XXXIX.

Minä olen nyt sanonut sen, mikä koskee minua, mutta en voi pidättää

itseäni sanomasta vielä sitä, mikä koskee kaikkia: tarkastamasta

niitä johtopäätöksiä, joihin olen tullut, yleisten näkökohtien

valossa.

Minun tekee mieli sanoa, minkä vuoksi minusta näyttää, että hyvin

monien meidän piirimme ihmisten täytyy tulla samaan johtopäätökseen

kuin minäkin, ja mitä siitä seuraa, jos edes jotkut ihmiset siihen

tulevat.

Minä luulen monien tulevan samaan kuin minä, sillä jos vaan meidän

piirimme, meidän luokkamme ihmiset totisesti katsahtavat itseensä,

niin nuoret ihmiset, jotka etsivät persoonallista onnea, kauhistuvat

yhä kasvavaa, selvään turmioon heitä johtavaa elämänsä kurjuutta,

omantunnon ihmiset kauhistuvat elämänsä julmuutta ja laittomuutta ja

arat ihmiset kauhistuvat elämänsä vaaranalaisuutta.

_Elämämme onnettomuus:_ vaikka me, rikkaat ihmiset, parantelemmekin

ja koetamme tieteen ja taiteen avulla tukea väärää elämäämme,

tulee tämä elämä vuosi vuodelta heikommaksi, sairaaloisemmaksi

ja tuskallisemmaksi, vuosi vuodelta kasvaa itsemurhien ja lasten

synnyttämisestä kieltäytymisien lukumäärä, vuosi vuodelta heikkonevat

uudet sukupolvet tässä säädyssä, vuosi vuodelta me tunnemme elämämme

ikävyyden enenevän.

Silminnähtävää on, ettei tällä elämän mukavuuksien ja hauskuuksien,

lääkitsemisten, tekohampaitten, tekotukkien, keinotekoisten

hengitysten ja masaasien tiellä voi olla pelastusta. Tämä totuus

on tullut semmoiseksi _ismiksi_, että sanomalehdissä on reklaameja

vatsapulvereista rikkaita varten nimellä: Blessings for the poor

(autuus on köyhiä varten), jossa sanotaan, että ainoastaan köyhillä

on säännöllinen ruuansulatus, vaan rikkaat tarvitsevat apukeinoja.

Korjata tätä ei voi minkäänlaisilla huvituksilla, mukavuuksilla eikä

pulvereilla, -- parannuksen voi saada aikaan vaan elämän muutos.

_Elämämme ristiriita omantuntomme kanssa_: koetimmepa me kuinka

paljon hyvänsä itsemme edessä puolustaa uskottomuuttamme ihmiskuntaa

kohtaan, niin kaikki meidän puolustuksemme hajoavat kuin tuhka

tuuleen silminnähtävän tosiasian edessä: ympärillämme kuolee ihmisiä

ylivoimaisesta työstä ja puutteesta; me turmelemme ihmisten ravinnon,

vaatteet, työn ainoastaan saadaksemme huvitusta ja vaihtelua. Ja

senvuoksi piirimme ihmisen omatunto, jos sitä hänessä on hituistakaan

jälellä, ei voi nukkua, vaan se myrkyttää kaikkia niitä elämän

mukavuuksia ja hauskuuksia, joita meille toimittavat työssä kärsivät

ja sortuvat veljet.

Mutta paitsi sitä, että jokainen omantunnon ihminen itse sen tuntee,

koko paras osa tieteestä ja taiteesta, se, joka vielä tietää

kutsumuksensa, alinomaa meitä muistuttaa meidän julmuudestamme ja

laittomasta asemastamme. Vanhat lujat puolustukset ovat kaikki

kumotut, uudet, tilapäiset tieteen ja taiteen edistyksen puolustukset

eivät kestä yksinkertaisen, terveen järjen arvostelua.

Ihmisten omaatuntoa eivät voi rauhoittaa uudet keksinnöt, vaan

ainoastaan elämän muutos, jonka tapahduttua ei tule olemaan tarpeen

eikä syytä puolustautua.

_Elämämme vaaranalaisuus_: koetimmepa kuinka paljon hyvänsä salata

itseltämme sitä ilmeistä vaaraa, joka koituu meille kärsivällisyyden

loppumisesta niiltä ihmisiltä, joita me kuristamme, koetimmepa miten

paljon hyvänsä ehkäistä tätä vaaraa kaikellaisilla petoksilla,

väkivaltaisuuksilla ja hyvityksillä, tämä vaara kasvaa päivä

päivältä, hetki hetkeltä ja on nyt jo niin uhkaava, että me hädin

tuskin pysyttelemme veneessämme pauhaavan meren laineella, joka

on meidät nielemäisillään vihaiseen kitaansa. Työväen luokan

vallankumous kaikkine kauhuineen ja murhineen on uhannut meitä jo

30 vuotta ja me saamme kaikellaisilla viekkauksillamme ainoastaan

jonkun aikaa viivytetyksi sen puhkeamista. Semmoinen on tila

Euroopassa, semmoinen on tila meillä ja vielä huonompikin, sillä

meillä ei ole varaventtiilejä. Kansaa sortavilla luokilla, lukuun

ottamatta keisaria, ei nyt ole kansan silmissä mitään puolustusta.

