Mitä siis on tekeminen? Mitä on meidän tekeminen?
Tätä kysymystä, joka sisältää myöskin tunnustuksen, että meidän
elämämme on huono ja väärä, ja samalla väitteen, ettei sitä
kumminkaan voi muuttaa, tätä kysymystä olen kuullut ja kuulen
joka taholta. Senvuoksi olen valinnutkin tämän kysymyksen kirjani
otsakirjoitukseksi.
Minä olen kertonut kärsimyksistäni, etsimisestäni ja siitä, miten
tämän kysymyksen ratkaisin. Minä olen samallainen ihminen kuin kaikki
muutkin, ja jos jossakin suhteessa eroan meidän piirimme tavallisesta
ihmisestä, niin on se pääasiallisesti siinä, että olen enemmän
kuin tavallinen ihminen palvellut ja hemmotellut maailman väärää
oppia, enemmän saanut hyväksymistä vallitsevan opin tunnustajilta ja
senvuoksi enemmän kuin muut turmeltunut ja tieltä eksynyt.
Senvuoksi luulen itselleni löytämäni kysymyksen ratkaisun tyydyttävän
kaikkia vilpittömiä ihmisiä, jotka tekevät saman kysymyksen.
Kysymykseen: mitä on tehtävä? vastasin ensiksikin: oltava
valehtelematta sekä ihmisten että itsensä edessä, oltava pelkäämättä
totuutta, veipä se minne hyvänsä. Me kaikki tiedämme, mitä merkitsee
valehteleminen ihmisten edessä, mutta siitä huolimatta herkeämättä
valehtelemme aamusta iltaan: käsken sanoa, etten ole kotona, vaikka
olen kotona, sanon olevani hyvin iloinen, vaikken ollenkaan ole
iloinen, käytän toisesta sanaa kunnioitettava, vaikken ollenkaan
häntä kunnioita, sanon, ettei minulla ole rahaa, vaikka on j.n.e.,
j.n.e. Me pidämme valhetta ihmisten edessä, varsinkin eräänlaista
valhetta, pahana, mutta valhetta itsemme edessä emme pelkää, ja
kuitenkaan ei pahinkaan, suoranaisinkaan valhe ihmisten edessä ole
seurauksiensa puolesta mitään verraten siihen valheeseen itsemme
edessä, johon perustamme koko elämämme.
Juuri tästä valheesta on meidän luopuminen, kyetäksemme vastaamaan
kysymykseen: _mitä on tekeminen?_
Mitenkä voinkaan vastata tähän kysymykseen, kun kaikki, mitä teen,
koko elämäni perustuu valheeseen, jota koetan väittää totuudeksi sekä
toisten että itseni edessä? Olla valehtelematta tässä merkinnössä on
samaa kuin olla pelkäämättä totuutta, olla keksimättä ja hyväksymättä
muitten keksimiä verukkeita peittääkseen itseltään järjen ja
omantunnon johtopäätöksiä, olla pelkäämättä erota kaikista muista ja
jäädä yksin järkensä ja omantuntonsa kanssa, olla pelkäämättä sitä
asemaa, johon totuus vie, lujasti uskoen, että se asema, johonka
totuus ja omatunto vievät, olipa se miten kummallinen tahansa, ei voi
olla huonompi sitä, joka perustuu valheeseen. Olla valehtelematta
meidän etuoikeutettujen, henkisen työn ihmisten asemassa on samaa
kuin olla pelkäämättä joutua tilinteossa tappiolle. Saattaa olla,
että olen jo niin paljon velkaa, etten suoriudukaan. Mutta olipa
velka miten suuri tahansa, aina on parempi tehdä tili, kuin olla
sitä tekemättä; olipa sitä ehtinyt väärällä tiellä kuinka pitkälle
hyvänsä, aina on parempi pysähtyä, kuin jatkaa matkaansa.
Kaikki asiat tulevat aina suoremmin ja pikemmin ratkaistuksi
totuuden, kuin valheen kautta. Valhe toisten edessä ainoastaan
hämmentää asiaa ja viivyttää ratkaisua, mutta valhe itsensä edessä,
joka asetetaan totuuden sijaan, tuhoaa koko ihmisen elämän.
Jos ihminen, astuttuaan väärälle tielle, pitää sitä oikeana,
niin joka hänen askeleensa tällä tiellä vie hänet yhä kauemmaksi
päämäärästä. Jos ihminen, joka kauan on kulkenut väärää tietä, itse
huomaa, tai muilta kuulee tämän tien olevan väärän, mutta säikähtäen
sitä ajatusta, että hän on niin kauas syrjään joutunut, koettaa
itselleen vakuuttaa tätäkin tietä pääsevänsä perille, niin hän
ei milloinkaan perille pääse. Jos ihminen säikähtää totuutta ja,
nähtyään sen, ei sitä tunnusta, vaan tunnustaa valheen totuudeksi,
niin ei hän koskaan saa tietää, mitä hänen on tekeminen.
Me, ei ainoastaan rikkaat, vaan etuoikeutetut, n.k. sivistyneet,
olemme niin kauas joutuneet väärällä tiellä, että me tarvitsemme joko
suurta päättäväisyyttä tai hyvin suuria kärsimyksiä väärällä tiellä,
tullaksemme tajuihimme ja tunnustaaksemme sen valheen, jolla elämme.
Minä huomasin elämämme valheen niitten kärsimysten kautta, joihin
minut vei väärä tie, ja tunnustettuani tämän tien vääräksi oli
minulla rohkeutta mennä ensin vaan ajatuksissani sinne, minne minua
vei järki ja omatunto, tekemättä itselleni selvää siitä, mihin
jouduin. Ja minä tulin palkituksi tästä rohkeudestani. Kaikki
monimutkaiset, hajanaiset, sekavat, järjettömät elämän ilmiöt,
joita ympärilläni näin, selvenivät yhtäkkiä, ja minun ennen niin
kummallinen ja vaikea asemani näitten ilmiöitten keskellä tuli
yhtäkkiä luonnolliseksi ja helpoksi. Tuossa uudessa asemassani
selveni aivan täydellisesti minun toimintani, -- ei ollenkaan se,
jota ennen olin ajatellut, vaan uusi, jossa oli paljon enemmän
levollisuutta, rakkautta ja iloa. Se, mikä ennen minua peloitti,
alkoi nyt minua viehättää.
