Kun Hietaniemen vanha Iisakki seuraavan päivän iltana souti
kotinientään kohti, näki hän jo kauas järvelle, että pirtin
savupiipusta nousi paksu tervassauhu. Siitä hän arveli jonkun vieraan
saapuneen taloon.
— Saattaa olla niitä Paloniemen emännän hakijoita, jotka ovat järveä
lännen puolta kulkeneet, arveli hän. Mutta vaikka olikin utelias, ei
hän malttanut mateenkoukkujaan sivuuttaa, kokematta niitä kaikkia.
Tyytyväisin mielin hän kokoili järven antimet veneeseen. Ja kun ilma
oli tyven, koti lähellä ja saalis tyydyttävä, ei hän pitänyt kiirettä.
Iisakki olikin pyyntimies, metsänkävijä ja kalamies verraton. Silloin
kun he Paloniemen Topias-vainajan kanssa tänne asumaan asettuivat,
Topias Paloniemen nenään, hän Hietaniemen, olivat he nuoria miehiä,
parinkymmenen iässä. Iisakki rakasti pyyntiä, sai metsänviljaa kosolta
ja järvestä kalaa. Ei joutanut kuokkimaan eikä niittyjä raivaamaan.
Topias ei luottanut metsän ja järven antimiin, hän tarttui kuokkaansa.
Ja sillä aikaa kun Iisakki samoili laajoja saloja ristiin rastiin
pyydyksillään, kuokki Topias sarkansa valmiiksi. Ja kun Iisakki piti
hauskaa tyvenien lahtien pohjukoissa kevätkalan pyynnissä, kylvi Topias
jo tynnyrillisen ohria sarkoihinsa.
Niin olivat vuodet kuluneet. Vanhuus oli tullut. Ja kyllä Iisakki
nyt myönsi, että varmempaa olisi ollut vanhan päivän vara, jos olisi
tullut enemmän maata muokatuksi ja niittyä raivatuksi. Mutta ei malta
pysyä kotona se, jota pyyntihenki vaivaa... ei vaikka tulen nurkassa
näkisi... Useinhan Topias-vainaja, joka oli maahenkinen ja perin vireä
mies, puhui että »ala sinä torpassasi työtä tehdä, ennenkuin vanhuus
vaivaamaan rupeaa»... Mutta ei ollut Iisakki saanut niittyä raivatuksi
kuin sen verran, että hädin tuskin kolme lehmää talven elätti, ei
peltoa sen enempää kuin että hyvänä vuonna muutaman tynnyrin ohria
sai...
Ja niin jäi Hietaniemi kruununtorpaksi ja semmoisena oli vieläkin.
Mutta perintötalo oli Paloniemi, jossa oli hyvät rakennukset,
toistakymmentä lehmää ja joskus kaksikin hevosta.
— On sillä nyt Laurilla siinä hyvä olla isäntänä, kun isä-vainajansa
semmoisen työn teki... Vähillä siitä nyt tulee semmoinen talo, ettei
rantamailla yhtään... Kun Lauri nyt siitä selkenisi työhön! Meni hullu
sinne etelään ja sieltä vaimon toi... No, jo taisi päästä siitä...
ja epäilemättä pääsikin... Kun nyt vain ei alkaisi murehtia... On
semmoinen pehmeäluontoinen mies Laurikin, äiti-vainajaansa luonnostaan
tuli.
Niissä mietteissä Iisakki souteli kotirantaa kohden. Oli jo melkein
pimeä, kun hän kalakimppu kädessä nousi maalle.
Syksy jo alkoikin olla käsissä. Tähdet kiiluivat taivaalla, ja maan
kamara oli kylmetyksissä.
Yhä nousi piipusta paksu savu, väkevää tuoksuaan tuoden Iisakkia
vastaan.
Venevalkaman vieressä Iisakki havaitsi Paloniemen ison veneen ja arveli
siitä, että Lauri ehkä oli kotiaan päin menossa.
* * * * *
Illalla oli Lauri saapunut Hietaniemeen nälissään ja väsyneenä. Tiina
oli saanut hänet levähtämään ja yöpymään.
Raskaissa mietteissä istui Lauri penkillä Tiinan valmistaessa ruokaa
uupuneelle, kovaa kokeneelle miehelle.
Iisakki kertoi kuulumiset Paloniemestä.