Ne pysyttelevät asemassaan ainoastaan väkivallalla, viekkaudella ja

opportunismilla, s.o. oveluudella, mutta viha kansan huonommissa

edustajissa ja ylenkatse paremmissa kasvaa hetki hetkeltä.

Meidän kansassamme on kolmena tai neljänä viime vuotena tullut

yleisesti käytäntöön uusi, paljon merkitsevä sana. Tällä sanalla

nimitetään ja haukutaan meitä nykyään kaduilla, ja tämä sana on --

"tyhjäntoimittajat".

Sorretun kansan viha ja ylenkatse kasvaa, ja rikkaitten luokkien

ruumiilliset ja henkiset voimat heikkonevat. Petos, jonka varassa

kaikki pysyy, alkaa tulla ikäkuluksi, eivätkä rikkaat luokat enää voi

millään lohduttaa itseään tässä kuoleman vaarassa.

Palata entiseen ei voi, voittaa takaisin menetettyä luottamusta ei

voi, eikä niille, jotka eivät tahdo elämäänsä muuttaa, jää muuta

jälelle kuin toivoa, ettei tuho heidän elämänsä aikana vielä tule.

Tulkoon sitten jälestäpäin mitä tulee.

Niin tekeekin rikkaitten luokkain sokea lauma, mutta vaara yhä

kasvaa, ja hirmuinen tilinpäivä lähenee.

Kolme on seikkaa, jotka osoittavat rikkaille luokille heidän elämänsä

muutoksen välttämättömyyttä: oman persoonallisen ja omaisten onnen

tarve, jota ei voi tyydyttää rikkaitten ihmisten kulkemalla tiellä,

tarve tyydyttää omantunnon ääntä, joka silminnähtävästi on mahdotonta

nykyisellä tiellä, sekä uhkaava ja yhä kasvava elämän vaaranalaisuus,

jota ei voi millään ulkonaisella keinolla poistaa. Kaikki nämä kolme

seikkaa vaativat rikkaita luokkia muuttamaan elämänsä, sillä tavalla

muuttamaan, että se tyydyttäisi sekä onnentarvetta että omaatuntoa ja

poistaisi vaaran.

Ja semmoinen muutos voi olla vaan yksi: heretä pettämästä, katua ja

tunnustaa, että työ on elämän ilo eikä kirous.

Mutta mitäs siitä seuraa, jos minä 10, 8, 5, tuntia teen ruumiillista

työtä, jonka mielellään suorittavat tuhannet talonpojat sen rahan

edestä, jota minulla on? -- sanotaan tähän.

Siitä on ensiksikin se yksinkertainen ja varma seuraus, että sinä

tulet iloisemmaksi, terveemmäksi, reippaammaksi, hyväntahtoisemmaksi

ja saat kokea tosi elämää, jota olet paennut, tai jota sinulta on

salattu.

Toiseksi seuraa se, että, jos sinulla on omatunto, et tule kärsimään,

niinkuin nyt kärsit, nähdessäsi ihmisten työntekoa, vaan sinulla

tulee aina olemaan iloinen tietoisuus siitä, että sinä päivä

päivältä yhä enemmän tyydytät omantuntosi vaatimuksia ja vapaudut

siitä hirveästä tilasta, jossa pahuutta on niin paljon kokoontunut,

että on mahdotonta tehdä hyvää ihmisille. Sinä olet tunteva iloa, kun

saat elää vapaasti ja voit tehdä hyvää. Sinä puhkaset akkunan ja näet

sen siveellisen maailman piirin, joka on ollut sinulta peitettynä.

Ikuisen kostonpelon sijaan olet tunteva pelastavasi toisiakin tästä

kostosta ja, mikä on pääasia, vapauttavasi sorretuita julmasta vihan

ja koston tunteesta.

"Mutta naurettavaahan on", sanotaan tavallisesti, "meidän, meidän

piirimme ihmisten, syvämielisine filosoofisine, tieteellisine,

taiteellisine, kirkollisine, yhteiskunnallisine kysymyksinemme,

meidän: ministerien, senaattorien, akadeemikkojen, professorien,

taiteilijain, meidän, joitten ajasta on neljännestunnillakin jo

suuri arvo, tuhlata aikaamme kenkiemme puhdistamiseen, perunain

istuttamiseen, tai kanojen ja lehmän syöttämiseen y.m.s. töihin,

joita meille ja meidän edestämme ilolla tekee meidän piharenkimme,

kyökkipiikamme ja tuhannet ihmiset." Mutta miksikäs me sitten itse

puemme vaatteet yllemme, pesemme itsemme, miksikä me itse kävelemme,

tarjoamme tuolia naisille, vieraille, avaamme ja suljemme ovia,

autamme vaunuihin nousemaan, teemme senkin seitsemän asiaa, joita

ennen tekivät meidän edestämme orjat?

Sentähden, että katsomme niin pitävän tehdä, että ihmisarvo sitä

vaatii, että se on ihmisen velvollisuus.

Sama on laita ruumiillisen työnkin.

Ihmisen arvon mukaista, hänen pyhä velvollisuutensa on käyttää

hänelle annettuja käsiä siihen mihin ne ovat aijotut, eikä siihen,

että ne veltostuisivat, että niitä ainoastaan pestäisiin ja

puhdistettaisiin ja että niitä käytettäisiin vaan ruuan ja juoman

suuhun panemiseen ja paperossin pitelemiseen.

