Kun Lauri kaikkien kiellosta huolimatta läksi vaimoansa hakemaan, yksin
kylmään yöhön eväittä ja väsyneenä, tuli Paloniemessä hätä käteen.
Täti, joka aina oli ollut kylmän järkevä kaikissa asioissa, alkoi
hänkin hätäillä.
Inkeri itki, ja Selma ja Antti seisoivat sanattomina.
He seisoivat kaikin Paloniemen venevalkamassa katsellen pientä,
tervoissaan kiiltelevää venettä, joka nopeasti loittoni ulapalle päin
pitkin tyventä, kuun valaisemaa järven pintaa.
»Se teki hulluksi miehensäkin», sanoi täti. »Enpä minä olisi uskonut
Lauria noin lapselliseksi...»
»Karkaamallako se lähti?» kysyi Selma.
»Yöllä oli kadonnut», selitti täti. »Luulin, että nukkuu, joka öillä
aina valvoi. Mutta kun menin katsomaan, oli sänky tyhjä. Jo minä jotain
odotinkin. Ei siitä tämän talon eläjäksi olisi ollutkaan... Parhaan
Lauri löysi, kun semmoisen toimettoman itkijän niin kaukaa kuljetti...
Ei työhön ole tottunut, ei osaa mitään eikä mitään tahdo oppiakaan...
Jo minä olen odottanutkin, että joku tässä vielä... Aivanhan se joutui
Laurikin suunniltaan... Arvaa sen — —»
»Lieneekö ollut täydessä järjessään?» kysyi Selma.
»Mikä tiennee! Kumma tuo on ollut koko täälläolonsa ajan... Kiusannut
miestään ikävällään ja toimettomuudellaan... Jo minä Laurina aikaa
olisin laskenut menemään takaisin sinne, mistä tänne toikin...
Kuolemanjärveksi sanoi Palojärveäkin... kammosi metsiä ja soita
pelkäsi... kuuli huutoja ja valituksia talon takaa keskellä kirkasta
päivää... Näit, kuulit itse?»
»Näin minä ja kuulin...»
»Mihin lie mennyt, mutta sille tielle uskon jäävän... On sisu sentään,
kun hyvästittä yksin lähtee järvelle, jota pelkäsi...»
»Järki sillä liikahti... Kuinka käynee isännän?»
He nousivat kaikki neljä rannasta taloon.
»Semmoisen rauhan ja rakkauden se taloon toi», puhui täti taas. »Minä
sen vehkeet olen ensi päivästä nähnyt...»
»Se kuihtui ikäväänsä», sanoi säälien Selma.
Antti, ikämies, entisen isännän työtoveri ja talon vanha palvelija,
istui allapäin. Inkeri yhä puristeli kyyneliä, mutta hänen kauniissa,
tummissa silmissään oli päättävä ilme.
»Taisi rauha loppua tästä talosta», sanoi Antti, ja hänen rinnastaan
nousi raskaana pitkä huokaus. »Kun pelastuisi Lauri!» sanoi täti.
»Liika hyvä mies siinä menee semmoisen saamattoman jäljille... Eväittä
vielä lähti... syömätön, väsynyt mies... Voi hyvä Jumala kuitenkin!»
Siinä tuumailivat Paloniemeen jääneet asukkaat neuvottomina, miettien
isännän pelastusta ja koettaen hakea emännän salaperäisen karkaamisen
syitä. Antti poistui kesken keskustelun, mennessään mainiten hallaa,
käveli suoraan vainiolle ja rupesi sytyttelemään turveläjiä.
Hetken päästä saapui sinne Selma ja tätikin, kirkkaan kuutamon valossa,
sauhuja laitellen, turvekasoihin tulia sytytellen.
* * * * *
Poissa on nyt rauha yksinäisestä talosta, jossa ennen rakkaudessa työtä
tehtiin ja sovinnossa taisteltiin erämaan oikkuja vastaan. Susijänkkä
työntää hyisiä huurujaan talon vainiolle, järvi kiiltelee kylmänä, ja
kiveliö on hiljaisena.
Mutta sillä aikaa kun turvekeot syttyvät ja savu alkaa levitä
ympäri vainiota, käy talon väki saunaan, joka on jo liiat katkunsa
haihduttanut.
Sillä välin on Inkeri tehnyt päätöksensä, ja kun muut palaavat
saunasta, seisoo hän lähtövalmiina keskellä pirtin lattiaa. Hän on
täyttänyt laukun leivillä, rasian voilla, toisen kalalla. Hän on pannut
saappaat jalkaan varret pohkeitten päältä köyttäen kiinni, vetänyt
ylleen lyhyen metsähameensa, jonka helmat ulottuvat vain polviin, ja
sitonut päähänsä paksun huivin.
»Mihin aiot?» Täti, Antti ja Selma katsovat häneen hämmästyneinä.
»Ruokaa lähden isännälle viemään!»
