Ma tulen niinkuin erämaasta tuuli,
mut saavun kera keitaan tuoksujen;
kun myrskyt mylvii, mun on mykkä huuli,
mut päättyessä päivän melskeisen,
ma ijäinen, min kuolleheks jo luuli
inehmon heimo, hiivin vaieten
kuin varjo korven taikka kuusten kuiske,
kun luona liikkuu keijun hunnun huiske.
Mua älkää karkoittako! Kerron teille
ma itsestänne ihanimmasta.
En mitään pyydä. Tehköön kerjureille,
mit' aikoo mulle lahjaa antava.
Vain vaadin korvaa lasten kyyneleille
povenne maininkien pohjassa,
jotk' Eedeninsä katoomista itkee,
kun kalma heiltä kukat heljät kitkee.
Ne leikki siellä sievin päivänperhoin,
ne kirmas yli niittuin kirjavain.
Yön hunnut yksin heidät huoli verhoin,
Koi-Luojan rusko heidät riisui vain.
Suristen lailla kimalaisten kerhoin
he tanhus aattein, tuntein autuain;
Maa, suuri maammonsa, ol' heille hyvä
ja Taivas taatto korkea ja syvä.
Se oli heidän koko maailmansa,
ei ollut heille tuttu piiri muu.
He siihen uskoo, pyrkii uudestansa,
he haaveissansa siihen sijoittuu,
ja jälleen taivas tarjoo armoansa,
maa kukkii, paistaa onnen päivä, kuu,
mut kaikki niinkuin halki kuolon härmän
tai kautta särkyneiden unten särmän.
Tuon tarun, tuodun päältä päivänkukkain,
ma kuiskin kuolevaisten sydämiin,
kun vait on intohimot ihmisrukkain,
miel' altis ijäisyyden aatoksiin,
ja katso: laulu lasten kaunotukkain
se seestyy, lautuu, sädehtii jo niin,
heill' että haaveissaan on yllä kaaret
kuin taivon korkean tai höyhensaaret.
Ah, kuinka kultaisena tuolla paistoi
elämän onni joka oksapuin,
mut onneton, ken niiden heelmää maistoi,
hän riutui, riutui rinnan haaveiluin,
hän näkymättömiä vain nyt vaistoi,
hän kuuli helkkeet harppuin salattuin:
laill' Ekhon toinen niiden ääntä toisti,
mut toinen kuin Narkissos nuori loisti.
Tapahtui: iski tulta ilmanrannat,
maa tummui, peittyi pilvein pimeyteen,
vihisi virrat, liikkui linnat, sannat,
vapisi vahvuus päällä maan ja veen,
puut pitkät murtui, kaatui vuorten kannat,
maailma syöksyi yöhön ikuiseen,
kuin sortuu pyyteen pyörremyrskyn alla
pyhinkin lapsenhuudoll' haikealla.
Ja niin ne huus, ne hyvää lasta kaksi,
kuin kannelkielet, jotka katkeaa!
Min Luoja loihti heille onnelaksi,
se meni, niinkuin menee taivas, maa;
he juoksi, joutui aina kauemmaksi,
huus turhaan toisiaan ja jumalaa;
lie heidät niellyt peto korven, taikka
all' ilman oudon heill' on hautapaikka.
Mut kerrotaan: kun hirmumyrskyn kuulee
he vieläi viidakoissa kulkevan
tai ihmis-intohimon tuulet tuulee
kuin hehku aron, päivän polttaman,
niin yhä huutaa he, ett' outo luulee
heit' ääniks omantunnon tuskaisan,
mi vaatii vastausta, kunne heiltä
katosi Eeden elon lyhyen teiltä.
He ovat jälleen hyvää lasta kaksi,
jotk' ovat onnelansa löytäneet,
kaikk' karkkoo halpa heistä kauemmaksi,
etäälle elon tuskat, kyyneleet,
käy heille maa ja taivas kirkkahaksi,
vihertyy viita, hopeoituu veet,
he näkee unta, kuinka leikki kerran
he ahoill' autuailla lemmen Herran.
Mut taru lisää: heistä toinen toisen
jos pettää, kumpikin he heräjää,
voi toinen anteeks suoda angervoisen
tuon toisen syyn, mi syynsä selittää,
elämä vieläi heille aurinkoisen
voi illan antaa, mutta murhe jää,
kuin katsois toistaan kautta kuolon härmän
he taikka särkyneiden unten särmän.