Semmoinen merkitys on ruumiillisen työn harjoittamisella jokaiselle

ihmiselle joka yhteiskunnassa, mutta meidän yhteiskunnassamme, missä

luopuminen tästä luonnon laista on tullut kokonaisen ihmispiirin

onnettomuudeksi, on ruumiillisen työn harjoittamisella vielä

toinenkin merkitys -- semmoisen saarnan ja toiminnan merkitys,

joka poistaa ihmiskuntaa uhkaavaa hirmuista kurjuutta. Sanoa,

että sivistyneelle ihmiselle on ruumiillisen työn harjoittaminen

vähäpätöistä, on samaa kuin temppeliä rakennettaessa sanoa: mitä

tärkeätä siinä on, että kivi asetetaan tasaisesti paikoilleen?

Jokaisen suuren työn tunnusmerkkinä on se, että sitä tehdään

huomaamattomuudessa, vaatimattomuudessa, yksinkertaisuudessa: ei

kyntäminen, ei rakentaminen, ei karjan paimentaminen, eipä edes

ajatteleminenkaan käy päinsä erityisessä valaistuksessa, univormuun

puettuna ja kanuunain jyskeessä. Valaistus, kanuunain jyske,

musiikki, univormut, loisto, joihin olemme tottuneet yhdistämään

toimen tärkeyden käsitettä, ovat päinvastoin aina todistuksena toimen

tärkeyden puutteesta.

Suuret työt, tosi työt ovat aina yksinkertaisia ja vaatimattomia.

Ja semmoinen on se suuri tehtävä, joka on meidän edessämme: niitten

hirmuisten ristiriitojen ratkaiseminen, joissa elämme.

Ja työt, jotka ratkaisevat nämä ristiriidat, ovat noita

vaatimattomia, huomaamattomia, naurettavilta näyttäviä töitä: itsensä

palveleminen, ruumiillinen työ omaksi hyväkseen ja toisten hyväksi.

Ne ovat meidän, rikkaitten ihmisten, tehtävinä, jos me käsitämme

asemamme onnettomuuden, sydämmettömyyden ja vaaranalaisuuden.

Mitä siitä seuraa, jos minä ja joku kymmenkunta ihmistä olemme

halveksimatta ruumiillista työtä ja pidämme sitä välttämättömänä

onnellemme, omantuntomme rauhalle ja turvallisuudellemme? Seuraa

se, että tulee olemaan yksi tai useampia kymmenkuntia ihmisiä,

jotka, joutumatta kenenkään kanssa taisteluun, ilman hallinnollista

tai vallankumouksellista väkivaltaa ratkaisevat itselleen

ratkaisemattomalta näyttävän, koko maailman vastattavana olevan

kysymyksen, ja ratkaisevat sen niin, että heidän sen johdosta tulee

olemaan parempi elää, että heidän omatuntonsa tulee rauhallisemmaksi

ja että vainot lakkaavat heitä peloittamasta, seuraa se, että

toisetkin ihmiset näkevät, että heidän kaikkialta etsimänsä onni

on heidän luonansa, että ratkaisemattomilta näyttävät ristiriidat

omantunnon ja maailman järjestyksen välillä ratkaistaan mitä

helpoimmalla ja ilahuttavimmalla tavalla, ja että ympärillä olevia

ihmisiä pitää lähestyä ja rakastaa, eikä pelätä.

Ratkaisemattomalta näyttävä kysymys on vanha kysymys toisten työn

hyväkseen käyttämisestä, joka meidän aikanamme ilmenee omaisuudessa.

Ennen ihmiset käyttivät toisten työtä hyväkseen suorastaan

väkivallan, orjuuden kautta, nykyään se tapahtuu omaisuuden avulla.

Omaisuus on meidän aikanamme juurena kaikkeen pahaan: niitten

ihmisten kärsimyksiin, joilla sitä on tai joilta se puuttuu, niitten

ihmisten omantunnon vaivoihin, jotka sitä väärin käyttävät, ja siihen

vaaraan, joka uhkaa syntyä yhteentörmäyksestä omaisuutta omaavien ja

sitä vailla olevien välillä. Omaisuus on pahan juuri ja kuitenkin

se on se, jonka hankkimista tarkottaa koko nykyisen yhteiskuntamme

toiminta, se, mikä ohjaa koko maailmamme toimintaa.

Valtiot, hallitukset vehkeilevät ja sotivat omaisuuden vuoksi --

Reinin rannoilla, Afrikassa, Kiinassa, Balkanin niemimaalla olevan

maan vuoksi. Pankkiirit, kauppiaat, tehtailijat, maanviljelijät

tekevät työtä, viekastelevat, kiusaavat itseänsä ja muita omaisuuden

vuoksi; virkamiehet, käsityöläiset hikoilevat, pettävät, sortavat,

kärsivät omaisuuden vuoksi; oikeudet, poliisi suojelevat omaisuutta;

pakkotyö, vankilat -- kaikki niin kutsuttujen rangaistusten kauhut

ovat olemassa omaisuuden vuoksi.

Omaisuus on kaiken pahan juuri, mutta omaisuuden jakamista ja

turvaamista ajattelee koko maailma.

