Soi, kello, kutsu kokoon kaikki kansa,
jo yöhyt saapuu, ilta hämärtyy.
Jokainen, joll' on huoli sielustansa,
min rintaa ruoskii rikos, rutsa, syy,
nyt tulkoon, tuokoon juureen Jumalansa
sen tulen, mit' ei turra halla, hyy,
mi ihmislasten sydämissä palaa,
kun herkintänsä haave heidän halaa.
Ma olen tehnyt paljon, paljon pahaa,
vähemmän tieten, tietämättäni
enemmän, siksi sydäntäin mun sahaa
kuin ruumiskirstun seppä sahaisi;
oon itse herkkä, olen muille vahaa,
tuon tiedän: monen monta sortuvi
vain kohtalonsa kovuuteen tai siksi,
heit' ettei täällä tietty ihmisiksi.
Jumala taivaan! Meille armos lainaa,
sit' ilman emme pääse eteenpäin,
me orjat oomme, meitä kahle painaa
halujen, jotka mielen myrskysäin
heräävät haudoistansa niinkuin vainaa
hetkellä Herran, torvein-jylinäin,
eik' auta meitä usko, voima vaja,
jos synny silloin meiss' ei Vapahtaja.
Ei hurskautehen tietä muuta meillä
kuin nöyryys, tieto voiman puuttuvan,
ja hartaus, mi elon harhateillä
voi ohjaella lailla oppahan.
Ei tunnon rauhaa tehdä temppeleillä,
ei mahtitöillä maisen kunnian,
se vaatii poikkeemahan valtatieltä,
se kysyy elon erämaista mieltä.
Ah, Catharina! Tähän saakka tiemme
on Luojan luokse rinnan kulkeneet,
täst' eteenpäinkin ystävät me liemme,
meill' yhteiset on kaihot, kyyneleet
ja haaveet, jotka myötä hautaan viemme;
meit' erottaa vain sielun syvänteet,
Sun kukkivaiset niinkuin niitut taivaan,
mun kuihtuvaiset tunnon tuskaan, vaivaan.
Soi, kello! Jospa jalkais juureen voisin
tään tuoda sydämeni syyllisen,
Sun eessäs jospa vähä lapsi oisin
kuin aikaan armaan ensi rakkauden!
Jumalan äiti! Katso aurinkoisin
minua silmin, miestä murehen,
ma etten vaipuis tähän vankilaani,
en hukkais kultaisinta kudelmaani!