CONFESSIO CORDIS.

Et tiedä, laiva, mitä kallehinta

nyt kannat, eikä tiedä tähti-yö,

yön tuuli ei, ei meren aavan pinta,

ei aallot, jotka laivan laitaan lyö,

sen tietää yksin tämä ihmisrinta,

ijäinen jota itku lemmen syö,

ja jok' on kärsinyt niin paljon, että

ei armastaan voi nähdä kyynelettä.

Ah, Catharina, yössä tässä tahdon

Sinulle seikat kaikki selvittää:

lien vaikka kaltainen ma merten vahdon,

Sua lemmin niinkuin maata vehreää,

tai lien ma kaltaisempi aallon Ahdon,

jok' ajaa vellamoista vierivää,

min milloin olkapää tai jalka vilkkuu,

taas yllä aallon yhdeksännen ilkkuu.

Sinussa, Catharina kaunotukka,

ajelen utuisinta unelmaa,

min tunsi koskaan trubaduuri rukka:

ei suotu tähtiä mun rakastaa,

vain itkeä, kuin itkee rannan kukka

kesäisen iltapilven purppuraa,

tai niinkuin huokaa metsä honkapuinen,

kun hopeoi sen kuudan toukokuinen.

Tai niinkuin valkeassa yössä Suomen

yörastas yksin laulaa kullalleen,

niin laulan Sulle, kunnes koittaa huomen,

ma haaveen haikeutta sydämeen,

Sun vaikk' ei kyynel vieri alta luomen,

ei mulla taikaa Ahdin kanteleen;

heit' olen kurjempi: heit' armas kuulee,

mun ympäri yön tuulet yksin tuulee.

Sa sanot: kuulut kokonaan Sa mulle--

Ah, Catharina, mit' on kokonaan,

kun jäävät aattees salaisimmat Sulle,

miel'alas, joit' en arvaa milloinkaan,

kaikk' outo tuo, mi mulle tuiretulle

tuo ikituskaa pelkäll' olollaan,

syvyydet sielus, joit' en kestä, siedä,

yöpuoles tumma, jost' et itse tiedä!

Olemme vieraat toisillemme, vennot,

niin että usein Sua pelkään, oi,

kun kuulen äänes, tunnen sormes hennot,

nään armautes, min Aphrodite loi,

tai silmäis syvän taivaan tähtilennot,

nuo ukonvaajat, jotka vasamoi

minulle rangaistusta uhkaavinta

tai elon arpaa, jonk' on kuolo hinta.

Ah, Catharina, vastakohdat liemme,

Sua ymmärtämään sentään pyrkinen,

niin vaatii yhtynehet valtatiemme,

mut vahvemmin tää tuska sydämen:

jos jatkuu näin, me hautahamme viemme

tuon tunnon raskaan, synkän, syyllisen,

ett' oudon kanssa oli meillä olo,

meilt' että särkyi siihen sydän polo.

Ylemmä siis jos pääse en, Sa astu

alemma, että Sinuun yltäisin,

Sa linnun-laulupuu, ma virran lastu,

Sa Pohjantähti, maan mamatalin!

Sun eikö koskaan sitten silmäs kastu,

et tunne koskaan ihmistuntehin,

ma vaikka eessäs menehtyisin huoleen--

et, katsot kaltaistes vain tähtein puoleen.

Ah, Catharina, katso taivaanrantaa,

maa siellä siintää, päivä koittaa uus,

_mun_ maani, minne laiva meitä kantaa,

Sun maasi myös ja meidän vastaisuus;

se meille murheen vaiko onnen antaa,

vain tietää Hän ja taivaan avaruus,

min eessä nyt ma alla aamuntähden

Sun kanssas kaitsemaan sen valtaa lähden.

Nyt yllän Sinuun. Maassa tuoss' on taikaa,

sen puut ja lähteet loitsulauluin soi,

sen heimon hengen onkaloista kaikaa

ijäisyys-äänet, jotka ilkamoi

kovuutta kohtalon; myös itse aikaa,

ne varmaan suuri sielun vaiva loi:

siell' on mun murheen, laulun, hengen maani,

mi utuisinta vastaa unelmaani!

Sanani äskeiset siis anteeks anna

kuin ois et koskaan niitä kuullutkaan,

taas suurna seiso taivaan morsianna

kuin herttuattarena hengen maan,

min Sulle suon, min otsalehti kanna

päin pystyin, niinkuin kruunut kannetaan,

mut muistain, että on se kruunu murheen,

tuo valtamerkki sielun vahvan, urheen.

Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja · 第 6 / 31 题