Mitäs on sitten omaisuus?

Ihmiset ovat tottuneet ajattelemaan, että omaisuus on jotain

ihmiselle todella kuuluvaa. Senvuoksi he ovat nimittäneetkin sen

omaisuudeksi. Me sanomme talostamme ja kädestämme samalla tavalla:

minun oma käteni ja minun oma taloni.

Mutta sehän on ilmeistä erehdystä ja taikauskoa.

Me tiedämme, tai ainakin on meidän helppo huomata, että omaisuus

on ainoastaan keino käyttää hyväkseen toisten työtä. Mutta

toisten työ ei mitenkään voi olla minun omaani. Sillä ei ole edes

mitään yhteistä omaisuuden käsitteen kanssa, joka käsite on hyvin

täsmällinen ja määrätty. Omakseen on ihminen aina nimittänyt ja

tulee nimittämään itseänsä, sitä, mikä on hänen tahtonsa alaista ja

hänen tietoisuuteensa yhtyneenä, -- omaa ruumistaan. Niin pian kuin

ihminen nimittää omaisuudeksi sitä, mikä ei ole hänen ruumistaan,

mutta jonka hän toivoisi alistuvan hänen tahtonsa alle niinkuin hänen

ruumiinsakin, niin hän erehtyy ja tuottaa itselleen pettymyksiä,

kärsimyksiä, ja tulee pakoittaneeksi muitakin kärsimään.

Ihminen nimittää omaisuudekseen vaimoansa, lapsiansa, orjiansa,

tavaroitansa, mutta todellisuus näyttää hänelle aina hänen

erehdyksensä, ja hänen täytyy luopua tuosta taikauskosta tai kärsiä

ja pakoittaa muita kärsimään.

Nyt me, nimellisesti luopuen ihmisten omistamisesta, rahojen avulla,

sen kautta, että hallitus niitä perii, vaadimme omistusoikeutta

rahoihin, s.o. toisten työhön.

Mutta niinkuin omistusoikeus vaimoon, poikaan, orjaan, hevoseen

on keksittyä, todellisuudessa olematonta oikeutta, joka vaan

tuottaa siihen uskojalle kärsimyksiä, sillä vaimo, poika eivät tule

koskaan alistumaan minun tahtoni alle niinkuin ruumiini, ja minun

todelliseksi omaisuudekseni jää kuitenkin yksin minun ruumiini,

samoin ei rahallinenkaan omaisuus koskaan tule omaisuudeksi, vaan

ainoastaan itsensä pettämiseksi ja kärsimysten lähteeksi, ja

omaisuudeksi jää ainoastaan ruumiini, se, joka aina alistuu minun

tahtoni ja tietoisuuteni alle.

Ainoastaan me, jotka olemme niin tottuneet nimittämään

omaisuudeksemme muutakin kuin omaa ruumistamme, saatamme luulla

semmoisen hurjan taikauskon voivan olla meille hyödyllisen ja

tuottamatta vahingollisia seurauksia, mutta kun vaan syventyy

asian ytimeen, niin huomaa, mitenkä tuolla taikauskolla, niinkuin

jokaisella muullakin, on hirmuiset seurauksensa.

Ottakaamme vaikka kaikkein yksinkertaisin esimerkki.

Minä pidän itseäni omaisuutenani ja toista ihmistä omaisuutenani.

Minun täytyy osata laittaa päivällistä. Jos minulla ei olisi

taikauskoa toisen ihmisen omistamisesta, niin minä, opettaisin

tuon taidon, niinkuin jokaisen muunkin tarpeellisen taidon,

todelliselle omaisuudelleni, s.o. ruumiilleni, mutta nyt minä

sen sijaan opetan kuviteltua omaisuuttani, ja tuloksena on, että

kokkini ei minua tottele, ei tahdo tehdä minulle mieliksi, jopa

karkaakin minun luotani tai kuolee, ja minä jään herätettyine, mutta

tyydyttämättömille tarpeineni, kykenemättömänä oppimaan ja tietäen,

että olen noihin puuhiin kokin vuoksi tuhlannut yhtä paljon aikaa,

kuin olisin tarvinnut itse oppiakseni. Sama on laita rakennusten,

vaatteitten, huonekalujen, maan, rahan omistamisen. Jokainen

kuviteltu omistaminen herättää minussa suhteettomia tarpeita, jotka

eivät aina ole tyydytettävissä, ja riistää minulta mahdollisuuden

hankkia todelliselle ja varmalle omaisuudelleni, ruumiilleni, niitä

tietoja, taitoja, tottumuksia, sitä kehitystä, joita olisin voinut

hankkia.

Tulos on aina se, että minä turhaan kulutan voimani, välistä koko

elämäni semmoiseen, mikä ei ole ollut eikä ole voinut olla minun

omaisuutenani.

Minä laitan kuvitellun oman kirjaston, oman taulukokoelman, oman

kortteerin, omat vaatteet, hankin omat rahat, ostaakseni niillä,

mitä tarvitsen, ja loppu on se, että puuhatessani tämän kuvittelun

omaisuuden kanssa, niinkuin se olisi todellinen, kadotan kokonaan

tietoisuuden siitä, mikä on minun todellinen omaisuuteni, jota

todella voin käyttää työhön, joka voi olla minulle hyödyksi ja

joka aina on vallassani, ja siitä, mikä ei ole eikä voi olla minun

omaisuutenani, nimitinpä sitä miten hyvänsä, ja joka ei voi olla

toimintani esineenä.