»Hyvin siellä kaikki on. Ei hätää mitään. Sanoivat olevan riihten pian
puituina... Riihessä olivat, kävin katsomassa. Enpä uskonut olisi,
jos en omin silmin olisi nähnyt ja omin hyppysin koetellut, että niin
raskaita jyviä Paloniemessä tänäkin syksynä saadaan... Ei se niemi
koskaan niin hallanarka ole ollutkaan kuin tämä...»
Laurinkin kasvot ilostuivat.
»Saisi sen Susijänkän ojitetuksi, kyllä halla kaikkoaisi», sanoi hän.
»Siitä se puhui monta kertaa isä-vainajasikin, Susijänkästä, jota sanoi
pahimman hallan pesäksi», jatkoi Iisakki. »Eikä mitään pahaa muutenkaan
kuulunut... ikävöineet olivat... eikä kumma...»
»Kuulivat teiltä, kuinka asia on?» kysyi Lauri.
»Selitin minkä tiesin ja mitä Särkijärven miehiltä kuulin, en muuta
osannut», vastasi Iisakki.
»Eivät ole sen paremmat kuulumiset minunkaan. Ei missään näy
jälkeäkään!» sanoi Lauri. »Kuolleeksi on jo päätelty... Ja kolmas
viikkohan siitä jo on kulumassa...»
»Mielenvikaiseksi on päätelty», sanoi Tiina väliin. Lauri ei virkkanut
siihen mitään, mutta Iisakki tuumaili:
»Toisen ihmisen veri on heikompaa kuin toisen. Jos alkaa miettiä ja
murehtia yhtä asiaa, niin sekaantuu järki... on se nähty... Lauri ei
muista, mutta minun nuoruuteni aikana oli tapaus Maivajärvellä...
Talon lapsi, poika kymmenvuotias, joutui näin syyskesällä suden
saaliiksi aivan talon takana. Ainoa lapsi oli. Emäntä alkoi murehtia
— oli kotoisin Teurajärveltä ja pehmeäverinen niinkuin koko suku. Ei
mikään auta. Murehtii, itkee yötä päivää... Jo sekaantuu järki, ja kun
ensimmäinen yksiöinen jää on järvessä, niin lähtee juoksemaan järven
poikki ja hukkuu...»
»Joo. Siitä paljon puhuttiin meidän nuoruutemme aikana», muisteli
Tiinakin.
»Semmoista se on ihmisen elämä. Toinen kestää, toinen ei. Vaikka enhän
tiedä, mikä lie vaimollasi syynä ollut... Tiennetkö itsekään?»
»Eipä taida sitä tietää muut kuin Jumala.»
Kun illallinen oli syöty ja alettiin levolle hankkiutua, sanoi Iisakki:
»Elä, hyvä mies, pane suureksi murheeksi tätä! Joka on mennyt, on
mennyt. Kerran täältä tulee kullekin lähtö. Mutta niin kauan kuin saapi
olla, pitää olla ja hommata. Elä sure! Kun aika kuluu, niin haet uuden
emännän. Viisasjärkinen mieshän olet. Ei kuolema keinoa katso... Tulee
ja ottaa terveenkin, milloin mieli tekee... Ja milloinpa täältä oikein
joutaisi, jos ihmisen mielen mukaan kävisi...»
»Tosi se on, mitä Iisakki sanoo», vakuutti Tiinakin. »Ei täältä koskaan
joutaisi lähtemään. Aina on jotakin kesken...»
Lauri ei jaksanut oikein kuunnella mitä vanhukset puhuivat. Hänen
mielensä oli väsynyt, ja hän oli kuin rikkirevitty suruista ja
liiallisista ponnistuksista. Sen hän kuitenkin ymmärsi, että hänen
parastaan vanhat tarkoittivat. Tuntui kuin hän saisi ajatuksensa
kokoon, ja hän toivoi virkistävältä unelta vahviketta...
Ja hän painui nyt, kaksi viikkoa metsiä harhailtuaan, raskaaseen uneen.
* * * * *
Mutta aamulla jo ennen päivän nousua hän on valveilla ja hankkii
kotiinlähtöä. Uni on häntä elvyttänyt, ja hän tuntee voivansa aika
hyvin. Ei vapise mieli enää, eikä väräjä sydän kuin haavan lehti.
Aurinko juuri nousee, kun Hietaniemen vanhat, saattavat häntä
venevalkamaan. Maa on kuurassa ja rantalehdot kellertävinä.
