"Teillähän on vaan toinen, tieteelle sopimaton, ahtaampi määritelmä
tieteestä ja taiteesta", sanotaan minulle, "mutta se ei sulje
pois niitä, ja jälelle jää kuitenkin tieteellinen toiminta, jota
harjoittivat: Galilei, Bruno, Homero, Michel-Angelo, Beethoven,
Wagner ynnä kaikki toisarvoiset oppineet ja taiteilijat, jotka
koko elämänsä pyhittivät tieteen ja taiteen palvelukseen." Niin
tavallisesti sanotaan ja koetetaan vedota entisten ja nykyisten
oppineitten ja taiteilijoitten toiminnan välillä olevaan yhteyteen,
jota muissa tapauksissa taas ei tunnusteta. Sitä paitsi koetetaan
unohtaa se erityinen, uusi työnjaon periaate, jonka perusteella tiede
ja taide nykyään ovat etuoikeutetussa asemassaan.
Ensiksikin ei voi väittää yhteyttä olevan entisajan ja nykyajan
nerojen välillä. Niinkuin ensimäisten kristittyjen pyhällä elämällä
ei ole mitään yhteistä paavien elämän kanssa, niin ei myöskään
Galilein, Shakespearen, Beethovenin toiminnalla ole mitään yhteistä
Tindallin, Hugon, Wagnerin toiminnan kanssa. Niinkuin pyhät isät
kieltäytyisivät sukulaisuudesta paavien kanssa, niin vanhan ajan
tiedemiehetkin kieltäytyisivät sukulaisuudesta nykyaikaisten kanssa.
Toiseksi sen merkityksen kautta, jonka tieteet ja taiteet nykyään
itselleen antavat, on meillä hyvin selvä, tieteen itsensä antama
mittakaava, jolla voimme määrätä josko ne vastaavat tarkotustaan
tai ei, ja siten ei löysillä perusteilla, vaan määrätyn mittakaavan
mukaan ratkaista, onko sillä toiminnalla, joka nimittää itseänsä
tieteeksi ja taiteeksi, perustetta kantaa tätä nimeä.
Kun egyptiläiset tai kreikkalaiset papit harjoittivat kaikille
tuntemattomia salaisia toimituksiaan, sanoen niitten sisältävän koko
tieteen ja taiteen, oli mahdotonta heidän kansalle tuottaman hyödyn
perusteella tarkastaa heidän tieteensä todellisuutta, sillä tiede,
heidän vakuutuksensa mukaan, oli yliluonnollinen. Mutta nyt on meillä
kaikilla hyvin selvä, yksinkertainen mittakaava, joka sulkee pois
kaiken yliluonnollisen: tiede ja taide lupaavat toimittaa ihmiskunnan
aivojen tehtävää yhteiskunnan tai koko ihmiskunnan hyväksi. Ja
senvuoksi on meillä oikeus nimittää tieteeksi ja taiteeksi ainoastaan
sellaista toimintaa, jolla on tuo tarkotus ja joka sitä täyttää.
Senvuoksi, nimittivätpä itseänsä miten hyvänsä nuo oppineet ja
taiteilijat, jotka sepittävät rikos-, valtio- ja kansainvälisten
oikeuksien teorioja, jotka keksivät uusia kanuunia ja
räjähdysaineita, säveltävät hävyttömiä oopperoita ja operetteja
tai kirjoittavat yhtä hävyttömiä romaaneja, meillä ei ole oikeutta
nimittää koko tuota toimintaa tieteen ja taiteen toiminnaksi, koska
sen tarkotuksena ei ole yhteiskuntien tai ihmiskunnan onni, vaan se
päinvastoin ihmisiä vahingoittaa. Kaikki tuo ei siis ole tiedettä
eikä taidetta. Aivan samoin, nimittivätpä itseänsä miten hyvänsä ne
oppineet, jotka yksinkertaisuudessaan koko elämänikänsä tutkivat
mikroskoopillisia eläviä ja teleskoopillisia ja spektraalisia
ilmiöitä, tai taiteilijat, jotka tutkittuaan muinaisuuden
muistomerkkejä kirjoittelevat historiallisia romaaneja, maalailevat
tauluja, säveltävät symfonioja ja sepittävät kauniita runoja, --
kaikkia noita ihmisiä, huolimatta heidän harrastuksestaan, ei
voi, tieteen oman määritelmän mukaan, nimittää tieteen ja taiteen
edustajiksi ensiksikin senvuoksi, ettei heidän tieteellinen
toimintansa tieteen vuoksi ja taiteellinen toimintansa taiteen
vuoksi tarkota ihmiskunnan onnea, ja toiseksi senvuoksi, ettei ole
tuloksia tuosta toiminnasta yhteiskunnan tai ihmiskunnan hyväksi. Se
taas, että heidän toimintansa joskus tuottaa hyötyä ja hauskuutta
muutamille ihmisille, ei mitenkään oikeuta meitä, heidän oman
tieteellisen määritelmänsä mukaan, pitämään heitä tieteen ja taiteen
edustajina.
