"Mutta ainoastaan työnjako, tieteen ja taiteen harjoittajain
vapautuminen välttämättömyydestä työllä hankkia ravintonsa, onkin
tehnyt mahdolliseksi sen tieteitten edistyksen, jonka näemme
nykyaikaan", sanotaan tähän.
"Jos kaikkien täytyisi kyntää, niin ei olisi saavutettu niitä
suuremmoisia tuloksia, jotka meidän aikanamme on saavutettu, ei olisi
sitä hämmästyttävää edistystä, joka niin suuressa määrin on enentänyt
ihmisen valtaa luonnon yli, ei olisi niitä tähtitieteellisiä,
ihmisjärkeä niin hämmästyttäviä keksinnöltä, jotka ovat turvanneet
merenkulun, ei olisi höyrylaivoja, rautateitä, ihmeellisiä siltoja,
tunneleja, höyrykoneita, sähkölennättimiä, valokuvausta, telefooneja,
fonograafeja, teleskoopeja, spektroskoopeja, mikroskoopeja,
kloroformia, karboolihappoa".
En voi luetella kaikkea, mistä niin ylpeilee meidän aikamme.
Tuommoista luettelemista ja ihastusta omiin urotöihin saattaa
nähdä melkein joka sanomalehdessä ja kansantajuisessa kirjassa. Me
ihailemme itseämme, siihen määrin, että olemme toden teolla Jules
Verne'n kanssa vakuutetut, etteivät tiede ja taide ole milloinkaan
edistyneet niin paljon kuin meidän aikanamme.
Ja kun kaikesta tuosta edistyksestä saamme kiittää työnjakoa, niin
mitenkä sitten voi olla sitä tunnustamatta?
Otaksukaamme, että todellakin meidän aikakaudellamme tehty edistys on
ihmeteltävä, hämmästyttävä, tavaton, otaksukaamme olevamme joitakin
erikoisia onnenpoikia, elävämme jonakin erikoisena aikakautena. Mutta
koettakaamme arvostella tätä edistystä ei itsetyytyväisyytemme,
vaan sen periaatteen kannalta, jota puolustetaan tuon työnjaon
aikaansaaman edistyksen perusteella, s.o. sillä tieteen harjoittajain
kansan hyväksi tekemällä henkisellä työllä, jonka pitäisi
oikeuttaa tieteen ja taiteen harjoittajain vapautumista työstä.
Koko tuo edistys on ihmeteltävää, mutta jokin onneton, tieteen
harjoittajainkin tunnustama sattumus on tehnyt, ettei se tähän asti
ole parantanut vaan pikemmin pahentanut työmiehen tilaa.
Joskin työmies voipi nyt päästä jalan kulkemasta ja matkustaa
rautatiellä, niin sen sijaan on tuo sama rautatie polttanut hänen
metsänsä, vienyt häneltä leivän ja saattanut hänet orjuutta
lähenevään asemaan -- rautatien palvelukseen.
Joskin höyrykoneet ovat saaneet aikaan sen, että työmies voipi nyt
ostaa huonoa karttuunia, niin sen sijaan ovat nuo koneet riistäneet
häneltä kotona saatavan työansion ja saattaneet hänet täydelliseen
orjuuden tilaan -- tehtailijan palvelukseen.
Joskin on olemassa sähkölennätin, joka on hänelle tarjona, mutta jota
hän varojen puutteessa ei voi hyväkseen käyttää, niin sen sijaan
kapitalistit, tuota sähkölennätintä käyttäen, ostavat häneltä kaikki
hänen tuotteensa, joilla on arvoa, huokeasta hinnasta, ennenkuin hän
saa tietää tavaran todellisen hinnan.
Joskin on olemassa telefooneja ja teleskoopeja, runoja, romaaneja,
teattereita, baletteja, symfonioja, oopperoita, taulunäyttelyjä
y.m.s., niin ei työmiehen elämä siitä kaikesta ole parantunut,
sillä kaikki tuo on saman onnettoman sattuman kautta hänelle
saavuttamatonta.
Niin että yleensä, niinkuin tiedemiehetkin myöntävät, kaikki nuo
tavattomat keksinnöt ja taiteen tuotteet eivät ainakaan tähän asti
ole parantaneet työmiehen elämää, elleivät ole sitä huonontaneet.