Iisakki panee kimpun mateita, toisen järvisiikoja tuliaisiksi
Paloniemeen.
Ja kun Lauri työntää raskasta kolmilaitaa vesille, puhuu Iisakki:
»Silloin sanoin: murheen hetkinä työtä tee... Niin nytkin sanon... Ja
terveiset vie... sillekin Inkerille... se itki niin...»
»Itkikö?» kysyy Lauri äkkiä.
»Itki... Emännän vuoksi...»
Lauri lähtee soutamaan, ja Hietaniemen ranta jää vähitellen jälkeen.
Hän soutaa nyt tasaisesti, tahtiinsa, vanhan miehen sountia.
Merkillisen levollinen hän on. Hän ihmettelee sitä itsekin. Kun hän
näkee kellertävien syysmetsien kimaltelevan päivän kullassa järven
rannoilla ja korkeiden vaarojen kyljillä, tuntuu hänestä kuin olisi
kulunut vuosi, kaksikin siitä kuutamoisesta, hallaisesta yöstä, jona
hän Ailin jälkeen lähti. Myrsky on hänen rinnassaan tauonnut ja
jonkunlainen lepo sijaan saanut. Hän on etsiessään karkuria ehtinyt
ajatella, tuntea ja kärsiä vaikka mitä. Hän on öillä valvoessaan
nuotion ääressä miettinyt ja muistellut heidän avioliittoansa ensi
hetkestä alkaen. Hän on mieleensä kerännyt kaikki, mitä olivat
puhuneet, mitä tehneet ja tuumailleet. On muistanut kaiken senkin,
mitä tutustumisensa aikana kansanopistossa haaveilivat. On arvellut,
aprikoinut. Hän on ottanut lukuun Ailin syntyperän ja entiset
elämäntavat, verrannut niitä omiinsa ja asettanut itsensä Ailin viereen.
Ja hän on mielessään päässyt selville, löytänyt syyn Ailin ikävään ja
siitä johtuneeseen karkaamiseen.
Ailin rakkaus ei ollut syvällisempää. Se syttyi häneen vain senvuoksi,
että häntä kansanopistossa pidettiin etevänä. Ailia oli viehättänyt
hänen lahjakkuutensa, lapsekas halu päästä erämaahan, jota ei tuntenut
enempää kuin sitä elämää, johon oli joutumassa hänen kanssaan... Ja
ehkä oli syynä myös Ailin oma turvattomuus; isättömäksi ja äidittömäksi
jäänyt köyhä tyttö oli kenties ajatellut suojattomuuttaan.
Ailin rakkaus oli kylmennyt... ja ehkä juuri tämän erämaan vuoksi, joka
oli hänen mielestään kylmä ja sydämetön.
Lauri itse sitten?
Hän on nyt aivan varma siitä, ettei hän ainakaan alussa ollut Ailin
suhteen lämmennyt. Tuskin jälkeenpäinkään. Sillä suuremmaksi,
pyhemmäksi tunteeksi hän rakkauden uskoi. Aili tuntui joskus hyvinkin
arkipäiväiseltä, tylyltä, tyhmältäkin. Häntä loukkasi sydänjuuriin se,
että Aili halveksi tätä erämaan kotia eikä antanut kylliksi arvoa hänen
ammatilleen, jota hän rakasti ja kunnioitti.
Niin Lauri nyt mietiskelee, yksin aamukylmää, kirkkaan kuultavaa järveä
soutaen. Ei hän juuri suurta surua tunne tällä kertaa. Luonto on
hänelle aina ollut kaikki kaikessa, ja luonnosta kai hän nytkin imee
voimaa. Sillä hän tuntee, että elämä on kallis ja että yhdenkin hetken
laiminlyönti on synti. Hänen verensä kiertelee lämpöisenä, ja mieli on
notkea.
Mutta kesken mietteitänsä hän muistaa, että koko matkan onkin
syvemmällä sydämessään ajatellut Inkeriä, Inkerin silmiä, hiuksia,
kirkkaan tasaista otsaa, joustavaa vartta ja herttaista hymyä... Ja kun
hän sen nyt huomaa, tulee hänen mieleensä, että hän taitaa pohjaltaan
olla huono mies... ja se tekee pahaa hänen rehelliselle luonnolleen...
