Tahtoisin kiittää Sua kerran niin,
tuo kiitos että tunkis sydämiin,
sieluihin ihmisien ijäisiin,
ne tehden toisillensa hellemmiksi;
Sua siitä kiittää tahtois sydän tää,
kun sitä suuri päivä lämmittää,
kun murtunut sen murehelt' on jää,
sen liikkeet käyneet inhimillisiksi.
Ja siitä Sua kiittää tahtoisin,
kun kohtasin ma naisen, toverin,
mi minuun katsoi silmin syyttävin,
mut sentään anteeks-antavaisin, lempein.
En muista enää, mitä tunsinkaan,
vain että itkin kauan katkeraan
ma kukkeutta, kuihtumusta maan,
jonk' olet itse olomuoto hempein.
Ah, virpi vieno, tähkä tähden muun,
kuin tohdit, kumma, tänne vierailuun
Sa alle ankeen, polon päivän, kuun,
miss' ei Sua ymmärrä, ei kuule kukaan?
Yks ehkä ymmärtäjäs ollut ois,
mut hänen täytyy kohta mennä pois,
hän ehkä vieläi ymmärtää Sun vois,
ellei hän oisi mennyt muiden mukaan.
Hän tuhlas kaunehensa kalleimman,
min hälle antoi armo taivahan,
tuon itseytensä lahjan ihanan,
mi suodaan kurjimmalle, köyhimmälle;
siks hänet nyt on Herra hyljännyt,
siks on hän maailmassa orpo nyt,
siks häntä vaivaa päivät päätetyt,
ja ilta varhainen jo vaipuu hälle.
Sua sentään siitä kiittää tahtoisin,
kun sai hän nähdä hyvän enkelin,
mi häntä katsoi silmin tähtisin
täält' ennen eroomista hautaan mustaan;
ja kaikki kaunis, johon uskoi hän
viel' ensi koittehessa elämän,
tuon silloin saarsi kaiken-kieltäjän
ja vaati hänen varmaa rangaistustaan.
Ja tapahtukoon, mikä oikein on!
Sain silloin kuolemani tuomion,
kun näin, ett' yks on lapsi auringon,
min kaltainen ma olla oisin voinut.
Ma menen sinne, kuhun kuulunen,
alhaalle, yöhön yksinäisehen,
mut unhota ees mailla Tuonen en,
ett' ääni Taivaan korvahain on soinut.
Ah, armas laps, on kuolla vaikeaa,
näin nähdä eessään Luojan ryytimaa,
sen kukkaa kaunehinta rakastaa
ja sentään mennä pois kuin merten tuuli;
mut mua jos Sa joskus muistanet,
mun varmaan erheitäni muista et,
vain harppuniekan orvot haavehet:
ken niitä kuuli, ijäisintäin kuuli.
Anelen anteeks ajallistani;
et rakastanut rajallistani,
mi niin Sua usein syvään loukkasi:
rakastit rajattuutta hengen polon.
Koht' ollaan rajattomat kumpikin:
ma uppoon mielipuolen unihin,
Sa kohoot Taivas-lemmen lentimin
kotihin kaiken lemmen läsnäolon.
Mut yöni kuiluistakin kiitän Sun,
kun saatoit miehen, tuskaan tuomitun,
saleihin seeste-korkeoihin, kun
näin sydänpäärlyt, jotka peittää syvyys:
on suurta olla suuri valtias,
enempi hengen, runon ruhtinas,
mut suurempi kuin suurin kuningas
on kruunun kilvoitellut ihmishyvyys.