Inkerin äänessä on päättäväisyyttä.
»Ei ole venettä...»
»Järveä rantaan... Mukkajupukassa saavutan...»
»Ei, lapsi kulta! Järveä eivät rantaa miehetkään... ja sinä yksin ja
yöllä...»
»Vaikka... Osaan minä, ja nyt on kuudan...»
Täti katsoo Anttiin, niinkuin häneltä neuvoa kysyen.
»Päisevä se on metsiä osaamaan ja kiveliöitä kulkemaan, Inkeri», sanoo
Antti. »Ja nuori on jalka. Mutta pitkä on matka, ja ylen pounikkoiset
maat järven rannoilla, kaasikoita ja pohjattomia leviä...»
»Minä kierrän... osaan minä Mukkajupukkaan asti!»
Täti on sitä kyllä miettinyt, mutta tiennyt, ettei jaksa Antti,
vanha mies, ei ole Selmasta, huonojalkaisesta, ja Inkeriä hän ei ole
ajatellutkaan.
»Mene ja ota Jumala kumppaniksesi!» sanoo täti.
»Niin neuvoi äiti-vainajakin!»
Inkerin kasvot loistavat, ja silmät palavat innosta. Tädinkin katse
viipyy nyt enemmän aikaa Inkerissä, ja hän miettii itsekseen, että
Inkeristä on yhtäkkiä tullut täysi nainen.
Inkeri oikaisee suoraan pihalta pellonpiennarta järven rantaan, tietäen
tapaavansa kuivaa hiekkapohjaa aina siihen asti, jossa Sammaljoki
laskee järveen. Laukku selässä ja paksu sauva kädessä astuu nuori
tyttö pitkin kuutamoista järven reunaa, mieli liekeissä palaen. Astuu
rivakasti, varsi notkuen, jalka keveästi nousten.
Sammaljoen yli on kaadettu suuri kuusi, jonka oksaista runkoa pitkin
Inkeri varovasti pääsee toiselle rannalle. Kuusen alitse kohisee musta
vesi vihaisena putouksena järveen.
Siitä alkaa tietöntä taivalta ja pounikkomaata. Inkeri oikaisee niemen
poikki, synkkään metsään kadoten. Päätyessään niemen toiseen laitaan,
johon Palojärven laajin ulappa sopii näkymään, kuuntelee hän, näinkö
järveltä päin kuuluisi soutua. Mutta järvi on suuri, silmänkantamalla
kuun valaisemana kenttänä leviten. Ei sen selällä nyt mitään erota,
eikä kuulu airojen kitkettä. Lauri onkin ehkä loitonnut paremmin
toiselle rannalle, Hietaniemen puolelle...
Inkeri jatkaa kulkuansa järven rantaa noudattaen, pienemmät niemet
juuritse oikaisten. Lämmin on se ajatus, joka antaa hänelle voimia ja
häntä kannustaa. Hänen elämänsä on näinä vuosina ollut ikävämpää kuin
ennen. Kun Lauri toi taloon nuoren emännän, muuttui entinen elämä.
Tuli kuin ikävä kaikille. Hän jäi kaikista syrjimmäiseksi. Ennen
Lauri usein puheli hänen kanssaan, laski leikkiä ja aina terveiset
lähetti kansanopistomatkaltakin. Eikä sitä kertaa kirkolla käynyt,
ettei tuliaisia tuonut. Äiti ja isäkin sairastuivat... Se oli kaikkein
ikävintä aikaa... Äiti usein itki ja Inkerille puhui...
Lauri näytti unhottaneen vanhatkin, ja kun molemmat kuolivat ensi
talvena emännän tulon jälkeen, niin kumma oli, ettei Lauri enempää
surrut. Ei joutanut. Taikka taisi surra ja murehtia, vaikka ei
kenellekään mitään virkkanut. Emäntänsä hyväksi ja hauskuudeksi
kaikkensa yritti...
Nyt se karkasi!
Inkerin sydän, ikäänkuin puristuu kokoon, eikä hän voi sille mitään,
että hänen mielessään syttymistään syttyy lämmin tunne. Ehkä hän saapi
Laurille taas aamukahvit tarjota, ehkä palvella ja olla niinkuin
ennenkin, jolloin sai istua sylissäkin ja Lauri puhalteli niskaan...
— Se ei rakastanut Lauria... näin sen, tunsin... Ja minun teki niin
pahaa... Kyllä Lauri sen nyt itsekin tietää...
Inkerille johtuu mieleen heidän keskustelunsa Hukkajänkältä palatessa.
— Voi, rakas Jumala... saanko minä rakastaa Lauria!... Lauri on niin
hyvä ja uljas...
Ei muista Inkeri koskaan nähneensä semmoista miestä kuin Lauri on.
Rippikouluaikana oli hän kirkonkylällä nähnyt paljonkin nuoria miehiä,
mutta ei yksikään ollut Laurin mittainen ja veroinen... Laurin silmät
olivat lempeät ja kauniit...