Sanoilla on aina selvä merkitys siihen asti, kunnes me tahallamme

annamme niille väärän merkityksen.

Mitä merkitsee sana omaisuus? Omaisuus on se, mikä on annettu, mikä

kuuluu minulle yksinomaan, se, mitä voin käyttää mieleni mukaan,

se, mitä ei kukaan minulta voi ottaa pois, mikä jää minun omakseni

elämäni loppuun asti, ja se, jota minun täytyy käyttää, enentää,

parantaa.

Semmoisena omaisuutena on jokaiselle ihmiselle ainoastaan hän itse.

Mutta itse asiassa tässä merkityksessä ajatellaankin tavallisesti

kuviteltua omaisuutta, jonka vuoksi onkin olemassa kaikki paha

maailmassa: sodat, tuomiot, teloitukset, vankilat, sekä ylellisyys,

turmelus, murha ja ihmisten perikato.

Mitäs sitten seuraa siitä, että kymmenkunta ihmistä kyntää, hakkaa

puita, tekee kenkiä ei pakosta, vaan tietäen että ihmisen pitää

tehdä työtä ja että, mitä enemmän hän tekee työtä, sitä parempi

se hänelle on? Seuraa se, että kymmenkunta ihmistä tai vaikkapa

vaan yksi ihminen niin hyvin tietoisuudessaan kuin itse työssä

näyttää toisille, että se hirmuinen paha, josta he kärsivät, ei ole

kohtalon laki, Jumalan tahto tai historiallinen välttämättömyys,

vaan taikausko, joka ei ollenkaan ole voimakas eikä peloittava,

vaan heikko ja mitätön, ja johon täytyy heretä uskomasta, niinkuin

epäjumaliin, vapautuaksensa siitä ja rikkoakseen sen kuin hataran

hämähäkin verkon.

Ihmiset, jotka rupeavat työskentelemään täyttääkseen elämänsä iloista

lakia, s.o. työn lakia, vapautuvat kurjuutta kohdussaan kantavasta

omaisuuden taikauskosta, ja tuon valeomaisuuden suojelemista

varten olemassa olevat maailman laitokset osoittautuvat heille

tarpeettomiksi, jopa vastuksellisiksikin; kaikille selvenee, että

nämä laitokset eivät ole tarpeellisia, vaan vahingollisia, keksityitä

ja vääriä elämän ehtoja.

Ihmiselle, joka ei pidä työtä kirouksena, vaan siunauksena, on

ulkopuolella hänen ruumistaan oleva omaisuus, s.o. oikeus eli

mahdollisuus käyttää hyväkseen toisten työtä, ei ainoastaan hyödytön,

vaan vastuksellinen.

Jos minä olen tottunut laittamaan päivällistä ja mielelläni sitä

teen, niin se, että toinen ihminen rupeaa sitä minulle tekemään,

riistää minulta minun totutun toimeni tyydyttämättä minua kuitenkaan

niin, kuin itse itseäni tyydyttäisin. Sitä paitsi kuvitellun

omaisuuden hankkiminen tulee semmoiselle ihmiselle tarpeettomaksi:

ihminen, joka pitää työtä itse elämänä, täyttää sillä elämänsä ja

sen vuoksi yhä vähemmän tarvitsee toisten työtä, s.o. omaisuutta,

joutilaan aikansa kuluttamista, hauskuuksia ja elämänsä kauneutta

varten.

Jos ihmisen elämä on täytetty työllä, niin hän ei tarvitse monia

huoneita ja huonekaluja, monenlaisia kauniita pukuja, hän tarvitsee

vähemmän kallista ravintoa, ei tarvitse huvituksia.

Ja pääasia on, että ihminen, joka pitää työtä elämänsä tehtävänä

ja ilona, ei ole etsivä semmoista helpoitusta työssään, jonka voi

hänelle antaa toisten työ.

Ihminen, joka pitää elämää työnä, on pitävä päämääränään, sitä myöten

kuin hän saavuttaa taitoa, kätevyyttä ja kestävyyttä, yhä suurempaa

ja suurempaa työtä, joka yhä enemmän täyttää hänen elämäänsä.

Semmoiselle ihmiselle, joka pitää elämänsä tarkotuksena työtä, eikä

sen tuloksia, omaisuuden, s.o. toisten työn hyväkseen käyttämistä, ei

voi olla kysymystäkään työaseista.

Vaikka semmoinen ihminen aina valitseekin työaseiksi

tarkotuksenmukaisimmat, saa hän saman tyydytyksen työstä silloinkin,

kun hän käyttää vähemmän tarkotuksenmukaisia työkaluja.

Jos hänellä on höyryllä käypä aura, niin hän kyntää sillä, mutta jos

ei hänellä semmoista ole, niin hän kyntää tavallisella auralla. Jos

ei sitäkään ole, niin hän kuokkii kuokalla ja kaikissa olosuhteissa

samalla tavalla saavuttaa tarkotuksensa, -- elää elämänsä ihmisille

hyödyllisessä työssä, ja senvuoksi saa täyden tyydytyksen.