Mutta sittenkin Inkeri voittaa. On merkillistä, ajattelee hän, että kun
hänen sydämeensä Inkerin kuva ilmestyy, alkaa hänessä virrata uusi,
virkeä elämä. On halua kaikkeen, ja tuntuu, että jaksaisi vaikka mitä...
Ja taas hän unohtaa Ailin, koko avioliittonsa, ja rupeaa miettimään
Inkerin rakkautta. Se oli oikeaa rakkautta! Inkeri oli ehkä rakastanut
hyvin kauan.
Hän muistaa taas iltahetkeä lepokivillä.
Silloin jo hän tunsi rakastavansa Inkeriä, taikka ehkä ennenkin... ehkä
viikkoja... ehkä siitä saakka kun Ailin taloon toi.
Hän herkeää hetkeksi soutamasta ja kääntyy teljolla katsomaan
kotinientä kohden. Kellertävinä sänkinä välkkyvät sieltä leikatut
peltosarat aamukuurassa vielä, ja rakennuksen ikkunat kimaltelevat.
Talon vierestä, niemen juurelta metsään päin, pohottaa ikävän näköisenä
kulona Susijänkkä vaivaisine puineen. Mutta talon takaa, suoraan
vaaralle päin, kohoaa männikkö, sakea ja vankka... isä-vainajan
säästämä talon tarpeiksi...
Toinen puoli niemestä on vielä viljelemätöntä rovaa, jonka isä-vainaja
oli ohrapelloksi aikonut tehdä.
Siinä ovat! Ei ole Lauri niihin vielä pystynyt!
Mutta nyt! Hänessä pulppuaa vielä nuoruuden voima, ja hän muistaa
mitä tuumia hän on mielessään ennen hautonut. Ne toteutuvat, niiden
täytyy toteutua! Elämä ei saa kulua hukkaan! Rova murakaksi pelloksi,
Susijänkkä työntämään kylvöheinää... uusi, uhkea navetta...
Silloin hänen korvansa jo kuulee varstain paukkeen rovan laidassa
olevasta riihestä. Tyynenä aamuna kaikuu koko ympäristö, ja hänen
mielensä ilostuu.
Tuntuu kuin näkisi tutut paikat pitkien aikojen perästä. Hänen on
melkein hauska. Ei tiedä oikein, onko vallan hyvä vaiko varsin paha.
Mutta sittenkin tuntuu, että hän nyt iloisemmin mielin käy kotirantaan,
kun tietää, ettei Aili ole vastassa ikäväänsä marisemassa.
Mutta sitten hän taas jäykistyy, istuu soutamaan ja päättelee:
‒ On minun luonteeni vika, että näin saatan olla... etten ole enää se
mielettömän kauhun mies, joka taannoin kotirannasta läksi karannutta
vaimoaan hakemaan. Kuinka saatan _nyt_ tuntea _näin_, nyt ajatella
näin... Ja silloin _niin _... kuinka se voi olla mahdollista?
Tädin oli kerran kesällä kuullut sanovan:
»Se kiusaa tuon miehensäkin tuolla ainaisella ikävällään...»
Samassa kuulee hän rannalta iloisen huudahduksen, ja kääntyessään
katsomaan hän huomaakin jo joutuneensa aivan lähelle rantaa, Inkerin
seisovan rannalla, kasvot ilosta loistaen, ja Antin ja Selman olevan
riiheltä päin tulossa venevalkamaan häntä vastaan.
Hän nousee seisomaan, airolla meloen loppumatkan.
Kun vene töksähtää teloilleen ja hänen ja Inkerin katseet kohtaavat
toisensa, tuntuu hänestä kuin koko ympäristö ratkeaisi riemuun, ja
hänen tulee niin hyvä mieli, että hän keveästi loikkaa veneestä
rannalle.
»Kuinka sinua olen odottanut!» ehtii Inkeri hänelle kuiskata, ennenkuin
Antti ja Selma joutuvat isäntäänsä tervehtimään.
»Kaikki tiedätte... vanhalta Iisakilta olette kuulleet... Niin on! On
kaikki koeteltu, mitä ihmisen voimassa on...»
Mutta Laurin ääni hänen sitä sanoessaan ei tunnu surulliselta, vaan
on lempeä, pehmeäsointuinen, ja hänen silmissään loistaa viehkeä
ilme, niinkuin pitkien ponnistusten perästä, kun lepohetki vihdoin on
koittanut.
Ja isännän palattua tuntuu koko talossa alkavan levon ja rauhan päivä.