Miks katsot tähtiä vain öisen taivaan?
Pian aamu koittaa, tähdet kalpenee.
Oot astunut nyt Suomen karhun laivaan--
miks, Catharina, rintas huokaisee?
Kadutko, että vaivuit iloon, vaivaan
sa miehen, jota murhe murtelee,
mut joka hymyy, laulut liedot laulain,
kun on hän orja onnen, lemmen paulain.
Tuo luuttu tänne, hovipoika! Malja
myös käteen, että virsi viriää!
Kuin sinkoo kipinöitä sepon palja,
niin neron välkkehiä neste tää.
Kaikk' karkeloimaan! Soikoon nauru, nalja!
Meill' eessä viittoo elon määränpää,
ja tuolla tietkööt porvaritkin Turun:
nyt saapuu riemun saatto eikä surun.
--»Hääretkeltään nyt palaa herttuamme,
tuo rakas, hyvä, vaikka vallaton.
Me hälle hurraamme ja huiskutamme--
Jagellon neiti hällä myötä on.
Me huiskutamme ja me kuiskutamme
hyveitä kuuluisia morsion:
hän kuink' on kaunis ja hän kuink' on soma
ja sentään alhainen, kuin meidän oma.»
Miks, Catharina, minuun katsot? Etkö
ihastu säveliini iloisiin,
vai niiden ennustusta epäiletkö?
Äl' epäile! Se kaikk' on käypä niin.
Minulle suutut? Suotta! Sydämetkö
jo synkenneet, vaikk' äsken lemmittiin?
Oh, mahdotonta!--Kuinka? Maljan riistät
mun kädestäin ja multa riemun kiistät!
Siis ota luuttukin! Kah, miks et ota?
Ne kaksi kuuluneet on yhtehen
niin kauan kuin on soinut lemmen sota
tai riita käynyt ritar-kalpojen,
niit' ilman tyhjä ois maailma, jota
en kärsi, siedä, niinkuin siedä en...
Ei, ei! En suutukaan, vaan kiitän Sua,
kun muistutit Sa mullan lasta mua.
Tuon tempun mulle jos ois tehnyt toinen--
ei, sit' ei tohtinut ois kukaan muu!
Sen täytyi olla nainen nuori, moinen
kuin Sinä, sielussa min heijastuu
kaikk' kaunis, hellä, herkkä, haaveiloinen,
pyhäinen, kukkiva kuin pihlapuu,
mut sentään kiinteä kuin kirkas rauta,
jonk' eessä eivät leikinlyönnit auta.
Ah, Catharina, Suomen karhu olen,
kuin on tää laiva, joka meitä vie,
oon korven mies, ma polut korven polen,
ja ryskäin siitä silloin aukee tie;
mut tieltäin kalliin näin jos rintasolen
ma löydän, lahja Laupiaan se lie,
sen hiljaa painan sydämellein silloin
ja itken, rukoellen aamuin, illoin:
»Madonna suuri! Ällös minuun suutu,
vaikk' olet valtiatar taivahan,
ma vaikk' en koskaan tästä muuksi muutu,
jään lapseks aina toisen maailman:
Sun juures eivät tähän maahan juutu,
mun eivät juuret maihin Jumalan,
joist' olet tullut tänne, tähti ylpein,
mi koskaan kirpos seeste-merta kylpein.»
Sinulle tahdon toisen laulun laulaa,
enemmän ehkä mieles mukaisen,
en kiittää lemmen pyhän pyyteen paulaa,
en jumaluutta maisten muotojen,
en silmäripsiäs, en joutsenkaulaa,
en öistä kauneutta katsehen,
vaan tahdon luutuin, lauluin tuoda julki,
min sydän kauan sisimpäänsä sulki.