Ja sen vuoksi luulen, että se, joka vilpittömästi kysyy: _mitä
on tekeminen?_ ja, tähän kysymykseen vastatessaan, ei valehtele
itsensä edessä, vaan menee sinne, minne vie häntä järki, se on jo
ratkaissut kysymyksen. Jos ei hän vaan valehtele itsensä edessä,
niin hän huomaa, mitä, missä ja miten on tekeminen. Ainoa, mikä voi
haitata häntä tien löytämisessä, on väärä ja liian korkea käsitys
omasta itsestään ja asemastaan. Niin oli laita minun, jonka vuoksi
toinen, edellisestä johtuva vastaus kysymykseen: mitä on tekeminen?
-- oli minulle se, että minun oli tehtävä katumus sanan täydessä
merkityksessä, s.o. kokonaan muutettava käsitys asemastani ja
toiminnastani: herettävä luulemasta toimintaani hyödylliseksi ja
tunnustettava se vahingolliseksi ja joutavaksi, sivistyksen asemesta
nähtävä itsessäni sivistymättömyyttä, hyvyyden ja siveellisyyden
asemesta pahuutta ja siveettömyyttä, ylevyyden asemesta alhaisuutta.
Sanoin, että, paitsi valheesta luopumista, minun piti vielä tehdä
katumus, sillä, vaikka toinen seikka johtuukin toisesta, väärä
käsitys suuresta merkityksestäni oli siihen määrin minuun pinttynyt,
etten nähnyt suurinta osaa valheestani niin kauan kuin en ollut
vilpittömästi katunut, luopunut itselleni muodostamastani väärästä
käsityksestä. Vasta sitten kun tein katumuksen, s.o. herkesin
pitämästä itseäni erikoisena ihmisenä ja aloin pitää itseäni
samallaisena ihmisenä kuin kaikki muutkin, vasta silloin tieni
minulle selveni.
Ennen en voinut vastata kysymykseen: mitä on tekeminen? -- senvuoksi,
että itse kysymyksen muodostin väärin. Niin kauan kuin en ollut
katunut, kysyin näin: mikä toiminta on valittava minun, ihmisen,
jolla on minun sivistykseni ja luonnonlahjani?
Miten on tällä sivistyksellä ja näillä luonnonlahjoilla korvattava
se, mitä olen ottanut ja otan kansalta? Tämä kysymys ei ollut
oikea, koska se sisälsi sen väärän käsityksen, että minä muka en
ole samallainen ihminen kuin muut, vaan jokin erikoinen, kutsuttu
palvelemaan ihmisiä niillä luonnonlahjoilla ja sillä sivistyksellä,
jotka olivat 40 vuotisen harjoituksen tuloksena. Minä tein itselleni
kysymyksen, mutta itse asiassa vastasin siihen jo edeltäpäin siten,
että edeltäpäin määrittelin sen minulle miellyttävän toiminnan
laadun, jolla olin kutsuttu ihmisiä palvelemaan. Oikeastaan kysyin:
mitenkä on minun, semmoisen erinomaisen kirjailijan, jolla on niin
paljon tietoja ja lahjoja, käytettävä niitä ihmisten hyödyksi? Mutta
kysymyksen olisi pitänyt kuulua näin: mitä on minun, joka onnettomien
olojen kautta olen tullut viettäneeksi parhaat oppivuoteni työhön
totuttautumisen asemesta opettelemalla ranskan kieltä, pianon
soittoa, kielioppia, maantiedettä, lakitiedettä, runoja, novelleja,
romaaneja, filosoofisia teorioja ja sotaharjoituksissa, -- mitä on
minun, joka elämäni parhaat vuodet olen kuluttanut joutilaissa ja
sielua turmelevissa toimissa, -- mitä on minun, noista onnettomista
entisyyden ehdoista huolimatta, tekeminen palkitakseni niitä ihmisiä,
jotka koko tänä aikana ovat minua ruokkineet ja vaatettaneet ja yhä
edelleen sitä tekevät? Jos kysymys olisi ollut siinä muodossa, kuin
se nyt minun edessäni on sen jälkeen kuin tein katumuksen, niin
vastaus olisi ollut helppo: koetettava ennen kaikkea rehellisesti
itseäni elättää, s.o. opittava olemaan elämättä toisten hartioilla,
ja, sitä oppiessa, joka tilaisuudessa tuotettava hyötyä ihmisille
sekä käsillä, jaloilla, aivoilla että sydämmellä, ja kaikella sillä,
millä ihmiset vaativat.
Ja senpä vuoksi on meidän piirimme ihmisen tehtävä katumus,
karsittava itsestään meihin pinttynyt ylpeys sivistyksestämme,
hienoudestamme, lahjoistamme ja tunnustettava, ettei hän ole kansan
hyväntekijä, etevä mies, joka hyväntahtoisesti ottaa lahjoittaaksensa
kansalle hyödyllisiä keksinnöitään, vaan perin syyllinen,
turmeltunut, mihinkään kelpaamaton ihminen, joka tahtoo tehdä
parannuksen ja heretä kansaa loukkaamasta ja vahingoittamasta.
Kuulen hyvin usein nuorten miesten, jotka hyväksyvät kielteisen
puolen minun mielipiteistäni, kysyvän: mitäs minun sitten on
tekeminen? Mitä on tekeminen minun, joka olen lopettanut kurssin
yliopistossa tai jossain muussa oppilaitoksessa, ollakseni
hyödyllinen?
Nämä nuoret miehet kysyvät, mutta sielussaan on heillä jo päätettynä
että heidän saamassaan sivistyksessä on heillä suuri etevämmyys, ja
että kansaa palvella he tahtovat juuri tuolla etevämmyydellään. Ja
senvuoksi he eivät missään tapauksessa ota arvostellakseen sitä, mitä
nimittävät sivistyksekseen, kysyäkseen itseltään: onko se, mitä he
nimittävät sivistykseksi, hyvää vai pahaa? Jos he sen tekisivät, niin
he ehdottomasti tulisivat pakoitetuiksi hylkäämään sivistyksensä ja
alkamaan oppia alusta. Mutta sepä yksin onkin tarpeen.
He eivät mitenkään voi ratkaista kysymystä: mitä on tekeminen, sillä
se kysymys ei esiinny heille semmoisena kuin sen pitäisi.