Ja semmoisen ihmisen tila on sekä ulkonaisessa että sisällisessä

suhteessa onnellisempi kuin sen, joka viettää elämänsä omaisuuden

kokoamisessa.

Ulkonaisessa suhteessa ei semmoinen ihminen koskaan tule olemaan

puutteessa, sillä ihmiset, nähdessään hänen halunsa työhön, joka

on niinkuin myllyä käyttävä veden voima, tulevat aina koettamaan

tehdä hänen työnsä niin tuottavaksi kuin mahdollista, ja senvuoksi

turvaamaan hänen aineellista toimeentuloansa, jota he eivät tee

omaisuutta tavoitteleville ihmisille. Ja aineellisen toimeentulon

turvaaminen onkin kaikki, mitä ihminen tarvitsee.

Sisällisessä suhteessa tulee semmoinen ihminen aina olemaan

onnellisempi sitä, joka tavoittelee omaisuutta, sillä jälkimmäinen ei

koskaan ole saavuttava sitä, mihin hän pyrkii, jota vastoin edellinen

aina, voimiensa mukaan, heikkona, vanhana, kuolevana saa täyden

tyydytyksen ja ihmisten rakkauden ja myötätuntoisuuden.

Tämmöiset ovat siis seuraukset siitä, että jotkut hupsut rupeavat

kyntämään, valmistamaan kenkiä y.m.s. sen sijaan, että polttelisivat

paperosseja, pelaisivat vistiä ja ajelisivat pitkin kaupunkia

kuletellen ikäväänsä mukanaan niitten 10 tunnin aikana, jotka

henkisen työn tekijällä on joka päivä vapaana.

Seuraa se, että nuo hupsut itse työssä näyttävät, että se kuviteltu

omaisuus, jonka vuoksi ihmiset kärsivät, piinautuvat ja piinaavat

toisia, ei ole tarpeen onnea varten, on vaan vastuksena ja pelkkää

taikauskoa, -- että todellista omaisuutta on ainoastaan oma pää,

omat kädet, omat jalat, ja että, voidakseen todelliseksi hyödykseen

ja ilokseen käyttää tätä omaisuutta, täytyy hyljätä väärä käsitys

ulkopuolella ruumista olevasta omaisuudesta, johon me kulutamme

elämämme parhaat voimat. Seuraa se, että nämä ihmiset näyttävät, että

vasta silloin, kun ihminen herkeää uskomasta kuviteltuun omaisuuteen,

vasta silloin hän kehittää todellisen omaisuutensa: kykynsä,

ruumiinsa niin, että ne antavat hänelle satakertaisen hedelmän ja

onnen, josta meillä ei ole käsitystäkään, ja tulee olemaan semmoinen

hyödyllinen, voimakas, hyväluontoinen ihminen, joka, viskasipa hänet

minne tahansa, aina putoo jaloilleen, aina on kaikille veljenä,

kaikille käsitettävä, tarpeellinen ja kallis. Ja ihmiset, nähdessään

tuon yhden, tai nuo kymmenen hupsua, tulevat ymmärtämään, mitä

heidän kaikkien on tekeminen aukaistakseen sen hirmuisen solmun,

johon heidät on solminut omaisuuden taikausko, vapautuakseen siitä

onnettomasta tilasta, joka heidät saa yhteen ääneen valittamaan.

Mutta mitä voi yksi ihminen semmoisessa joukossa, joka on toista

mieltä?

Ei mikään väite selvemmin kuin tämä osoita niitten erehdystä, jotka

sitä käyttävät.

Kas tässä esimerkki. Työmiehet hinaavat lotjaa vasten virtaa. Voiko

tosiaankin olla olemassa semmoista tyhmää hinaajaa, joka kieltäytyisi

tarttumasta köyteen senvuoksi, ettei hän yksin kykene lotjaa

hinaamaan.

Se, joka tunnustaa, että hänellä, paitsi eläimellisen elämisen,

syömisen ja nukkumisen oikeuksia, on jokin inhimillinen velvollisuus,

tietää varsin hyvin, mikä tämä inhimillinen velvollisuus on, aivan

niinkuin sen tietää hinaaja. Hinaaja tietää hyvin, että hänen

on vaan tartuttava köyteen ja kuljettava määrättyä, valmiiksi

tallattua polkua. Hän rupeaa etsimään mitä ja miten hänen on tehtävä

ainoastaan silloin, kun hän heittää köyden käsistään. Sama on laita

kaikkien ihmisten, jotka tekevät yhteistä työtä, sama on laita koko

ihmiskunnan: jokaisen on tartuttava köyteen ja kulettava isännän

määräämään suuntaan vasten virtaa. Ja sitä varten onkin annettu sama

järki kaikille ihmisille, että tämä suunta aina olisi sama.

Ja tämä suunta on niin silminnähtävä ja varma sekä koko meitä

ympäröivien ihmisten elämässä että kunkin ihmisen omassa tunnossa, ja

niinikään koko ihmisten ilmituomassa viisaudessa, että ainoastaan se,

joka ei tahdo tehdä työtä, saattaa sanoa, ettei hän sitä näe.

Mitäs tästä sitten seuraa?

