rantamaille on mennyt...»
»Olisi ehtinyt kahdessa viikossa jo hyvin kauas...»
He saavat lattian ladotuksi ja alkavat puida. Inkeri lyö niin, että
riihen permanto paukkuu ja jyske kaikuu kauas vaaroihin. Tänään
on hän kaikkein levottomin. Arvelee sinne, arvelee tänne. Syvällä
sydämessään hän toivoo, ettei Ailia löytyisi mistään, että olisi kuin
maahan painunut tai kuuhun noussut... Hän tietää kyllä, että se on
synnillinen, paha toivomus... Mutta hän tietää, että tätikin niin
toivoo, vaikkei sano... Selma on ainoa, joka puolustaa Ailin tekoa...
Minkätähden puolustaa? Eiköhän Lauri ollut kylliksi hyvä Selman
mielestä?
Hän iskee varstallaan niin, että Selma, jonka kanssa hän on parina,
tuskin ehtii alta pois.
Taas alkaa Selma puhua Ailin puolesta. Kun alkavat lyhteitä käännellä
ja siteitä katkoa, sanoo Selma kurkkuäänellään:
»Kummako tuo nyt on, jos nuorella ihmisellä täällä ikävä oli...
erämaiden ja järvien takana... semmoisella, joka rantamailla, ihmisten
ilmoilla, on syntynyt ja kasvanut... Ikävä täällä oli ensi vuosina
minullakin... Teki monta kertaa mieli lähteä pois...»
»Mahtoi pysyä rantamailla», sanoo Antti siihen.
»Tiesikö naimisiin mennessään, että näin kauas joutui...»
»Olipa kaikkea mitä tarvitsi, ja Lauri passaili kuin parasta rouvaa...
eipä olisi pitänyt minkään puutetta olla...»
»Mutta ikävän edessä ei mikään kestä...»
»Se on tarua ja vaimoväen puheita...»
Hetken ovat hiljaa. Sitten Inkeri yhtäkkiä kysyy Selmalta:
»Luuletko, että takaisin lähtee, jos Lauri hänet löytää?»
»En luule takaisin tulevan. Eron ottaa... Ja lapsettomat ovat...»
Selman puhe tekee hyvää Inkerille. Hänen poskensa punastuvat ja silmät
loistavat.
»Taitaisi olla sinulle mieleen?» sanoo Selma, syrjäsilmällä Inkeriin
katsoen.
Samassa he näkevät tädin ilmestyvän riihen ovelle, molemmin käsin
einettä riihimiehille tuoden. Täti on vanha, ryppynaamainen nainen,
joka on ollut talossa siitä asti kuin emäntä-vainajakin. Mutta kun
emäntä oli lempeä ja antelias luonnoltaan, oli täti jurompi ja kovempi,
vaikka hyväsydäminen hänkin.
Suuri pahkakuppi on täynnä vasta maasta otetuita, kiiltävän
kellertäviä uutisperunoita, ja perunain keskellä on pienempi kuppi
täynnä voirasvaa. Toisessa kädessä on leipää, rieskan puoliskoita ja
pytyllinen tuoretta maitoa.
Riihiväen syödessä istahtaa täti kynnykselle, selkä järvelle päin,
juttelemaan. Siitä samasta asiasta puhuvat — Ailin karkaamisesta, josta
tietenkin jo on levinnyt tieto muihinkin järvikyliin, ehkä kirkolle
asti, arvelevat.
Mutta Inkeri, jolla ei ole istumapaikkaa, syö seisaallaan, ja nytkin
muistaa hän järvelle katsella.
Yhtäkkiä hän huudahtaa:
»Jo on järvellä soutava! Tuolta ilmestyi Katajaniemen takaa... nyt
juuri...»
Ja sitä sanoessaan hän vilahtaa tädin ohi riihen ovesta ja nousee
riihen nurkkaa ylös katolle, paremmin nähdäkseen. Kesken jää aamiainen
toisiltakin, ja siihen riihen eteen tulevat katsomaan.
Mutta kaukana on vielä soutaja. Inkeri seisoo kurkihirren nenässä,
varjostaa kädellään silmiään ja tähystää...
»Näyttääkö olevan kaksi, vai yksinkö on soutaja?»
»Yksin on... Ei ole Lauri... Hitaasti soutaa, harvaan vetää», puhuu
Inkeri katolta, kasvoillaan pettymyksen ilme.
»Saattaa silti olla Lauri», arvelee täti.
»Ei ole Lauri», vakuuttaa Inkeri. »Tunnen Laurin sounnin pitemmänkin
matkan päähän...»
Mutta hetken kuluttua Inkeri tuntee soutajan: se on Hietaniemen vanha
Iisakki, aivan yksin.
Antti ja Selma lopettavat syöntinsä ja rupeavat jatkamaan työtänsä.
Mutta Inkeri ei tee kumpaakaan. Katselee vain järvellätulijaa.