Kysymyksen pitäisi kuulua näin: mitenkä on minun, avuttoman,
hyödyttömän ihmisen, joka onnettomien olosuhteitten kautta olen
hukannut parhaat oppivuoteni henkeä ja ruumista turmelevaan
tieteellisen talmudin oppimiseen, korjattava tämä erehdys ja opittava
ihmisiä palvelemaan? Mutta kysymys kuuluu heillä näin: mitenkä on
minun, ihmisen, joka on hankkinut itselleen niin paljon oivallisia
tietoja, näillä oivallisilla tiedoillani ihmisiä hyödytettävä?
Senpä vuoksi ei ihminen milloinkaan voi vastata kysymykseen: mitä
on tekeminen, niin kauan kuin ei hän herkeä valehtelemasta itsensä
edessä ja tee katumusta. Eikä katumus ole peloittavaa, enempää
kuin totuuskaan, vaan on yhtä iloista ja hedelmällistä. Pitää vaan
tunnustaa totuus kokonaan ja katua täydellisesti, ymmärtääkseen,
ettei oikeuksia, etevämmyyttä, erikoisuutta ole elämässä kellään,
eikä voi olla, vaan velvollisuuksia on loppumattomasti ja
rajattomasti, ja että ihmisen ensimäinen epäilemätön velvollisuus on
osanotto taisteluun luonnon kanssa oman ja toisten elämän puolesta.
Tämäpä ihmisen velvollisuuden tunnustaminen onkin pääasia kolmannessa
vastauksessa kysymykseen: _mitä on tekeminen?_
Minä koetin olla itseni edessä valehtelematta, minä koetin karsia
itsestäni viimeisetkin jäännökset sivistystäni ja lahjojani
koskevasta väärästä käsityksestäni ja katua, mutta kysymystä
ratkaistessani asettui tielleni uusi vaikeus: tehtäviä oli niin
paljon kaikenlaisia, että oli tarpeen neuvo, mitä nimenomaan oli
tehtävä. Ja vastauksen tähän kysymykseen sain, kun vilpittömästi
kaduin sitä pahaa, jossa elin. Mitä on tekeminen? -- kysyvät kaikki
ja kysyin minäkin niin kauan kuin, luullen suuria kutsumuksestani,
olin näkemättä sitä, että minun ensimäinen ja tinkimätön
velvollisuuteni oli itse itseäni ruokkia, vaatettaa, rakentaa
huoneitani ja niitä lämmittää, sekä tässä asiassa palvella muita,
sillä siitä saakka kuin maailma on ollut olemassa, on tämä ollut
jokaisen ihmisen ensimäinen ja tinkimätön velvollisuus.
Tässä työssä yksin ihminen täysin tyydyttää luontonsa ruumiillisia
ja henkisiä vaatimuksia: itsensä ja omaistensa ruokkiminen,
vaatettaminen ja varjeleminen on ruumiillisten tarpeiden
tyydyttämistä, sen tekeminen toisille ihmisille on henkisen tarpeen
tyydyttämistä.
Kaikki muu ihmisen toiminta on vasta silloin laillista, kun tämä
ihmisen ensimäinen tarve on tyydytetty.
Otaksuipa ihminen kutsumuksensa olevan minkä tahansa:
toisten ihmisten hallitsemisen, kansalaistensa puolustamisen,
jumalanpalvelusten pitämisen, toisten opettamisen, keinojen
keksimisen elämän sulostuttamiseksi, maailman lakien löytämisen,
ikuisten totuuksien esittämisen taiteellisissa kuvissa, --
niin järjelliselle ihmiselle on hänen velvollisuutensa ottaa
osaa taisteluun luonnon kanssa oman ja toisten ihmisten
elämän ylläpitämiseksi aina oleva kaikkein ensimäisenä ja
epäilemättömimpänä. Se on sitä oleva jo senvuoksi, että ihmisille
on kaikkein tarpeellisinta heidän elämänsä ja niinmuodoin,
suojellakseen ja opettaakseen ihmisiä ja tehdäkseen heidän elämänsä
miellyttävämmäksi, täytyy suojella itse elämää, mutta minun
poisjäämiseni taistelusta, toisten työn hyväkseen käyttäminen on
toisten elämän hävittämistä.
Niin ollen on järjetöntä ja mahdotonta palvella ihmisten elämää sitä
hävittämällä.
Luopumista taistelusta luonnon kanssa seuraa aina välttämätön
rangaistus -- joko ruumiillisen tai järjellisen elämän turmio.
Jos ihminen, eläen yksin, vapauttaa itsensä velvollisuudesta
taistella luonnon kanssa, niin hän saa heti sen rangaistuksen, että
hänen ruumiinsa kuihtuu. Jos taas ihminen vapauttaa itsensä tästä
velvollisuudesta pakoittamalla toisia sitä täyttämään ja turmellen
heidän elämäänsä, niin hän heti saa sen rangaistuksen, että hänen
järjellinen elämänsä, s.o. elämä, jolla on järjellinen tarkotus,
häviää.
Minun entinen elämäni oli minut siihen määrin turmellut, meidän
maailmassamme on tuo ensimäinen ja epäilemätön Jumalan tai luonnon
laki niin salattu, että minusta näytti kummalliselta, peloittavalta,
jopa häpeälliseltäkin tuon lain täyttäminen, ikäänkuin voisi olla
kummallista, peloittavaa ja häpeällistä ikuisen epäilemättömän
lain täyttäminen, mutta ei siitä luopuminen. Ensin minä kuvailin,
että tämän asian toimeenpanemiseen tarvittiin jotakin erityistä
toimenpidettä, samanmielisten yhdistymistä, perheen suostumusta,
maalle muuttoa. Sitten ikäänkuin hävetti herättää ihmisten huomiota
ryhtymällä semmoiseen meikäläisissä oloissa tavattomaan työhön, kuin
ruumiillinen työ, enkä tiennyt miten alkaa.
Mutta kun vaan ymmärsin, ettei mitään erityistä toimintaa ollut
keksittävä, vaan että oli ainoastaan palaaminen väärästä asemasta,
jossa ennen olin ollut, luonnolliseen, että oli ainoastaan oikaistava
se valhe, jossa olin elänyt, niin kaikki nuo vaikeudet katosivat.