Jos me siis tieteen ja taiteen saavuttaman edistyksen todellisuutta
koskevaa kysymystä arvostellessamme itseihailun asemesta käytämme
sitä mittakaavaa, jonka perusteella työnjakoa puolustetaan, --
työkansan hyötyä, niin huomaamme, ettei meillä vielä ole vakavaa
perustetta siihen itsetyytyväisyyteen, johon niin mielellämme
antaudumme.
Talonpoika pääsee rautatiellä ajamaan, talonpoikaisvaimo ostaa
karttuunia, tuvassa palaa päreen asemesta lamppu, talonpoika
sytyttää piippunsa tulitikulla, -- se on kaikki mukavaa, mutta millä
perusteella voi sanoa, että rautatiet ja tehtaat ovat tuottaneet
kansalle hyötyä?
Jos talonpoika ajaa rautatiellä ja ostaa lampun, karttuunia ja
tulitikkuja, niin se tapahtuu ainoastaan senvuoksi, ettei voi sitä
talonpojalta kieltää. Tiedämmehän me kaikki, ettei rautateitten
ja tehtaitten rakentaminen koskaan ole tapahtunut kansan hyödyn
tarkotuksessa, niin mitenkäs sitten saattaa satunnaisia mukavuuksia,
joita työmies tulee käyttäneeksi hyväkseen, esiintuoda todistukseksi
näitten laitosten hyödyllisyydestä kansalle.
Tiedämmehän kaikki, että, jos rautatietä ja tehtaita rakentavat
insinöörit ja kapitalistit ovatkin ajatelleet työmiestä, he ovat
sitä tehneet ainoastaan keksiäkseen keinon, miten paraiten voisivat
puristaa hänestä viimeisenkin verenpisaran. Ja niinkuin näemme,
on sekä meillä, Euroopassa että Amerikassa tarkotus täydellisesti
saavutettu.
Kaikella pahalla on myöskin hyötynsä. Tulipalossa voi lämmitellä
itseään ja sytyttää piipun kekäleellä, mutta voiko siltä sanoa
tulipalon olevan hyödyllisen?
Älkäämme ainakaan itseämme pettäkö. Tiedämmehän kaikki, mitkä
vaikuttimet saavat rautateitä ja tehtaita rakentamaan ja lamppuöljyä
ja tulitikkuja valmistamaan.
Insinööri rakentaa rautateitä hallitukselle, sotatarkotuksia varten,
tai kapitalisteille, finanssitarkotuksia varten. Hän tekee koneita
tehtailijalle, omaksi ja kapitalistin voitoksi. Kaikki, mitä hän
tekee ja keksii, hän tekee ja keksii hallituksen, kapitalistin
ja rikkaitten ihmisten tarkotuksia varten. Hänen nerokkaimmat
keksintönsä tarkottavat suorastaan joko kansan vahinkoa: kanuunat,
torpeedot, vankikopit, sähkölennättimet y.m., tai semmoisten
esineitten valmistamista, jotka eivät ainoastaan ole kansalle
hyödyttömiä, vaan joita se ei edes voi käyttää: sähkövalo, telefoonit
ynnä kaikki nuo lukemattomat mukavuudet, tai vihdoin semmoisten
esineitten valmistamista, joilla voi turmella kansaa ja kiristää
siltä viimeisetkin rahat, niinkuin paloviina, viini, olut, oopiumi,
tupakka, ja sitten karttuuni, huivit y.m. turhuudet.
Jos taas sattuu, että tiedemiesten keksinnöt ja teknikkojen työt
joskus kelpaavat kansallekin, niinkuin rautatie, malmirauta,
viikatteet, niin se todistaa vaan, että maailmassa kaikki asiat
riippuvat toinen toisestaan ja että jokaisesta vahingollisesta
toiminnasta saattaa johtua satunnaista hyötyäkin niille, joille tämä
toiminta yleensä on ollut vahingollinen.
Tieteen ja taiteen harjoittajat voisivat ainoastaan silloin
sanoa toimintansa olevan hyödyllisen kansalle, kun he asettavat
päämääräkseen kansan palvelemisen niin, kuin he nyt asettavat
päämääräkseen hallituksen ja kapitalistien palvelemisen.
Kaikki oppineet harjoittavat ylimmäispapillisia toimiaan, tehden
tutkimuksia protoplasmasta, tähtien spektraalianalyysejä j.m.s.