Se, että yksi tai kaksi ihmistä rupeaa hinaamaan. Sen nähdessään

yhtyy niihin kolmas, ja niin alkavat parhaat ihmiset toinen toisensa

perästä hinata siksi kunnes lotja lähtee liikkeelle, vetäen mukaansa

nekin, jotka eivät vielä ymmärrä, _mitä_ on tekeillä ja _mitä varten_.

Itsetietoisesti Jumalan lakia täyttääkseen työskenteleviin yhtyy

ensin ihmisiä, jotka puolittain itsetietoisesti tunnustavat

totuuden. Sitten niihin yhtyy suuri joukko ihmisiä, jotka ainoastaan

uskomalla eturivin miehiä tunnustavat totuuden, ja lopuksi sen

tunnustaa ihmisten enemmistö, ja silloin ihmiset lakkaavat itseänsä

turmelemasta ja löytävät onnen. Se tulee tapahtumaan silloin (ja

hyvin pian), kun meidän piirimme ihmiset, ja heidän jälessään

koko suuri työväen enemmistö, tulee siihen käsitykseen, ettei

ole hävettävää ulkohuoneitten tyhjentäminen ja puhdistaminen,

vaan on hävettävää niitten täyttäminen toisten ihmisten, veljien,

tyhjennettäviksi, ettei ole hävettävää korkeavartisissa saappaissa

mennä vieraisiin, vaan on hävettävää kalossit jalassa kulkea ihmisten

sivu, joilla ei ole mitään jalkineita, ettei ole hävettävää olla

osaamatta ranskankieltä tai tietämättä viimeistä uutista, vaan

on hävettävää syödä leipää, tietämättä, miten sitä valmistetaan,

ettei ole hävettävää olla ilman tärkkipaitaa ja puhtaita vaatteita,

vaan on hävettävää käydä puhtaissa vaatteissa, siten ilmaisten

joutilaisuuttansa, ettei ole hävettävää se, että kädet ovat

likaisina, vaan se, etteivät kädet ole työstä karkeina.

Näin tulee olemaan silloin, kun sitä on vaativa yleinen mielipide. Ja

yleinen mielipide on sitä vaativa silloin, kun ihmisten käsityksestä

häviävät ne harhaluulot, jotka ovat peittäneet heiltä totuuden. Minun

muistini aikana on suuria muutoksia tapahtunut tässä suhteessa. Ja

nämä muutokset ovat tapahtuneet ainoastaan senvuoksi, että yleinen

mielipide on muuttunut. Minun muistini aikana on tapahtunut se

muutos, että, kun ennen pidettiin hävettävänä lähteä ajamaan muuten

kuin nelivaljakolla ja kahden lakeijan seuraamana, olla pitämättä

lakeijaa tai kamarineitsyttä pukemista, pesemistä y.m. varten, nyt

yhtäkkiä on ruvettu pitämään hävettävänä puettaa toisilla vaatteet

päällensä, panettaa kengät jalkaansa ja ajaa lakeijojen seuraamana.

Kaikki nämä muutokset on saanut aikaan yleinen mielipide.

Eivätkö ole selviä ne muutokset, jotka nyt ovat tapahtumassa

yleisessä mielipiteessä? Kun 25 vuotta sitten hävisi ennakkoluulo,

joka puolusti maaorjuutta, niin muuttui yleinen mielipidekin siitä,

mikä on kiitettävää, mikä moitittavaa, ja muuttui koko elämä. Niin

pian kuin häviää ennakkoluulo, joka puolustaa rahan valtaa ihmisten

yli, muuttuu yleinen mielipidekin siitä, mikä on kiitettävää, mikä

moitittavaa, ja muuttuu elämä.

Ja tuon ennakkoluulon häviäminen ja yleisen mielipiteen muuttuminen

tässä suhteessa on jo nopeasti toteutumassa. Tuo ennakkoluulo

on jo läpi kuultava ja hädin tuskin peittää totuutta. Tarvitsee

vaan tarkkaan katsoa, nähdäkseen selvästi sen yleisen mielipiteen

muutoksen, joka ei ainoastaan ole tapahtuva, vaan joka jo on

tapahtunut, vaikkei se vielä ole tunnustettu eikä sanalla nimitetty.

Vähänkin sivistyneen ihmisen tarvitsee vaan tarkemmin ajatella sitä,

mikä johtuu hänen tunnustamastaan maailmankäsityksestä, tullakseen

vakuutetuksi, että se hyvän ja pahan, kiitettävän ja moitittavan

arvostelu, joka häntä inertian lain voimalla elämässä johtaa, on

suorastaan ristiriidassa koko hänen maailmankäsityksensä kanssa.

Meidän aikamme ihmisen tarvitsee vaan hetkeksi unohtaa inertian lain

mukaan kulkeva elämänsä ja katsahtaa siihen syrjästä päin, alistaen

sen koko hänen maailmankäsityksestään johtuvan arvostelun alaiseksi,

kauhistuakseen sitä määritelmää koko hänen elämästään, joka johtuu

hänen maailmankäsityksestään.