Mitään erityisiä toimenpiteitä tai toisten suostumusta ei koskaan
tarvita, sillä aina, olinpa missä asemassa hyvänsä, on ihmisiä, jotka
ruokkivat, vaatettavat ja suojelevat paitsi itseänsä myöskin minua,
ja kaikkialla kaikissa olosuhteissa voin tehdä sitä itse itselleni ja
heille, jos minulla riittää siihen aikaa.
Tuntea taas väärää häpeän tunnetta harjoittaessani tavatonta ja
ihmisille ikäänkuin outoa työtä en myöskään voi, sillä, ellen tuota
työtä tee, täytyy minun tuntea todellista häpeän tunnetta. Ja
päästyäni tähän tietoisuuteen ja sen käytännölliseen johtopäätökseen
tulin täysin palkituksi siitä, etten pelännyt järjen johtopäätöksiä,
vaan menin sinne, minne ne minua veivät.
Tultuani tähän käytännölliseen johtopäätökseen minua hämmästytti,
mitenkä helppoa ja yksinkertaista oli nyt ratkaista kaikki ne
kysymykset, jotka ennen olivat näyttäneet minusta niin vaikeilta ja
monimutkaisilta.
Kysymykseen: mitä on tekeminen? -- tuli mitä selvin vastaus: ennen
kaikkea sitä, mitä itse tarvitsen ja mitä itse voin tehdä -- laittaa
teeni, lämmittää uunini, tuoda juomaveteni, puhdistaa vaatteeni.
Kysymykseen: eikö se tule näyttämään kummalliselta ihmisten silmissä?
-- tuli vastaus, että se kummalliselta näyttäminen kestää vaan viikon
ajan, mutta sitten tulee näyttämään kummalliselta palaaminen entisiin
olosuhteisiin.
Kysymykseen: onko tarpeen järjestää tuo ruumiillinen työ perustamalla
yhdyskunta maalle? -- tuli vastaus, että kaikki se on tarpeetonta,
että työ, jos sen tarkotuksena ei ole pyrkiminen joutilaisuuteen ja
toisten työn hyväkseen käyttämiseen, niinkuin on rahaa kokoavien
ihmisten työ, vaan tarpeitten tyydyttäminen, -- itsestään vetää
ihmistä kaupungista maalle, sinne, missä tuo työ on kaikkein
hedelmällisin ja iloisin.
Minkäänlaista yhdyskuntaa ei tarvitse muodostaa senvuoksi, että työtä
tekevä ihminen itsestään liittyy olemassa olevaan työtä tekevien
ihmisten yhdyskuntaan.
Kysymykseen: eikö tuo ruumiillinen työ vaadi koko minun aikaani ja
eikö se riistä minulta mahdollisuutta siihen henkiseen toimintaan,
jota rakastan, johon olen tottunut ja jota, epäilyksen hetkinä, en
pidä hyödyttömänä? -- tuli mitä odottamattomin vastaus. Henkisen
toiminnan tarmo kasvoi tasaisesti, vapautuen kaikesta turhasta, sitä
myöten kuin ponnistin ruumiillisia voimiani.
Käytettyäni ruumiilliseen työhön 8 tuntia, -- sen ajan päivästä,
joka ennen minulta kului taistelussa ikävää vastaan, -- jäi minulle
vielä toiset 8 tuntia, joista tarvitsin olosuhteitteni mukaan
ainoastaan 5 henkistä työtä varten. Siis jos minä, varsin tuottelias
kirjailija, joka melkein 40 vuoteen en ollut mitään muuta tehnyt
kuin kirjoittanut, ja saanut kirjoitetuksi 300 painoarkkia, --
jos minä olisin kaikki nämä 40 vuotta tehnyt ruumiillista työtä
työväen kanssa, niin käyttämällä, lukuunottamatta talvi-iltoja ja
joutopäiviä, lukemiseen ja opiskelemiseen 5 tuntia päivässä ja
kirjoittamiseen ainoastaan juhlapäiviä, ja saaden valmiiksi kaksi
sivua päivässä, olisin saanut kirjoitetuksi nuo 300 arkkia 14
vuodessa.
Tässä oli siis kysymys mitä yksinkertaisimmasta aritmeetisestä
laskusta, jonka voi suorittaa seitsenvuotias poika, mutta jota en
minä tähän asti ollut kyennyt suorittamaan. Vuorokaudessa on 24
tuntia, me nukumme 8 tuntia, siis jää 16. Jos kuka hyvänsä käyttää
henkiseen työhön 5 tuntia päivässä, niin hän tekee hirmuisen paljon.
Mihinkäs sitten käytetään jälellä olevat 11 tuntia?
Tulin huomaamaan, että ruumiillinen työ ei ainoastaan ole estämättä
henkistä toimintaa, vaan edistää ja kehittää sitä.
Kysymykseen: eikö tuo ruumiillinen työ riistä minulta monta viatonta
hauskuutta, joita ihminen tarvitsee, niinkuin taidenautintoa,
tietojen hankkimista, seurustelua ihmisten kanssa, ja yleensä elämän
onnea? -- tuli vastaukseksi: päinvastoin, mitä enemmän jännitetty oli
työ, mitä enemmän se lähestyi karkeinta maatyötä, sitä enemmän sain
nautintoa, tietoja, ja sitä läheisempään yhteyteen tulin ihmisten
kanssa, sitä enemmän saavutin elämän onnea.
Kysymykseen (jota niin usein olen kuullut ihmisiltä, jotka eivät ole
aivan vilpittömiä): mitä tuloksia voi olla semmoisesta mitättömästä
pisarasta meressä, kuin on minun osanottoni ruumiilliseen työhön
kuluttamani työn meressä? -- tuli niinikään mitä kummallisin ja
odottamattomin vastaus.
Minun tarvitsi ainoastaan tehdä ruumiillinen työ totutuksi tavaksi
elämässäni, niin heti suurin osa vahingollisista, kalliista
tottumuksistani ja vaatimuksistani, joita minulla oli ruumiillisen
joutilaisuuteni aikana, itsestään ilman vähintäkään ponnistusta minun
puoleltani minulta unohtuivat. Puhumattakaan tavasta muuttaa päivä
yöksi ja päinvastoin, vuoteesta, puvusta, määrätystä puhtaudesta,
jotka ovat suorastaan mahdottomia ja epämukavia ruumiillista työtä
tehdessä, itse ravintokin, ravinnon laatu kokonaan muuttui.