Mutta mimmoista kirvestä on paras käyttää, mimmoinen saha
terävimmin leikkaa, mitenkä taikina on alustettava, mitenkä leipä
on paistettava, mitenkä uunit ovat rakennettavat, miten ne ovat
lämmitettävät, mimmoista ruokaa on syötävä, mimmoista juomaa on
juotava, mimmoisten pitää astiain olla, mimmoisia sieniä voi käyttää
ja miten ne ovat valmistettavat, -- sitä ei tiede ole koskaan
ajatellutkaan. Ja se kaikki olisi kuitenkin tieteen tehtävä.
Minä tiedän että tiede, oman määritelmänsä mukaan, ei saa pitää
hyötyä tarkotuksenaan, mutta sehän on silminnähtävä veruke ja kovin
julkea veruke. Tieteen tehtävä on palvella ihmisiä. Me olemme
keksineet telegraafit, telefoonit, fonograafit, mutta mitä olemme
saaneet aikaan elämässä, kansan työssä? Olemme saaneet lasketuksi
kaksi miljoonaa kovakuoriaista! Mutta olemmeko saaneet kesytetyksi
yhtäkään elukkaa piplian ajoista asti, jolloin meidän kotieläimemme
olivat jo kaikki kesytettyinä? Hirvi, peura, metsäkana, teiri, pyy
pysyvät yhä kesyttöminä. Kasvitieteilijät ovat keksineet solut,
soluissa protoplasman, protoplasmassa vielä jotain, ja siinä taas
vielä jotain. Nämä harrastukset eivät nähtävästi vielä pitkään aikaan
pääty, sillä niillä ei voikaan olla loppua, jonka vuoksi noilla
tiedemiehillä ei ole aikaa harrastaa sitä, mikä on ihmisille tarpeen.
Ja senvuoksi vanhan Egyptin ajoista asti, jolloin vehnä ja virna
olivat jo viljelyskasveina, meidän aikoihimme saakka ei ole kansalle
ravinnoksi lisääntynyt yhtäkään kasvia, paitsi perunoita, eikä nekään
tieteen keksinnön kautta.
On keksitty torpeedot, destilleerauslaitokset, mukavuuslaitokset,
mutta rukki, kangaspuut, aura, kirves, varsta, harava, kaivonvipu,
korvo -- ovat yhä samallaisia kuin Rurikin aikana. Ja jos jokin onkin
muuttunut, niin eivät sitä muutosta ole aikaansaaneet tiedemiehet.
Sama on laita taiteen. Me olemme kehittäneet suunnattoman joukon
suuria kirjailijoita, tutkineet nämä kirjailijat ytimiä myöten,
kirjoittaneet niistä äärettömät joukot arvosteluita, arvostelujen
arvosteluita ja vielä arvosteluita näistä arvostelujen arvosteluista;
olemme perustaneet taulukokoelmia, tutkineet kaikki taidekoulut
juurta jaksain, ja symfoniat ja oopperat meillä on semmoiset, että
meidän itsemmekin alkaa olla vaikea niitä kuulla. Mutta mitä olemme
lisänneet kansantaruihin, legendoihin, lauluihin, mitä tauluja olemme
antaneet kansalle, mitä musiikkia? Nikolskin kadun varrella tehdään
kirjoja ja kuvia kansaa varten, Tulassa harmoonikoita, emmekä me
kumpaankaan ole ottaneet osaa.
Kummallisinta ja eniten silmiin pistävää on meidän tieteemme ja
taiteemme suunnan kierous juuri niissä haaroissa, joitten luulisi
itse tehtäviensä vuoksi pitävän olla kansalle hyödyllisiä ja jotka
väärän suuntansa vuoksi näyttävät pikemmin turmiollisilta kuin
hyödyllisiltä.
Teknikon, lääkärin, opettajan, taiteilijan, kirjailijan luulisi itse
kutsumuksensa perusteella pitävän palvella kansaa, -- mutta mitenkäs
on asian laita? Nykyisen suunnan vallitessa he eivät voi tuottaa
kansalle muuta kuin vahinkoa.