Aivan samoin, nimittivätpä itseänsä miten hyvänsä ne ihmiset,
jotka tekevät keksintöjä sähkövoiman käyttämisessä valaistukseen,
lämmitykseen ja liikevoimana, tai uusien kemiallisten yhdistysten
alalla, joista saadaan dynamiittia ja kauniita värejä, ne ihmiset,
jotka oivallisesti soittavat Beethovenin symfonioja, näyttelevät
teattereissa, maalaavat hyviä muotokuvia, laatukuvia ja maisemia,
kirjoittavat huvittavia romaaneja, joitten tarkotuksena on
ainoastaan rikkaitten ihmisten ikävän haihduttaminen, -- niitten
ihmisten toimintaa ei voi nimittää tieteeksi ja taiteeksi, sillä
tämä toiminta ei tarkota, niinkuin elimistön aivojen toiminta,
kokonaisuuden hyvää, vaan sitä johtaa ainoastaan persoonallinen etu,
etuoikeuksien saavuttamisen halu, raha, jota saadaan n.k. taiteen
keksimisestä ja harjoittamisesta, eikä sitä sen vuoksi mitenkään voi
eroittaa muusta itsekkäästä persoonallisesta toiminnasta, joka lisää
elämän hauskuuksia, niinkuin ravintoloitsijain, taideratsastajain,
muotiompelijain, porttojen y.m. toiminta. Niin toisten kuin
toistenkaan toiminta ei sovellu tieteen ja taiteen määritelmään,
jotka lupaavat työnjaon perusteella palvella koko ihmiskunnan tai
yhteiskunnan hyvää.
Tieteen määritelmä tieteestä ja taiteesta on aivan oikea, mutta
valitettavasti ei nykyisten tieteiden ja taiteiden toiminta siihen
sovellu. Yksien toiminta on suorastaan vahingollista, toisten
hyödytöntä, kolmansien mitätöntä, ainoastaan rikkaille kelpaavaa.
Kaikki he saattavat olla hyvin hyviä ihmisiä, mutta he eivät täytä
sitä, mitä he, oman määritelmänsä mukaan, ovat ottaneet tehdäkseen,
ja senvuoksi ovat yhtä vähän oikeutettuja pitämään itseänsä tieteen
ja taiteen edustajina, kuin nykyinen papisto, joka niinikään ei täytä
päällensä ottamiaan velvollisuuksia, on oikeutettu pitämään itseään
jumalallisen totuuden edustajina ja opettajina.
Ja ymmärrettävää on, miksi nykyisen tieteen ja taiteen työmiehet
eivät ole täyttäneet eivätkä voi täyttää kutsumustaan. Siksi, että he
ovat velvollisuuksistaan tehneet oikeudet.
Tieteellinen ja taiteellinen toiminta, nykyisessä merkinnössään, on
ainoastaan silloin hedelmällinen, kun se ei tiedä mitään oikeuksista,
vaan tietää yksin velvollisuutensa. Ainoastaan senvuoksi, että se
aina on semmoinen -- että sen ominaisuutena on itsekieltäymys, --
antaakin ihmiskunta tälle toiminnalle niin suuren arvon.
Jos jotkin ihmiset todellakin ovat kutsutut palvelemaan toisia
henkisellä työllä, niin he saavat aina kärsiä täyttäessään tätä
tehtäväänsä, sillä ainoastaan kärsimysten kautta syntyy henkinen
maailma.
Itsekieltämys ja kärsimykset ovat olevat ajattelijan ja taiteilijan
kohtalona senvuoksi, että hänen päämääränsä on ihmisten onni.
Ihmiset ovat onnettomia: kärsivät, sortuvat. Odottelemiseen ja
vilvoittelemiseen ei ole aikaa.