Imelän, rasvaisen, höystetyn, erikoisen asemesta, jota ennen teki
mieli, kaipasi nyt eniten kaikkein yksinkertaisinta ravintoa:
kaalilientä, puuroa, hapanleipää.
Niin että, puhumattakaan yksinkertaisten, vähään tyytyvien työmiesten
esimerkin tekemästä vaikutuksesta, itse tarpeetkin huomaamattomasti
muuttuivat työteliään elämän kautta, niin että minun ruumiillisen
työn pisarani, sitä myöten kuin totuin ja opin työhön, tuli
huomattavammaksi. Sitä myöten kuin työni tuli hedelmällisemmäksi,
aloin yhä vähemmän vaatia toisten työtä, ja elämäni alkoi
luonnollisesti, ilman ponnistuksia ja puutteenalaisuutta lähestyä
semmoista yksinkertaista elämää, jommoista en voinut uneksiakaan
silloin kun en täyttänyt työnlakia. Huomasin, että ne vaatimukseni,
joitten tyydyttäminen kysyi enin varoja -- nimittäin kunnianhimon ja
ikävän haihduttamisen -- johtuivat suoranaisesti joutilaasta elämästä.
Ruumiillista työtä tehdessä ei ollut sijaa kunnianhimolle, eikä
ikävän haihduttamisen tarvetta, koska aika kului hauskasti. Ja
työstä väsyttyä oli tavallinen lepo teetä juoden, kirjan ääressä,
keskustellen omaisten kanssa, verrattoman paljon hauskempaa kuin
teatteri, kortinpeli, konsertit, suuri seura, -- kaikki nuo asiat,
jotka maksavat niin paljon.
Kysymykseen, eikö tuo outo työ vahingoita terveyttä, joka on
välttämätön ihmisiä palveltaessa, vastaan, vastoin kuuluisien
lääkärien väitteitä, että muka kovasta ruumiillisesta työstä,
varsinkin minun iälläni, voi olla vahingollisia seurauksia (ja että
parempi on voimistelu, hierominen y.m., jotka korvaavat luonnolliset
elämän ehdot), -- että mitä enemmän jännitetty oli työ, sitä
voimakkaammaksi, reippaammaksi, iloisemmaksi ja hyväntahtoisemmaksi
tunsin itseni. Niin että näytti epäilemättömältä, että aivan samoin
kuin kaikki nuo ihmisjärjen keksinnöt: sanomalehdet, teatterit,
konsertit, vierailut, tanssiaiset, kortinpeli, aikakauskirjat,
romaanit eivät ole mitään muuta kuin keinoja ylläpitää ihmisen
henkistä elämää ulkopuolella sen luonnollisia toisten hyväksi
tehtävän työn ehtoja, kaikki terveyshoidolliset ja lääkeopilliset
ihmisjärjen keksinnöt ruuan, juoman, asunnon, ilmanvaihdon,
lämmityksen, vaatetuksen, lääkkeitten, vesien, hieromisen,
voimistelun, sähkö- ynnä muitten parannustapojen alalla ovat vaan
keinoja ylläpitää ihmisen ruumiillista elämää ulkopuolella sen
luonnollisia työn ehtoja, ovat vaan yrityksiä umpeen suljetussa
asunnossa kemiallisten laitosten, veden haihtumisen avulla saada
aikaan kasveille niin hyvää ilmaa kuin mahdollista. Mutta tarvitsee
vaan avata akkuna, tarvitsee vaan menetellä niin, kuin on luontaista
ei ainoastaan ihmiselle, vaan eläimellekin -- että se tarmon varasto,
joka on kokoontunut ravinnon nauttimisen kautta, pääsisi purkautumaan
ruumiillisen työn kautta.
Lääketieteen ja terveyshoidon syvämieliset päätelmät ovat meidän
piirimme ihmisille samaa kuin se, mitä mekaanikko keksisi estääkseen
lämmitettyä höyrykonetta, joka ei ole käynnissä ja jonka venttiilit
ovat tukossa, räjähtämästä.
Ja kun selvästi ymmärsin tämän kaiken, rupesi minua naurattamaan.
Monien epäilysten, etsimisien ja pitkällisen ajattelemisen kautta
olin tullut siihen totuuteen, että jos ihmisellä on silmät, ne ovat
sitä varten, että hän niillä katsoisi, korvat sitä varten, että hän
niillä kuulisi, jalat kävelemistä varten ja kädet ja selkä työntekoa
varten, ja että, jos ihminen ei käytä näitä jäseniään siihen, mihin
ne ovat määrätyt, se on hänelle vahingoksi.
Tulin siihen johtopäätökseen, että meidän, etuoikeutettujen ihmisten,
on käynyt niin kuin erään tuttavani oriitten.
Muuan pehtori, joka ei ollut mikään hevosten tuntija, sai isännältään
käskyn viedä parhaat oriit hevosmarkkinoille. Hän valitsi parhaat
laumasta, pani pilttuuseen ja syötti niitä kauroilla ja juotti. Mutta
peläten uskoa kalliita hevosia kenenkään huostaan, hän ei niillä
antanut ajaa, ei niitä juoksettanut, eikä edes vienyt ulos tallista.
Kaikkien hevosten jalat menivät pilalle ja hevoset tulivat aivan
kelvottomiksi.
Samoin on käynyt meidänkin, sillä eroituksella vaan, että hevosia
täytyi pitää kiinni sidottuna, kun ei niitä voi millään pettää,
mutta meitä pidetään tuossa luonnottomassa ja turmiollisessa tilassa
viettelyksien avulla, joihin olemme kietoutuneet kuin kahleisiin. Me
olemme laittaneet itsellemme sekä siveelliselle että ruumiilliselle
luonnollemme vastaisen elämän ja ponnistamme kaikki järkemme
voimat saadaksemme ihmiset vakuutetuksi siitä, että se se juuri
onkin todellisinta elämää. Kaikki, mitä nimitämme kulttuuriksi:
tieteemme, taiteemme, elämän hauskuuttamiskeksinnöt ovat yrityksiä
pettää ihmisen siveellisiä ja luonnollisia vaatimuksia; kaikki, mitä
nimitämme terveydenhoidoksi ja lääketaidoksi, ovat yrityksiä pettää
ihmisluonnon luonnollisia, ruumiillisia vaatimuksia. Mutta näillä
petoksilla on rajansa, ja me olemme menossa niitten yli.