Teknikon, mekaanikon täytyy työskennellä pääoman avulla. Ilman
pääomia ei hän kelpaa mihinkään. Kaikki hänen tietonsa ovat
semmoisia, että niitten käyttäminen vaatii pääomia ja suuressa määrin
työmiehen hyväkseen käyttämistä. Ja puhumattakaan siitä, että hän
itse on tottunut kuluttamaan vähintäin 1 1/2 tai 2 tuhatta vuodessa,
eikä senvuoksi voi mennä maalle, missä ei kukaan voi hänelle
semmoista palkkiota antaa, hän ei itse toimiensakaan vuoksi kelpaa
kansaa palvelemaan. Hän osaa korkeimman matematiikan avulla laskea
sillan kaaren, viputangon voiman y.m.s., mutta yksinkertaisimmissa
kansan työtä koskevissa kysymyksissä hän joutuu ymmälle. Mitenkä on
aura, ajoneuvot parannettavat, mitenkä on silta puron, yli tehtävä,
sanalla sanoen kaikesta siitä, mikä koskee työmiehen oloja, ei hän
tiedä mitään ja ymmärtää vähemmän kuin typerin talonpoika. Antakaa
hänelle verstaat, työväkeä yltä kyllin, tilatkaa ulkomailta koneet,
silloin hän ryhtyy toimeen. Mutta jos niissä oloissa, joissa
miljoonat ihmiset nykyään ovat, on löydettävä keino helpoittaa työtä,
niin hän ei mitään tiedä eikä toimiensa, tottumustensa ja elämän
vaatimustensa vuoksi voi kelvata tähän asiaan.
Vielä pahemmassa asemassa on lääkäri. Hänen luuloteltu tieteensä on
kokonaan sillä kannalla, että hän osaa parantaa ainoastaan semmoisia
ihmisiä, jotka eivät mitään tee ja voivat käyttää hyväkseen toisten
työtä. Voidakseen tieteellisesti toimia hän tarvitsee lukemattoman
joukon kalliita laitoksia, työkaluja, lääkkeitä, hygieenisesti
laitetut asunnot, ravinnon, tarvelaitoksen, hän tarvitsee, paitsi
palkkaansa, semmoisia varoja, että, parantaakseen yhden sairaan,
hänen täytyy näännyttää nälkään kymmeniä niistä, jotka saavat
suorittaa kulungit. Hän on harjoittanut opinnoita kuuluisien
oppineitten luona pääkaupungissa, ja näillä on vaan semmoisia
sairaita, joita voi hoitaa klinikoissa, tai jotka voivat ostaa hoitoa
varten tarvittavat koneet, jopa tuota pikaa muuttaa pohjoismaasta
etelämaahan tai johonkin kylpypaikkaan.
Heidän tieteensä on semmoinen, että, niinkuin kaikki maalaislääkärit
valittavat, työkansaa ei voi hoitaa sen köyhyyden takia, kun ei
ole varaa valmistaa sairaalle hygieenisiä oloja. Maalaislääkärit
valittavat samalla, ettei ole sairashuoneita, etteivät he ennätä
suorittaa tehtäviänsä, että he tarvitsevat vielä apulaisia,
lääkäreitä ja välskäreitä. Mikä on siis johtopäätös? Johtopäätös on
se, että kansan pääonnettomuus, josta seuraa taudit, jotka leviävät
tulematta parannetuiksi, on elinkeinojen riittämättömyys.
Ja niinpä tiede, työnjakoon vedoten, kutsuu taistelijoitansa
kansalle avuksi. Tiede on kokonaan liittynyt rikkaisiin luokkiin ja
tehtäväkseen ottanut niitten ihmisten parantamisen, jotka kaiken
voivat itselleen hankkia, ja niille, joilla ei ole mitään liikoja
varoja, neuvoo se samallaisia parannuskeinoja.
Mutta kun varoja ei ole, niin ne täytyy ottaa kansalta, jossa taudit
leviävät tulematta parannetuiksi varojen puutteen takia.
Niinpä sanovatkin lääketieteen puolustajat, että se asia on vielä
liian vähän kehittynyt.
Tietysti se on vähän kehittynyt, sillä jos se kehittyisi, josta
Jumala varjelkoon, ja kansan niskoille pantaisiin kahden tohtorin,
kätilön ja välskärin asemesta kaksikymmentä kuhunkin kihlakuntaan,
niinkuin tahdotaan tehdä, -- niin kohta ei olisi ketä parantaa.