Ajattelija ja taiteilija eivät koskaan tule istumaan Olympon
kukkuloilla, niinkuin me olemme tottuneet ajattelemaan, he tulevat
aina, ikuisesti olemaan levottomuudessa ja jännityksessä. He olisivat
voineet ratkaista ja sanoa sen, mikä olisi antanut onnen ihmisille,
olisi vapauttanut heidät kärsimyksistä, mutta he eivät sitä
ratkaisseet eivätkä sanoneet, ja huomenna se saattaa olla myöhäistä
-- sillä he kuolevat.
Ei siitä tule ajattelijaa ja taiteilijaa, joka kasvatetaan
laitoksessa, missä muka valmistetaan oppineita ja taiteilijoita,
ja saa diploomin, vaan siitä, joka ei voi olla ajattelematta ja
ilmaisematta sitä, mikä hänen sielussaan liikkuu, vaikka sitä
tahtoisikin, koska häntä on johtamassa kaksi vastustamatonta voimaa:
sisällinen tarve ja ihmisten vaatimus.
Hyvinvoipia, mässäileviä ja itsetyytyväisiä ajattelijoita ja
taiteilijoita ei ole.
Semmoinen henkinen toiminta, joka todellakin on toisille
tarpeellinen, on mitä raskain kutsumus -- risti, niinkuin
evankelioissa on sanottu. Ja ainoa, epäilemätön tunnusmerkki
kutsumuksen olemassa olosta on itsekieltäymys, itsensä uhraaminen
voidakseen ilmituoda toisten ihmisten hyödyksi sisälliset voimansa.
Opettaa kuinka monta kovakuoriaista on maailmassa, tarkastella
auringossa olevia pilkkuja, kirjoittaa romaaneja ja oopperoita voipi
kärsimyksiä kokematta, mutta opettaa ihmisiä löytämään onnensa,
joka kokonaan on itsekieltäymyksessä ja toisten palvelemisessa, ja
voimakkaasti ilmaista tätä oppia ei voi ilman itsekieltäymystä.
Niin kauan oli olemassa kirkko, kuin opettajat kärsivät ja olivat
puutteessa, mutta niin pian kuin he rupesivat lihoomaan, päättyi
heidän opettajatoimintansa.
Kun papit olivat kultaisia, olivat astiat puisia, mutta kun astiat
tulivat kultaisiksi, tulivat papit puisiksi, sanoo kansa.
Ei Kristus suotta kuollut ristinpuulla, ei kärsimyksen uhri suotta
voita kaikkea.
Mutta meidän tieteemme ja taiteemme ovat turvatut, diploomeilla
varustetut, eikä kukaan muusta huolehdi kuin siitä, mitenkä ne
olisivat vielä paremmin turvattavat s.o. tehtävät mahdottomiksi
palvelemaan ihmisiä.
Tositieteellä ja tositaiteella on kaksi varmaa tunnusmerkkiä: toinen
-- sisällinen, se, että tieteen ja taiteen palvelija, omaa etuaan
ajattelematta, itsekieltäymyksellä täyttää kutsumustaan, ja toinen
-- ulkonainen, se, että hänen teoksensa ovat käsitettäviä kaikille
ihmisille, joitten onni on hänen päämääränään. Otaksuivatpa ihmiset
tarkotuksensa ja onnensa olevan minkä hyvänsä, tiede on oleva oppia
tästä tarkotuksesta ja onnesta, ja taide tämän opin ilmaisua.
Solonin, Konfuciuksen lait ovat tiedettä, Mooseksen, Kristuksen oppi
on tiedettä, rakennukset Athenassa, Davidin psalmit ovat taidetta,
mutta kappalten neljännen dimensioonin ja kemiallisten yhdistysten
taulujen tutkiminen ei ole koskaan ollut eikä tule olemaan tiedettä.
Tositieteen virkaa tekevät nykyaikaan jumaluusoppi ja juriidilliset
tieteet, tositaiteen virkaa kirkolliset ja hallinnolliset menot,
joihin ei kukaan usko ja joita ei kukaan pidä totisena asiana. Se
taas, jota meillä nimitetään tieteeksi ja taiteeksi, on joutilaan
järjen ja tunteen tuotetta, jonka tarkotuksena on kutkutella
samallaisia joutilaita järkiä ja tunteita ja joka on kansalle aivan
käsittämätöntä, sillä sen tarkotuksena ei ole kansan onni.