Mihin on Aili emäntä joutunut?
Olisi hukkunut järveen!
Inkeri olisi niin suonut, vaikka hän tiesi, että se oli pahoin,
ilkeästi, syntisesti ajateltu. Mutta minkä hän sille voi? Se oli niin
kylmä ja tyly Laurille.
Jospa saisi Lauria lohduttaa ja hoitaa!
Hän on mietteissään rämpinyt märän kaasikon poikki ja joutuu taas
järven niemeen, jossa on kuivempaa maata.
Siihen on suuri honka kaatunut. Inkeri istahtaa rungolle, laukun
kantimia hellittäen. Siitä näkee järvelle, ja Inkeri koettaa
arvata, joko on neljänneskään matkaa kuljettu. Tätä puolta järveä
on Mukkajupukalle paljon lyhempi matka kuin toista puolta, jossa
Hietaniemikin on. Kunpa ehtisi perille siksi kuin Laurikin! Mutta
Laurilla oli järveä lyhempi matka kuin Inkerillä, joka sitä rantasi
pahoja maita myöten, vaarojen ja metsäjokien yli.
Kuutamo on kirkas ja Inkerin mieli rohkea. Viimeiseen asti hän yrittää.
Ja kun hän siinä istuu, myöntää hän itselleen, että hän rakastaa
Lauria, on rakastanut siitä asti kun Aili taloon tuli. Se tunne on
kasvanut vähitellen, ja hän on hirveästi kärsinyt. Lauri ei tiennyt
aavistaakaan, ei saanutkaan aavistaa. Mutta hän rakastaa kuitenkin,
kenenkään tietämättä...
Miksi oli Laurin katseessa lepokivillä istuessa semmoinen...?
Inkeri tuntee lämpimän täyttävän mielensä, hänessä herää ääretön halu
sulkea Laurin pää syliinsä, ja hän lähtee taas nopein askelin jatkamaan
matkaansa hongan rungolta.
Kuu katoaa, päivä ei ole vielä noussut, ja Inkeri kahlaa laukkuineen
kuuraista pounikkoa, jossa kylmä henkii joka mättään alta ja joka kiven
juurelta...
Mutta aamu alkaa valjeta, aurinko paistaa jo järven toiselle puolelle
suurten vaarojen huipuille ja haihduttaa usvan järveltä, nostaen
sen suoraan taivaalle. Kun usva katoaa ja järven ulappa aukeaa,
näkee Inkeri toiselta puolelta järveä savua ja arvaa siitä olevansa
Hietaniemen kohdalla.
Mutta tästä alkoivat vasta Mukkajupukkaan päin kaikkein pahimmat maat,
raskain taival. Niin oli vanha Antti tiennyt Inkerille lähtiessä sanoa.
Inkeri lähtee ponnistamaan taas eteenpäin. Hänen täytyy kiertää laaja
suo ja nousta sitten vaaran laelle. Metsät ovat täällä lyömättömät, ei
ole hakkaajan kirves vielä ehtinyt näitä kruununmetsiä harventamaan.
Kaasikko on niin sakeaa, maa pounikkokorpea, että kävely on raskasta,
ja usein tupsahtaa Inkerin jalka lähteensilmään tai sammalpeitteiseen
kaltioon.
Mutta Inkeri on kiveliössä kasvanut ja tottunut metsiä kulkemaan.
Hän ei erehdy suunnasta, vaikka hänen täytyykin mutkia tehdä,
kierrellen kulkea. Kun pimeä, kaasikkoinen rotko vihdoin loppuu, alkaa
maa koveta, ja Inkeri lähtee puolijuoksua nousemaan edessä olevan
vaaran harjalle. Hän toivoo sieltä näkevänsä järvelle, Mukkajupukan
venevalkamaan ja Hietaniemeen asti. Häntä alkaa ahdistaa pelko, ettei
hän Lauria kohtaakaan. Hän ponnistaa kaikin voimin, nousee jyrkännettä
etukumarassa, käsinkin koettaen auttaa menoaan.
Vaaran laelta hän näkee lännen puolen Palojärvestä, korkeat vaarat
sen toiselta rannalta ja terävän, keltahiekkaisen Hietaniemen, jonka
juurelta siintää harmaana pilkkuna pieni talo navettoineen...
Mutta ei kohtaa Inkerin silmä yhtään soutavaa järvellä, ei erota
Hietaniemen rannasta kuin kellertävän, hiekan, joka nientä reunustaa,
ei vaikka usva on haihtunut ja taivas selkeä...
Mukkajupukan venevalkamaan hän ei näe, kun suuri vaara on edessä, mutta
Jupukan laen hän näkee ja luo ikävöivän katseen sinne päin.
Hän lähtee taas matkaan, vaaran alle kiireistä vauhtia mennen, mielen
palaessa levottomissa mietteissä.