Tieteellisen avun, josta tieteen puolustajat puhuvat, täytyy olla
aivan toisen. Ja sen avun anto ei ole vielä alkanut. Se alkaa
silloin, kun tiedemies, teknikko tai lääkäri huomaavat laittomaksi
nykyään vallalla olevan työnjaon, s.o. toisen työn anastamisen,
herkeävät pitämästä oikeutenaan ottaa ihmisiltä, puhumattakaan
sadoista tuhansista, edes 1000 tai 100 ruplaa heille antamastaan
avusta ja rupeavat elämään työtä tekevien ihmisten keskuudessa,
samoissa olosuhteissa kuin hekin, käyttäen tietojansa mekaniikan,
tekniikan, terveysopin ja sairaanhoidon kysymysten ratkaisemiseksi
työkansan hyväksi. Mutta nykyään on työkansan kustannuksella elävä
tiede kokonaan unohtanut tämän kansan elämän ehdot, ei ole niistä
tietävinään ja aivan tosissaan loukkaantunut siitä, ettei sen
luulotellut tiedot kansalle sovellu.
Lääketiede, niinkuin teknillinenkin tiede, on vielä kehdossaan.
Kaikki kysymykset siitä, mitenkä paraiten on jaettava työaika,
mitenkä on itseään ravittava, mitenkä itseään vaatetettava,
suojeltava kosteudelta, kylmyydeltä, mitenkä peseydyttävä, miten
lapsia on kapaloitava ja ruokittava juuri niissä olosuhteissa, joissa
työkansa elää,--kaikki nuo kysymykset ovat vielä esille ottamatta.
Sama on laita tieteellisten opettajain ja pedagoogien. Niin on
tiede tässäkin järjestänyt asian, että tieteellisesti opettaa voipi
ainoastaan rikkaita ihmisiä, ja opettajat, niinkuin teknikot ja
lääkäritkin, tavoittelevat vaan rahoja. Meillä pyrkivät he senvuoksi
valtion palvelukseen.
Muuten ei voikaan olla, sillä mallikelpoinen koulu maapalloilleen,
uudenaikaisine pulpettineen, karttoineen, kirjastoineen ja
metodiikkoineen, on semmoinen, että sen ylläpitäminen vaatii
kaksinkertaisia veroja joka kylältä. Niin vaatii tiede.
Kansa tarvitsee lapsiaan työssä, ja tarvitsee sitä enemmän, mitä
köyhempi se on. Tieteen puolustajat sanovat: kasvatusoppi tuottaa
jo nytkin kansalle hyötyä, mutta kunhan se kehittyy, niin se tulee
tuottamaan vieläkin enemmän. Mutta jos se kehittyy ja kussakin
kihlakunnassa tulee kahdenkymmenen koulun asemesta olemaan sata
koulua, kaikki oppikouluja, joita kansa saa kustantaa, niin
kansa köyhtyy vielä enemmän ja tulee vielä suuremmassa määrässä
tarvitsemaan lastensa työtä.
-- Mitäs on tehtävä? sanotaan tähän.
Hallitus laittaa koulut ja tekee koulunkäynnin pakolliseksi, niinkuin
on tehty Euroopassa. Mutta rahatpa otetaan sittenkin taas kansalta,
niin että se saa vieläkin kovemmin tehdä työtä ja sillä tulee olemaan
vieläkin vähemmän joutoaikaa. Taaskin olisi ainoa pelastus siinä,
että opettaja eläisi samoissa olosuhteissa kuin työmies ja opettaisi
siitä palkkiosta, joka hänelle vapaaehtoisesti ja mielellään annetaan.
Semmoinen väärä suunta on tieteellä ja se tekee sille mahdottomaksi
täyttää velvollisuuttaan -- palvella kansaa. Mutta vielä selvemmin
nähtävä on väärä suunta meidän sivistyneen luokkamme taiteellisessa
toiminnassa, jonka itse merkityksensäkin vuoksi pitäisi olla kansaa
hyödyttävä.
Tiede voi vielä vedota tyhmään verukkeeseensa, että tiede toimii
tieteen vuoksi, ja että, kun sen ensin tiedemiehet tarpeeksi
kehittävät, se tulee kansallekin tajuttavaksi, mutta taiteen, jos se
on taidetta, täytyy olla kaikille tajuttavaa, ja erittäinkin niille,
joitten hyväksi sitä harjoitetaan. Ja meidän taiteemme tila osoittaa
hämmästyttävällä tavalla, etteivät taiteen harjoittajat tahdo, osaa,
eivätkä voi olla kansalle hyödyllisiä.
Maalari tarvitsee suurten teostensa valmistamiseen semmoisen
työverstaan, että siinä voisi työskennellä ainakin neljäkymmentä
puuseppää tai suutaria, jotka saavat palella ja tukehtua hökkeleissä,
mutta sitä paitsi hän vielä tarvitsee modelleja, pukuja,
matkustuksia. Taideakatemia on kuluttanut miljooneja kansalta
kannettuja varoja taiteitten kehittämiseksi, ja näitten taiteitten
tuotteet riippuvat palatsien seinillä, olematta kansalle käsitettäviä
tai tarpeellisia.