Siitä saakka kuin tunnemme ihmisten elämää, näemme siinä aina ja
kaikkialla vallitsevan opin, joka väärin nimittää itseänsä tieteeksi
ja joka ei selvitä ihmisille elämän tarkotusta, vaan päinvastoin
sitä himmentää. Niin on ollut egyptiläisillä, hindulaisilla,
kiinalaisilla, osaksi kreikkalaisinakin (sofisteilla), sitten
mystikoilla, gnostikoilla, kabalisteilla, keskiajalla: teoloogeilla,
skolastikoilla, alkemisteilla, ja niin on ollut kaikkialla meidän
aikaamme asti.
Mikä harvinainen onni onkaan meillä, kun saamme elää semmoisena
erikoisena aikana, jolloin tieteeksi itseänsä nimittävä järjen
toiminta on, niinkuin vakuutetaan, jossakin erikoisessa edistyksen
tilassa! Eiköhän tuo harvinainen onni johdu siitä, ettei ihminen
voi eikä tahdo nähdä omaa kurjuuttaan? Minkäs vuoksi ei noitten
teoloogien ja kabalistien tieteistä ole mitään jäänyt jälelle, paitsi
sanoja.
Tunnusmerkithän ovat aivan samat: sama itsetyytyväisyys, sokea
varmuus, että me, juuri me, ja ainoastaan me olemme oikealla
tiellä, ja vasta meistä alkaa oikea elämä. Samat toiveet, että me
tuossa tuokiossa keksimme jotain tavatonta, ja sama, erehdyksemme
paljastava, päätunnusmerkki: koko meidän viisautemme jää meille
itsellemme, mutta kansanjoukot eivät ymmärrä, eivät ota vastaan,
eivätkä tarvitse sitä. Meidän asemamme on hyvin vaikea, mutta miksi
emme voisi ottaa sitä rehellisesti tarkastaaksemme.
On aika tulla tajuunsa ja katsahtaa omaan itseensä.
Emmehän me ole mitään muuta kuin kirjanoppineita ja fariseuksia,
jotka olemme istuneet Mooseksen istuimella ja ottaneet haltuumme
taivaan valtakunnan avaimet, ja jotka itse emme mene sisälle emmekä
muita sinne päästä. Mehän olemme, me tieteen ja taiteen ylimmäiset
papit, kaikkein kurjimpia pettureita, joilla on asemaamme paljon
vähemmän oikeutta, kuin kaikkein viekkaimmilla ja turmeltuneimmilla
papeilla. Etuoikeutetulle asemallemme ei meillä ole minkäänlaista
puolustusta. Me olemme petoksella anastaneet paikkamme ja valheella
sitä pidämme hallussamme.
Papistolla, sekä meidän että katoolilaisella, niin turmeltunutta
kuin se olikin, oli jonkinmoinen oikeus asemaansa, -- he sanoivat
neuvovansa ihmisille elämän ja pelastuksen tietä. Mutta me,
kukistettuamme papiston ja todistettuamme ihmisille, että se heitä
pettää, olemme asettuneet sen sijalle, emmekä opeta ihmisille elämää,
väittäen sen oppimista tarpeettomaksi, vaan imemme kansan verta
ja sen edestä opetamme lapsillemme omaa talmudiamme, kreikan ja
latinan kielioppia, sitä varten, että hekin voisivat jatkaa meidän
loiselämäämme.
Me sanomme: ennen oli olemassa ihmiskasteja, vaan nyt ei niitä ole.
Mutta mitäs se merkitsee, että toiset ihmiset ja heidän lapsensa
tekevät työtä, toiset taas eivät tee? Näyttäkää intialaiselle,
joka ei tunne meidän kieltämme, eurooppalainen ja meidän elämämme
muutamien sukupolvien aikana, niin hän heti huomaa samallaiset työtä
tekeväin ja työtä tekemättömäin kastit, kuin hänenkin maassaan on.
Niin heillä kuin meilläkin oikeuden työttömyyteen antaa se erityinen
pyhitys, jota me nimitämme tieteeksi ja taiteeksi, eli yleensä
sivistykseksi.
Tämäpä sivistys ja koko sen mukana seuraava järjen turmeltuminen
onkin vienyt meidät siihen kummalliseen mielettömyyteen, joka peittää
meiltä mitä selvimmän ja epäilemättömimmän asian.
Me kulutamme veljiemme elämää ja pidämme itseämme kristittyinä,
humaanisina, sivistyneinä ja täysin oikeamielisinä ihmisinä.