On tuskan tuttu jalo Vaasan suku,
tuo suuri hyveissään kuin paheissaan,
myös laaja Sforzain rikosten on luku,
Jagellot julmat maissa mainitaan,
Jumalan armost' teill' on päällä puku,
min hurmevirrat vihki purppuraan,
siis kuulkaa, kaunokaista lasta kaksi,
se kuink' on huuhdottava valkeaksi.
Vain rakastakaa toisiannel Lempi
on lahja teille taivaan ylimmän,
myös suotu teille hekkuman on hempi
ja hellyys, tähkä onnen täyttyvän,
maa että oisi teille etäisempi,
lähempi taivas, kussa kutsuu Hän
luo milloin luotujaan kuin myrsky, milloin
kuin lounatuulen kuiske kuudan-illoin.
Vain rakastakaa toisianne! Vihan
tuo lempi tullessaan, se tuntekaa!
Syvyydet nähkää sydämen ja lihan,
maat, joita aatos yksin aavistaa,
jumalten kaltaisia olkaa ihan,
mit' teille onni suo, se ottakaa!
Näin hetken hurmioita kunnioittaen
te käytte eespäin ijäisyyttä voittain.
Te älkää luulko: ijäisyys on täällä
tai siellä! Ijäisyyttä kaikki on.
Ei aikaa ole. Niinkuin myrskysäällä
on lehden lento, niin on inehmon,
mi pyyteen varsall' ajaa vauhkopäällä
tai orhill' onnetarten tuokion:
hän paikan tietää, mistä tielle lähti,
ei, kunne kulun ohjaa kiertotähti.
Kuin lempi muinen tarumailla Hellaan
Helena Parista, niin lempikää!
Hävitti kaupungin he kauneudellaan,
mut raunioille rakkaus, laulu jää.
Akhilleus, Briseis maita mainehellaan,
Aeneas, Dido lemmell' itkettää;
ihana sortui Ilion, mut nousten
sen yöstä soi taas suihke sotajousten.
Tai kirja kun Paolon nuoren pauloi
Francescan kaunokutrin kahleisiin,
Beatricen sulho suuri siitä lauloi,
sen kaiku että kantoi jumaliin:
hän itse kultaa kuolotonta kauloi,
ihaili lemmen ijäisyyttä niin,
ett' astui kautta kuolon kauhun, vimman
hän Tulitaivoon auvon korkeimman.
Tai taikamaljaa kun Isolde-impi
ja Tristan koito oli maistaneet,
upotti heidät unten viepä rimpi,
erotti heidät maat ja väljät veet;
eik' kannel kaikunut lie kaunihimpi
kuin kerran kaikui kansan kanteleet,
min kesken nous kuin kukkaköynnös-pylväät
Ginevran, Lancelotin laulut ylväät.
Ja monta muuta, jotka hauta nieli,
joit' ilman maa tää toki tyhjä ois,
ei taipuis taivahisin ihmismieli,
ei kaunehintaan kansat ihannois,
tääll' yksin haastais rahvaan raaka kieli,
vain patarummut, sotatorvet sois,
ei koskaan lyyrat lempeyden, ei sulon,
vain ähky-äänet työn ja toimeentulon.
Siks rakastakaa toisianne! Suorin
tie on se taivohon, ei tasaisin.
Mut vaikka pilviin piirtyis vastavuorin,
se käykää, nouskaa liekin leimuvin
jumalten tupiin, tulkaa tänne nuorin
jäsenin, ruumiin, sieluin, unelmin
kointähti-korkein, syvyys-täysin sylin,
teiss' että aukeis alhaisin ja ylin.