Kuin rautakahle meidät yhteen liittää,
ei syy, vaan yksinäisyys sydämen,
mi koskaan, koskaan
ei katkee, joskaan
Sua, onnen haave, omaks saisi en,
sais koskaan kanssas kauneutt' en niittää
tääll' elon kumpuin tuhatkukkaisten.
Sua unten tähdistä siis suo mun kiittää;
on meillä kahle toinen, kultainen,
mi koskaan, koskaan
ei katkee, joskaan
en Sua löytäis joukost' ihmisten:
on meillä mielikuvat, jotka riittää,
kun tulee tunto kaiken-tyhjyyden.