Jos ihmisen todellinen elämä on semmoinen, niin on parempi olla
kokonaan elämättä, sanoo vallalla oleva uudenaikaisin Schopenhauerin
ja Hartmannin filosofia. Jos elämä on semmoinen, niin on parempi olla
elämättä, sanoo etuoikeutetussa luokassa yhä suureneva itsemurhaajain
joukko. Jos elämä on semmoinen, niin on tulevaistenkin sukupolvien
paras olla elämättä, sanoo tieteen hemmoittelema lääketiede ja sen
keksimät keinot naisen hedelmällisyyden hävittämiseksi.
Raamatussa on ilmaistuna ihmisen laki: otsasi hiessä pitää sinun
leipääsi syömän ja kivulla pitää sinun lapsesi synnyttämän.
Talonpoika Bondarev, joka kirjoitti siitä kirjoituksen, on
osoittanut minulle tämän lauselman viisauden. (Kahdella venäläisellä
ajattelevalla ihmisellä on ollut minuun suuri siveellinen vaikutus
ja he ovat rikastuttaneet minun ajatustani ja selvittäneet minulle
maailmankatsomustani. Nämä ihmiset eivät olleet runoilijoita,
oppineita eikä saarnaajia, vaan ne olivat kaksi nykyään elävää
talonpoikaa: Sjutajev ja Bondarev. [Nykyään ovat he molemmat jo
kuolleet. Suom.]).
Mutta -- nous avons changé tout ca -- sanoo eräs Molière'n henkilö,
puhuessaan puuta heinää lääketieteestä ja väittäessään maksan olevan
vasemmalla puolella. Me olemme sen kaiken muuttaneet: ihmiset eivät
tarvitse tehdä työtä elättääkseen itseään, sen kaiken ovat tekevät
koneet, ja naiset eivät tarvitse synnyttää. Tiede kyllä neuvoo
keinot, sillä ihmisiä on muutenkin liian paljon.
Krapivenskin kihlakunnassa kuleksii muuan repaleihin puettu mies. Hän
oli ollut sodan aikana viljan ostajana eräällä muonavirkamiehellä.
Tultuaan läheisiin tekemisiin virkamiehen kanssa mies kuuluu
menettäneen järkensä ja saaneen päähänsä sen ajatuksen, että hänkin,
niinkuin herrat, voi olla työtä tekemättä ja saada hänelle tulevan
palkan Hänen Majesteetiltaan Keisarilta. Tämä mies sanoo olevansa
hänen ylhäisyytensä sotaruhtinas Blohin, kaikkien säätyjen sotamuonan
hankkija. Hän sanoo läpikäyneensä kaikki arvoasteet ja että hänen on
Keisarilta saatava avonainen valtakirja rahain nostamiseen, vaatteet,
virkapuvut, hevoset, ajopelit, tee, ruoka, palvelijat y.m.
Kysymykseen: eikö hän haluaisi työtä? -- hän aina ylpeästi vastaa:
"kiitän paljon, mutta sen kaiken toimittavat kyllä talonpojat".
Kun hänelle sanotaan, että talonpojat myöskin saattavat kieltäytyä
työstä, vastaa hän: "talonpojille se ei ole vaikeata. Nykyään on
keksitty koneita talonpojille helpotukseksi. Heillä ei ole mitään
vaikeuksia". Kun häneltä kysytään, mitä varten hän elää, vastaa hän:
"ajan kuluksi".
Minä aina katson tähän ihmiseen, niinkuin peiliin. Minä näen hänessä
itseni ja koko säätyni.
Käydä läpi arvoasteet elääkseen ajan kuluksi ja saadakseen avonaisen
valtakirjan rahain nostamiseen, samalla kun talonpojat, joilla
koneitten keksittyä ei ole mitään vaikeuksia, hoitavat kaikki
asiat, -- se on täydellinen määritelmä meidän piirimme ihmisten
mielettömästä uskosta.
Kun me kysymme: mitä meidän on tekeminen? -- niin emmehän me
oikeastaan mitään kysy, vaan ainoastaan väitämme, vaikka emme niin
avomielisesti kuin hänen ylhäisyytensä sotaruhtinas Blohin, ettemme
tahdo mitään tehdä.
Se, joka tulee järkiinsä, ei voi sitä kysyä, sillä yhdeltä puolen
kaikki, mitä hän käyttää hyväkseen, on tehty ja tehdään ihmiskäsillä,
ja, toiselta puolen, niin pian kuin terve ihminen on herännyt ja
syönyt, syntyy hänessä heti tarve työntekoon sekä jaloilla, käsillä
että aivoilla. Löytääkseen työtä ja sitä tehdäkseen, ei hän tarvitse
muuta kuin olla pidättäytymättä. Ainoastaan se, joka pitää työtä
häpeällisenä, niinkuin se rouvasihminen, joka pyytää vierastaan
olemaan vaivaamatta itseään oven avaamisella ja odottamaan, kunnes
palvelija tulee avaamaan, ainoastaan se voi kysyä, mitä on tekeminen.
Kysymys ei ole työn löytämisestä -- työtä on enemmän kuin kylläksi,
vaan kysymys on siitä, että on totuttava pois siitä rikollisesta
elämänkäsityksestä, että ihminen syö ja makaa omaksi huvikseen,
ja omaksuttava se yksinkertainen ja oikea katsantotapa, jossa
kasvaa ja elää työmies, että ihminen ennen; kaikkea on kone, joka
viritetään ruualla, että sen vuoksi on häpeällistä ja väärin syödä
tekemättä työtä, että syöminen ilman työntekoa on mitä vaarallisin,
tulipaloon verrattava tila. Kun vaan on tuo tietoisuus, niin
työtäkään ei ole puuttuva, ja työ on oleva aina iloista ja hengen
ja ruumiin vaatimuksia; tyydyttävää. Ajattelin asiaa näin: jokaisen
ihmisen päivä jakaantuu itse ateriain kautta neljään osaan, eli
rupeamaan, niinkuin talonpojat sanovat: 1) aika ennen aamiaista,
2) aamiaisesta päivälliseen, 3) päivällisestä väliateriaan ja 4)
väliateriasta illalliseen. Ihmisen toiminta jakaantuu neljään lajiin:
1) jänterevoiman toiminta -- työ käsillä, jaloilla, hartioilla,
raskas työ, josta hikoo; 2) sormien ja kämmenen toiminta, jossa tulee
kysymykseen käsityöammatin näppäryys; 3) järjen ja mielikuvituksen
toiminta; 4) toiminta yhteyden ylläpitämisessä toisten ihmisten
kanssa. Ja sen hyvän, mikä ihmisellä on käytettävänään, voipi
niinikään jakaa neljään lajiin. Joka ihminen käyttää hyväkseen
ensiksikin raskaan työn tuotteita: viljaa, karjaa, rakennuksia,
kaivoja, j.n.e., toiseksi käsityön tuotteita: vaatteita, jalkineita,
huonekaluja j.n.e., kolmanneksi henkisen toiminnan tuotteita:
tieteitä, taiteita, ja neljänneksi yhteyttä ihmisten kesken:
seurustelua j.n.e. Ja minusta näytti olevan parasta järjestää päivän
toimet niin, että harjoittaisi kaikkia neljää ihmisen toimintakykyä
ja tuottaisi kaikkia neljää lajia tuotteita, niin että rupeamat
olisivat määrätyt: ensimäinen raskaaseen työhön, toinen henkiseen,
kolmas käsityöhön ja neljäs seurusteluun ihmisten kanssa. Hyvä on
jos siten voi järjestää työnsä, mutta jos ei voi, niin on ainakin
tärkeätä, että on tietoisuus työn velvollisuudesta, velvollisuudesta
käyttää työhön joka rupeamaa.