Ottakaamme esimerkiksi nuorukaisen (nuorissa on elämän tarmo

voimakkaampi ja itsetietoisuus hämärämpi) rikkaasta luokasta, minkä

suuntaisesta hyvänsä. Jokainen hyvä nuorukainen pitää häpeällisenä

olla auttamatta vanhusta, lasta, naista, pitää häpeällisenä

yhteisessä työssä saattaa vaaran alaiseksi toisen ihmisen elämää

ja terveyttä, itse vaaraa välttäen. Jokainen pitää häpeällisenä ja

raakana sitä, mitä tekevät kirgiisit myrskyn raivotessa: he nimittäin

lähettävät vaimot ja vanhat eukot ulos pitelemään teltan liepeitä,

ja itse istuvat teltassa kirnupiimän ääressä. Jokainen pitää

häpeällisenä pakoittaa heikkoa ihmistä tekemään työtä edestään, pitää

vielä häpeällisempänä jos voimakas ihminen, vaaran uhatessa palavalla

laivalla, ensimäisenä tunkeutuu pelastusveneeseen työntäen syrjään

heikkoja ja jättäen ne vaaran alaisiksi, y.m.s. He pitävät kaikkea

tuota häpeällisenä, eivätkä mistään hinnasta sitä tekisi muutamissa

poikkeustapauksissa, mutta jokapäiväisessä elämässä on aivan

samallaisia tekoja ja paljoa pahempiakin, joita he ennakkoluulon

vuoksi eivät huomaa, ja joita he herkeämättä tekevät.

Heidän tarvitsee vaan tarkemmin asiaa ajatella, nähdäkseen ja

kauhistuakseen.

Nuorukainen muuttaa paitaa joka päivä. Kuka saa mennä joelle siitä

pesemään? Vaimo, hyvin usein vanha vaimo, joka sopisi nuorukaiselle

isoäidiksi tai äidiksi, välistä sairaskin. Miten nuorukainen itse

nimittää sitä, joka oikun vuoksi saada muuttaa ennestäänkin puhtaan

paitansa lähettää paitaa pesemään tuon vaimon, joka sopisi hänelle

äidiksi?

Nuorukainen hankkii itselleen hevosia keikaroidakseen, ja niitä

opettaessaan saa olla kuoleman vaaralle alttiina ihminen, joka

sopisi hänelle isäksi tai isoisäksi. Itse nuorukainen nousee hevosen

selkään vasta silloin, kun ei mitään vaaraa enään ole olemassa. Miten

nimittää nuorukainen sitä, joka, ollen itse turvassa, saattaa toisen

vaaralliseen asemaan ja käyttää hyväkseen tuota vaaranalaisuutta

omaksi huvikseen?

Ja kuitenkin rikkaitten luokkien koko elämä on yksinomaan

tämmöisiä tekoja. Vanhusten, lasten ja naisten ylivoimainen työ ja

hengenvaaralliset toimet, joita ei suoriteta sitä varten, että me

voisimme tehdä työtä, vaan meidän oikkumme tyydyttämiseksi, täyttävät

koko meidän elämämme. Kalastaja hukkuu pyytäessään meille kalaa,

pesijättäret vilustuvat ja kuolevat, sepät sokiavat, tehtaalaiset

sairastuvat ja silpoutuvat koneissa, metsänkaatajat musertuvat

kaatuvien puitten alle, työmiehet putoavat katoilta, ompelijattaret

kuihtuvat. Kaikki todelliset työt suoritetaan kuoleman vaaran

alaisuudessa ja elämän hukalla. Salata tätä ja olla sitä näkemättä

ei voi. Ainoa pelastus tästä tilasta -- jos meidän aikamme ihminen

tahtoo välttää nimitystä konna ja pelkuri, joka sälyttää toisten

niskoille elämän työn ja vaaran -- on se, että hän ottaa ihmisiltä

ainoastaan sen, mikä on elämässä välttämätöntä, ja itse kantaa

tosityön taakan elämän vaaroille ja kuolemalle alttiina.

Aika tulee pian, ja se on jo tulossa, kun on oleva hävettävää ja

inhottavaa ei ainoastaan semmoisen päivällisen syöminen, jossa on

viisi ruokalajia ja jota tarjoavat lakeijat, vaan semmoisenkin

päivällisen, joka ei ole isäntäväen itsensä valmistama, on oleva

hävettävää ajaa ei ainoastaan komeilla ajohevosilla, vaan ajaa

ajurilla, kun on olemassa jalat, pukeutua arkipäivinä semmoiseen

pukuun, jossa ei voi tehdä työtä, soittaa piaanoa, joka maksaa 1200

ruplaa, tai vaikkapa vaan 50 ruplaa, samalla kun toiset, vieraat

minua elättävät, ruokkia koiria maidolla ja vehnäleivällä, kun on

olemassa ihmisiä, joilla ei ole maitoa eikä leipää, polttaa lamppuja

ja kynttilöitä, joitten valossa istutaan kädet ristissä, lämmittää

uuneja, joissa ei keitetä ruokaa, kun on ihmisiä, joilla ei ole valoa

eikä lämpöä. Semmoista elämän katsantokantaa me välttämättömästi ja

nopeasti lähestymme. Me seisomme jo tämän uuden elämän rajalla, ja

tämän uuden katsantokannan vakaannuttaminen on yleisen mielipiteen

asia. Yleinen mielipide, joka vahvistaa tätä elämänkäsitystä, on

nopeasti muodostumassa.

Naiset muodostavat yleistä mielipidettä ja naiset ovat erittäin

voimakkaita nykyaikana.