»On sillä asialliset asiat, Iisakilla», arvelee hän. »Ehkä tietää
paljonkin.»
»Tulehan työhösi sieltä!» komentaa Selma, mutta ei malta Inkeri lähteä.
Yhä katselee, mielessään sinne tänne arvellen.
Hietaniemen Iisakilla onkin paljon uutisia. Vieraan on täti vienyt
sisälle, talon parasta tarjonnut.
Tuulena rientää Inkeri riihityön loputtua saunaan, peseytyy, pukee
ylleen toiset vaatteet, riihikampsut saunan loukkoon heittäen, ja
rientää pirttiin. Ehtii juuri parhaiksi kuulemaan Iisakin uutisia.
Vasiten on Iisakki Paloniemeen lähtenyt tietoja tuomaan, koska tiesi,
että täällä oli kiusat: emäntä teillä tietymättömillä, isäntä hänen
jäljillään.
Ei ole Aili-emäntää mistään löydetty eikä ole häntä kukaan nähnyt.
Iisakki tietää kertoa Laurin retkistäkin. Särkijärveen oli Lauri
ensiksi saapunut, mutta ei ollut sen kautta semmoista kulkijaa käynyt.
Lauri oli palannut Mukkajupukkaan ja löytänyt länsirannalta veneen
suuren rantakuusen juurelta, johon oli rihmalla kiinni sidottu.
Seuraavana päivänä hän oli nähnyt Ailin jäljet Sallajänkällä, mutta
siihen olivat kadonneet. Särkijärveltä ja Pihkajoelta oli kerännyt
miehiä, ja kaksi päivää oli Mukkajupukan ja Särkijärven välistä
taivalta haettu. Ei jälkeäkään. Lauri oli käynyt kirkonkylässä, ottanut
nimismieheltä määräyksen, että eksynyttä piti miehen talosta lähteä
hakemaan...
»Monta kylää siellä on ollut hakemassa koko viikon. Ei ole mitään
löydetty, ei ole tavattu muita jälkiäkään kuin ne, jotka Lauri itse
Sallajänkällä näki», jatkaa Iisakki kertomustaan. »Eikä ole helppo
löytää niin laajoista kiveliöistä ihmistä, kun ei ole tietoa, mihin
päin on sattunut menemään, outo ja metsiin tottumaton lisäksi...
Ja kuuluu olleen siinä määräyksessä semmoinen otaksuma, että on
mielenvikaisena kotoa karannut...»
»Voi hyvä isä sentään!»
Inkeri peittää kasvonsa käsiinsä ja ratkeaa itkuun.
»Ja kaiketi niin onkin — lieneekö sitä kotona huomattu», jatkaa Iisakki
tyynin, vanhan miehen äänin. »Ne ovat mielenvikaisella omat vauhtinsa
ja suuntansa... Ei ota kiinni semmoista... Ja kuollut kai onkin jo
viluun ja nälkään...»
»Voi hyvä Jumala kuitenkin...»
Inkeri itkee niin, että koko ruumis vapisee.
»Jo se tuli murhe tähän taloon», sanoo tätikin. »Olisi löydetty
ruumiskaan!»
»Sepä se. Vaan eipä löytynyt... löytyy, kun sattuu, luut vuosien
perästä... On käynyt niin ennenkin...»
»Siihen tulivat aamuvarhaisella meille muutamat Särkijärven miehet
ja kertoivat», jatkoi Iisakki kertomustaan. »Toista viikkoa sanoivat
rämpineensä, penikulmien laajoja aloja hakeneensa. Väsyneet olivat
ja tiesivät Laurin vielä olevan hakemassa... Oli kaikkia keinoja
koeteltu... Ei missään näy... Oli siinä kolausta yhden miehen ja talon
osalle...»
»Kuinka jaksanee Lauri?»
Täti niin kysyy. Inkeri yhä itkee.
»Vähäpuheinen kuuluu olleen ja surun painama, mutta muuten täysissä
roveissaan... Vaikka onhan siinä kestämistä yhden miehen osalle...»
»On siinä kestämistä», vakuuttaa tätikin, mutta näyttää kuitenkin,
muuta ajattelevan.
»Sanoivat puhutelleensa Lauria Sallajänkällä, jonne oli heistä jäänyt»,
jatkaa taas Iisakki. »Terveiset oli käskenyt viedä kotia, jos tänne
asti tulevat, sanoivat. Inkeriä kiittää käskenyt vielä lisäksi...»
»Se evästä järveä rantaamalla vei», sanoo täti.
Mutta Inkeri itkien juoksee pois pirtistä.
Palaavat saunasta Antti ja Selma, ja heille kertoo Iisakki uutisensa
uudestaan.
Silloin alkaa Selma muistella vanhan emäntä-vainajan unta, jonka
tämä oli nähnyt sinä talvena, jolloin Lauri oli siellä etelässä
kansanopistossa. Merkillinen uni se oli ollut, ja Selma muistaa nyt sen
ja kertoo kaikille.