Minä huomasin, että silloin vasta lakkaa se väärä työnjako, joka
on olemassa meidän yhteiskunnassamme, ja pääsee vallalle se oikea
työnjako, joka ei häiritse ihmisen onnea.
Minä, esimerkiksi, olin koko elämänikäni harjoittanut henkistä
työtä. Minä olin jakanut työn siten, että pidin kirjoittamista,
s.o. henkistä työtä, erikoistoimenani ja muut toimet jätin toisten
tehtäviksi. Mutta tämä järjestys, joka näytti henkiselle työlle
kaikkein edullisimmalta, olikin juuri sille työlle epäedullinen.
Koko elämänaikani minä kirjoitin, ja nukkumisen ja virkistyshetket
järjestin tämän erikoistyöni mukaan, enkä mitään muuta työtä tehnyt.
Siitä seurasi ensiksikin se, että havaintojeni ja tietojeni piiri
supistui, että minulla usein ei ollut tutkimisen esinettä ja että
usein, aikoessani kuvata ihmisten elämää, huomasin tietämättömyyteni,
ollen pakoitettu ottamaan oppia, kyselemään toisilta semmoista,
mikä jokaiselle ihmiselle, joka ei harjoittanut erikoistyötä,
oli tunnettua. Toiseksi, vaikka minä kirjoitin, ei minulla ollut
mitään sisällistä tarvetta kirjoittaa, eikä kukaan tahtonut
minun kirjoituksiani, s.o. minun ajatuksiani, vaan tarvittiin
ainoastaan minun nimeäni aikakauskirjojen menestymistä varten.
Minä koetin puristaa itsestäni, minkä voin. Toisinaan en mitään
saanut puristetuksi, toisinaan taas jotain hyvin kehnoa, joka ei
minua tyydyttänyt, ja tunsin ikävää. Usein meni päiviä ja viikkoja
niin, että minä söin, join, makasin, mitään tekemättä, tai tein
semmoista, mikä ei ollut kellekään tarpeen, s.o. tein mitä selvintä
ja pahinta rikosta, jommoista niin harvoin, tuskin milloinkaan
tekee työmiesluokan ihminen. Mutta nyt, kun olin tullut huomaamaan
ruumiillisen työn, sekä karkean että käsityön, välttämättömyyden, oli
aivan toisin: aikani kului, joskin vaatimattomassa, mutta varmasti
hyödyllisessä, hauskassa ja opettavassa työskentelyssä. Ja senvuoksi
en jättänyt tätä epäilemättömän hyödyllistä ja iloista työtä
ryhtyäkseni erikoistyöhöni muulloin, kuin tuntiessani sisällistä
tarvetta ja nähdessäni, että minun kirjailijatyötäni suoranaisesti
kaivattiin. Ja tämäpä yksin olikin erikoistyöni hyvyyden ja siis myös
hyödyllisyyden ja hauskuuden ehtona.
Niinmuodoin niitten ruumiillisten töitten tekeminen, jotka olivat
välttämättömiä minulle, niinkuin jokaiselle ihmiselle, ei ainoastaan
ollut häiritsemättä minun erikoistoimintaani, vaan oli tämän
toiminnan hyvyyden, hyödyllisyyden ja hauskuuden ehtona.
Lintu on niin rakennettu, että sen täytyy välttämättömästi lentää,
kävellä, nokkia, ja kun se tätä kaikkea tekee, on se tyydytetty,
onnellinen, sanalla sanoen se on silloin lintu. Aivan samoin on
ihminen ainoastaan silloin tyydytetty, ainoastaan silloin ihminen,
kun hän kävelee, liikuttelee, nostelee, työskentelee sormillaan,
silmillään, korvillaan, kielellään, aivoillaan.
Ihminen, joka on ymmärtänyt kutsumuksensa työhön, on luonnollisesti
pyrkivä siihen työn muutokseen, joka on hänelle luontainen hänen
ulkonaisten ja sisällisten tarpeittensa tyydyttämisessä, ja muuttaa
tämän järjestyksen ainoastaan siinä tapauksessa, että tuntee
itsessään vastustamattoman kutsumuksen johonkin erityiseen työhön ja
tätä työtä häneltä vaativat toiset ihmiset.
Työn ominaisuus on semmoinen, että kaikkien ihmisen tarpeitten
tyydyttäminen vaatii juuri sitä työn eri lajien vuorottelua, joka
tekee työn hauskaksi, eikä raskaaksi. Ainoastaan väärä usko siihen,
että työ on kirous, saattoi viedä ihmiset siihen vapautumiseen
eräänlaisesta työstä, s.o. toisen työn anastamiseen, jota he
nimittävät työnjaoksi.
Me olemme vaan niin tottuneet väärään käsitykseemme
työn ominaisuudesta, ja meistä näyttää, että suutarille,
koneenkäyttäjälle, kirjanpitäjälle tai soittajalle on edullisempaa
vapautua ihmiselle luontaisesta työstä.