Säveltäjien täytyy, voidakseen ilmaista suuria aatteitansa, koota
pari sataa valkoisiin kaulahuiveihin tai teatteripukuihin puettua
ihmistä, ja kuluttaa satoja tuhansia ruplia oopperan aikaan
saamiseksi. Eivätkä tämän taiteen tuotteet voi herättää kansassa,
jos se joskus voisikin niitä hyväksensä käyttää, mitään muuta kuin
kummastusta ja ikävää.
Luulisi, etteivät kirjailijat ainakaan kaipaa työverstaita,
modelleja, orkestereita ja näyttelijöitä, mutta kirjailijakin
tarvitsee suurten teostensa valmistamista varten matkustuksia,
palatseja, taidenautintoja, teattereissa ja konserteissa käyntejä,
kylpymatkoja y.m.s. -- puhumattakaan mukavasta asunnosta ja elämän
nautinnoista. Jos ei hän itse saa ansaituksi, niin hänelle annetaan
eläke, että hän kirjailisi paremmin. Ja taaskin nuo teokset, joille
me annamme niin suuren arvon, ovat kansalle aivan tarpeettomia.
Mitä jos lisääntyy vielä, niinkuin tiedemiehet ja taiteilijat
toivovat, semmoisia henkisen ravinnon hankkijoita, jos joka kylään
on rakennettava atelieeri, perustettava orkesteri ja joka kylässä on
ylläpidettävä kirjailijaa semmoisissa olosuhteissa, joita taiteilijat
pitävät itselleen välttämättöminä?
Minä luulen, että työmiehet ovat mieluummin milloinkaan näkemättä
tauluja, kuulematta symfonioja, lukematta runoja ja novelleja, kunhan
pääsevät elättämästä kaikkia noita tyhjäntoimittajia.
Mutta miksikäs taiteilijat eivät saattaisi palvella kansaa?
Onhan joka tuvassa pyhäinkuvia, tauluja, jokainen talonpoika ja
talonpoikaisnainen laulaa, monella on soittokoneita ja kaikki osaavat
kertoa kertomuksia, runoja, moni osaa lukea. Mitenkäs on kaksi asiaa,
jotka ovat yhteen kuuluvia kuin lukko ja avain, niin toisistaan
eronneet, että niitä on mahdotonta yhdistää?
Sanokaa maalarille, että hän maalaisi ilman atelieeriä, modelleja,
pukuja ja piirustaisi viiden kopekan hintaisia kuvia, niin hän
vastaa, että se on samaa kuin luopua taiteesta, niinkuin hän sen
käsittää. Sanokaa soittoniekalle, että hän soittaisi balalaikalla,
harmoonikalla, kitaralla ja opettaisi vaimoja laulamaan lauluja.
Sanokaa runoilijalle, kirjailijalle, että hän jättäisi runoelmansa,
romaaninsa ja satiirinsa, ja tekisi laulukirjoja, sepittelisi
kertomuksia, satuja, joita yksinkertaiset talonpojat voisivat
ymmärtää. He sanovat, että te olette hullu. Mutta eikö ole pahempaa
hulluutta se, että ihmiset ainoastaan sen nojalla, että aikovat
henkisellä ravinnolla palvella niitä ihmisiä, jotka heitä ruokkivat
ja vaatettavat, ovat vapauttaneet itsensä työstä ja sitten siihen
määrin unhottaneet sitoumuksensa, etteivät enää edes osaakaan
tehdä tuota kansalle kelpaavaa ravintoa, pitäen kaiken lisäksi
tuota sitoumuksestaan luopumista ansionaan. -- Mutta niinhän on
kaikkialla sanotaan tähän. Kaikkialla vallitsee järjettömyys ja
tulee vallitsemaan niin kauan kuin ihmiset työnjaon verukkeella
tulevat syömään kansan työtä. Kansaa tullaan palvelemaan tieteillä ja
taiteilla vasta silloin, kun tieteen ja taiteen harjoittajat, eläen
kansan keskuudessa ja kansan tavalla, vaatimatta mitään oikeuksia,
tulevat tarjoamaan sille palveluksiansa, joitten vastaanottaminen tai
hylkääminen tulee riippumaan kansan omasta tahdosta.