»Sitä tiesi, tätä ennusti», arvelee Iisakki. »Emäntävainajalla olikin
omat aavistuksensa ja tietonsa... Kerran muistan...»
Ja Iisakki kertoo; kuinka kerran Topias-vainajan kanssa olivat lähdössä
kairan poikki naapuripitäjään... »Niin kielsi lähtemästä, että paha
vaanii taipaleella... Kesä oli. Nousikin kauhea ukonilma, ja samalle
taipaleelle, jolle lähdössä olimme, tappoi salama kolme miestä, jotka
olivat tulossa kairan poikki...»
Niin alkaa kukin muistoistaan etsiä minkä mitäkin tapausta, jonka
sovittaa Ailin katoamisen yhteyteen...
»Koko kesän ovatkin noissa pihakoivuissa metsälinnut asustaneet», sanoo
Selma. »Riekko sinä aamuna, jona Hukkajänkälle lähdimme, oli kuolleena
puun alla... Tätä tiesi...»
»Tätä tiesi... tätä surua ja kuolemaa ennusti», vakuuttavat toiset.
* * * * *
Täti on tehnyt vuoteen Iisakille pirtin peräseinälle, jossa hänen
omakin vuoteensa on karsinan puolella. Inkerin vuode on lähempänä
uunia, melkein tädin vuoteen vieressä. Antti ja Selma nukkuvat
vielä tallinpääkamarissa, missä heillä kummallakin on vakituinen
kesäasuntonsa.
Myöhäiseen on puheltu. Nyt asettuvat levolle. Takasta hehkuvat vielä
honkaiset hiilet, suloista lämmintä huoneeseen levittäen. Inkeri on jo
vuoteessaan, tätikin makaa, mutta Iisakki sytyttää vielä piippunsa,
ottaen hiilen näppiinsä, ja kävelee hänkin vuoteelleen.
»Minkälainen lienee ollut muuten ihmiseksi se Aili?» arvelee Iisakki.
»No oli se... Ei siitä ollut tämmöisen talon emännäksi», vastaa täti
sängystään, kääntyy kyljelleen ja kysyy sitten: »Joko se Inkeri nukkuu?»
Inkeri tekeytyy nukkuneeksi eikä vastaa.
»Papin tytärkö kuuluu olleen?» jatkaa Iisakki, piippuaan poltellen.
»Papin tytär... Mikä siinä lieneekin Lauria miellyttänyt? Ei minusta
ollut kauniskaan...»
»Näkyihän tuo olevan näöltään tavallinen, vaan ei tainnut olla
tavoiltaan...?»
»Enpä häntä, onnetonta, moittia tahdo, vaan sen sanon, että hukka tämän
talon lopulta olisi perinyt... Oli Laurikin niin kummallinen... aina
niinkuin sairas... Eikä näkynyt olevan semmoista vauhtia työssä kuin
ennen...»
»Murehti vaimoaan...»
»Niin... ja passaili...»
Hetken päästä, kun hiillos on sammunut ja huoneessa jo on pilkkopimeä
ja ulkona hiljainen, tähtikirkas yö, sanoo Iisakki:
»Tulleeko koskaan selvyyttä, karkasiko vasiten vai tuliko
vähämieliseksi...»
»Eipä taida siitä selvää tulla... Mutta näytti minusta joskus, että
järki sillä on liikkunut...»
Olivat hetken hiljaa, Iisakki imien vinkuvaa piippuaan. Inkeri makasi
liikahtamatta, seuraten tädin ja Iisakin keskustelua jännitetyin
aistein.
»Saanee nyt ruveta katselemaan uutta emäntää Lauri», arvelee Iisakki.
»Kun ei vaan taas noutaisi etelästä. Mutta luulisipa saaneen
kyllänsä...»
»No jo uskoisi...»
»Olisi täällä otettavia ja ottajia... Jos nuori mies olisin, niin
siihen Särkijärven Mustikkamäen Annaan minä mielistyisin... Siinä olisi
emännän näköä ja kokoa...»
»No jo vain olisikin... Ja vähän perintöäkin...»
»Eikä niin vähänkään... Kuuluu saavan metsästään Mustikkamäki toista
kymmentä tuhatta... eikä ole kuin kolme perillistä...»
»No jopa kuulen...»
Inkeri makaa kuin tulisilla hiilillä. Hänen tulee vari, joten pitää
potkia peitto päältä, ja tuntuu kuin ei saisi hengitetyksikään...
Kun Iisakin ja tädin keskustelu vihdoin taukoaa ja molempien sängystä
alkaa kuulua tasaista hengitystä, valvoo hän, kummallisten, sekavien
ajatusten mellastaessa hänen mielessään.
Mustikkamäen Anna! Inkeri tunsi hänet. Oli oltu yhtaikaa rippikoulussa,
vaikka Anna oli monta vuotta vanhempi...
Se oli ollut hirveän tyhmä vieläkin rippikoulussa, vaikka oli jo
kolmatta vuotta...