Siellä missä ei ole väkivaltaa toisen työn suhteen eikä väärää
uskoa joutilaisuuden iloon, ei yksikään ihminen, harjoittaakseen
erikoistyötä, vapauta itseään ruumiillisesta työstä, joka on
välttämätön hänen tarpeittensa tyydyttämiseksi, sillä erikoistyö
ei ole etu, vaan uhraus, jonka ihminen tekee kutsumukselleen ja
veljiensä hyväksi.
Maalla asuva suutari, irtautuessaan totutusta, iloisesta työstä
pellolla ja ryhtyessään omaan erikoistyöhönsä, paikatakseen tai
tehdäkseen kengät naapureille, luopuu iloisesta ja hyödyllisestä
työstä pellolla ainoastaan senvuoksi, että hän pitää ammatistaan,
tietää, ettei kukaan muu sitä niin hyvin taida, ja että ihmiset
tulevat olemaan hänelle kiitollisia. Mutta hänelle ei voi tulla
halua koko iäkseen luopua hauskasta työn vaihtelusta. Sama on laita
kylänvanhimman, koneenkäyttäjän, kirjailijan, oppineen. Sehän vaan
näyttää niin meistä, joilla on turmeltunut käsitys asioista, että,
jos tilanomistaja panee konttoristinsa talonpojan työhön, tai
ministeri karkoitetaan siirtolaan, heille se tulee rangaistukseksi,
vahingoksi. Itse asiassa tehdään heille hyvätyö, s.o. vaihdetaan
heidän raskas erikoistyönsä iloiseen vaihtelevaan työhön.
Luonnollisessa yhteiskunnassa on asianlaita aivan toinen. Tiedän
erään kunnan, jossa ihmiset itse elättivät itseänsä. Yksi tämän
kunnan jäsenistä oli toisia sivistyneempi ja häntä vaadittiin
toisille ääneen lukemaan. Hänen piti päivällä valmistautua lukeakseen
illalla. Hän teki sitä ilolla, tuntien olevansa toisille hyödyllinen
ja tekevänsä hyvää työtä. Mutta hän väsyi pelkän henkisen työn
harjoittamiseen ja hänen terveytensä heikontui. Kunnan jäsenien tuli
häntä sääli ja he pyysivät häntä jälleen työhön pellolle.
Ihmisille, jotka pitävät työtä elämän ytimenä ja ilona, on elämän
perustana aina oleva taistelu luonnon kanssa: maanviljelystyö,
käsityö, henkinen työ ja yhteyden aikaansaaminen ihmisten kesken.
Luopuminen yhdestä tai useammasta eri työn lajista ja erikoistyö
tulee kysymykseen ainoastaan silloin, kun erikoistyön tekijä,
rakastaen tätä työtä ja tietäen tekevänsä sitä paremmin kuin muut,
uhraa oman etunsa tyydyttääkseen toisten välittömästi hänelle
esittämiä vaatimuksia. Ainoastaan tämmöinen käsitys työstä ja siitä
johtuva luonnollinen työnjako poistaa sen kirouksen, jonka alaisena
työ on meidän mielikuvituksessamme, ja silloin jokainen työ tulee
aina olemaan ilona, sillä silloin ihminen joko tulee tekemään
epäilemättömän hyödyllistä ja hauskaa työtä, joka ei rasita, tai
tulee tietämään tekevänsä uhrauksen suorittaessaan raskaampaa,
yksipuolista työtä, tehden sitä toisten hyväksi.
Mutta työnjako on edullisempaa, sanotaan. Kelle se on edullisempaa?
Edullisempaa on pian saada tehdyksi niin paljon kenkiä ja karttuunia
kuin mahdollista. Mutta kuka on tekevä noita kenkiä ja karttuunia?
Ihmiset, jotka sukupolvittain tekevät vaan nuppineuloja. Mitenkäs se
voi olla ihmisille edullisempaa?
Jos kysymys on siitä, että on saatava tehdyksi niin paljon karttuunia
ja nuppineuloja kuin mahdollista, niin saattaa olla niin, mutta
kysymyshän on ihmisistä, heidän onnestaan. Ja ihmisten onni on
elämässä. Elämä taas on työssä. Mitenkäs voi sitten tuskallisen,
riuduttavan työn välttämättömyys olla ihmisille edullisempaa?
Jos kysymys on ainoastaan muutamien ihmisten edusta lukuun
ottamatta kaikkien ihmisten onnea, niin kaikkein edullisinta on,
että nuo muutamat syövät toisia ihmisiä. Sanotaan sen olevan
maukastakin. Edullisinta kaikille ihmisille on juuri se sama, mitä
minäkin haluan, -- suurin mahdollinen onni ja kaikkien minulla
olevien ruumiillisten, henkisten, omantunnon ja järjen tarpeitten
tyydyttäminen. Ja itseni suhteen olen huomannut, että onneani ja
näitten tarpeitteni tyydyttämistä varten minun pitää vaan parantua
siitä mielettömyydestä, jossa olen elänyt niinkuin ruhtinas Blohin,
joka kuvaili, ettei herrat muka tarvitse tehdä työtä ja että kaikki
se on toisten suoritettava, -- ja, mitään erikoista keksimättä, tehdä
vaan sitä, mikä on ihmiselle luontaista, tyydyttää tarpeitani. Ja sen
huomattuani tulin huomaamaan vielä senkin, että tämä työ tarpeitten
tyydyttämiseksi itsestään jakaantuu eri työn lajeihin, joista
jokaisella on oma viehätyksensä ja jokainen on lepona toisesta.
Minä olen jakanut tämän työn niihin vaatimuksiin katsoen, jotka
minulla on elämässä, neljään lajiin, päivässä olevan neljän rupeaman
mukaan, ja koetan tyydyttää näitä vaatimuksia.
Ja minä olen saanut seuraavat vastaukset kysymykseen: mitä meidän on
tekeminen?
Ensiksi olla valehtelematta itsensä edessä; olipa minun tieni kuinka
kaukana hyvänsä siitä totuuden tiestä, jonka minulle näyttää järki,
-- olla totuutta pelkäämättä.
Toiseksi lakata luulemasta olevansa oikeassa, etevämpi ja erikoisempi
toisia ihmisiä ja tunnustaa itsensä syylliseksi.
Kolmanneksi: täyttää ikuista, epäilemätöntä ihmisen lakia -- koko
olennollaan työtä tehden taistella luonnon kanssa oman ja toisten
ihmisten elämän ylläpitämiseksi.