Työnjako on yhteiskunnassa aina ollut olemassa ja luultavasti tulee
vastedeskin olemaan. Mutta kysymys ei ole siinä, että se on ja tulee
olemaan, vaan siinä, mitä meidän on noudattaminen, että tämä työnjako
olisi oikea. Jos me pidämme havaintoja mittapuuna, niin me sen kautta
luovumme kaikesta mittapuusta, sillä me tulemme jokaista työnjakoa,
jonka näemme olevan vallalla ihmisten kesken ja joka näyttää meistä
oikealta, pitämäänkin oikeana. Siihenpä viekin vallalla oleva tiede.
Työnjako! Toiset harjoittavat henkistä, järkeä kysyvää työtä, toiset
ruumiillista, lihaksia kysyvää työtä. Millä vakuutuksella puhuvatkaan
tuota ihmiset! Heidän tekee mieli niin ajatella ja heistä näyttää,
että todellakin tapahtuu aivan oikea palvelusten vaihto siellä, missä
tapahtuu mitä selvin, ijänikuinen väkivalta.
Sinä, tai oikeammin te (sillä aina täytyy useampain elättää yhtä) --
te minua ruokkikaa, vaatettakaa, tehkää minulle kaikkea sitä karkeata
työtä, jota vaadin ja johon te olette lapsuudesta tottuneet, ja minä
rupean tekemään teille sitä henkistä työtä, jota minä osaan ja johon
olen jo tottunut. Antakaa te minulle ruumiin ravintoa, niin minä
annan teille henkistä ravintoa. Tämä lasku näyttää aivan oikealta,
ja se olisikin aivan oikea, jos tuo palveluksien vaihto olisi
vapaaehtoista, jos ne, jotka hankkivat ruumiin ravintoa, eivät olisi
velvolliset hankkimaan sitä ennen, kuin itse saavat henkistä ravintoa.
Henkisen ravinnon tuottaja sanoo: sitä varten, että minä voisin antaa
teille henkistä ravintoa, te ruokkikaa minua, vaatettakaa minua,
siivotkaa minun huoneitani.
Ruumiin ravinnon tuottajan taas täytyy kaikkea tuota tehdä, itse
mitään vaatimatta, ja antaa ruumiin ravintoa, vaikkei hän saisikaan
henkistä ravintoa sijaan. Jos vaihto olisi vapaaehtoinen, niin
kummankin ehdot olisivat yhdenlaiset.
Me myönnämme henkisen ravinnon olevan ihmiselle yhtä välttämättömän
kuin ruumiillisenkin. Taiteilija ja tiedemies sanovat: ennenkuin
me voimme alkaa palvella ihmisiä henkisellä ravinnolla, on
välttämätöntä, että ihmiset toimittavat meille ruumiin ravintoa.
Mutta miksikä ei ruumiin ravinnon tuottaja voisi sanoa: ennenkuin
minä rupean palvelemaan teitä ruumiin ravintoa hankkimalla, tarvitsen
minä henkistä ravintoa, enkä voi sitä saamatta tehdä työtä?
Te sanotte: minä tarvitsen kyntäjän, sepän, suutarin, salvumiehen,
muurarin, kultaajan y.m. työtä, voidakseni valmistaa henkistä
ravintoa. Jokaisen työmiehen täytyy niinikään sanoa: ennenkuin menen
työhön valmistamaan teille ruumiin ravintoa, pitää minulla jo olla
henkisen ravinnon hedelmät. Että minulla olisi voimia työhön, pitää
minulla olla: uskonnollinen oppi, järjestetty yhteiskunnallinen
elämä, tietojen sovelluttaminen työhön, taiteitten tuottama ilo ja
lohdutus. Minulla ei ole aikaa kehittää oppia elämän tarkotuksesta --
antakaa se minulle. Minulla ei ole aikaa laatia yhteiskunnalliselle
elämälle ohjeita, jotka suojelisivat oikeutta, -- antakaa ne
minulle. Minulla ei ole aikaa harjoittaa mekaniikkaa, fysiikkaa,
kemiaa, teknologiaa -- antakaa minulle kirjoja, joissa neuvotaan,
mitenkä minun on parannettava työkalujani, työtapaani, asuntoani,
lämmitystäni, valaistustani. Minulla ei ole aikaa itse harjoittaa
runoutta, plastillista taidetta, soitantoa -- antakaa minulle
elämässä välttämättömät virkistykset ja lohdutukset, antakaa minulle
taiteen tuotteet. Te sanotte, että teidän on mahdotonta harjoittaa
tärkeitä ja tarpeellisia toimianne, jos teiltä puuttuu se työ, jota
tekevät teidän edestänne työmiehet, mutta minä, sanoo työmies, en voi
toimittaa yhtä tärkeitä ja tarpeellisia töitäni: kyntää, vetää lantaa
ja tehdä siivoustöitä, jos minulta puuttuu uskonnollista ja järkeni
ja omantuntoni vaatimuksia vastaavaa johtoa, työtäni turvaavaa
järjellistä hallitusta, työtäni helpoittavaa tiedon antamaa ohjausta,
työtäni jalostavaa taiteen tuottamaa iloa. Kaikki se, mitä te tähän
asti olette tarjonneet minulle henkisen ravinnon nimellisenä, ei
minulle kelpaa, enkä minä edes voi käsittää mihinkä se kellekään
voi kelvata. Mutta niinkauan kuin en saa tuota minulle, niinkuin
jokaiselle ihmiselle luontaista ravintoa, en voi elättää toista
ruumiin ravintoa tuottamalla. Mitä jos työmies sanoo näin?
Ja jos hän niin sanoo, niin hän ei puhu joutavaa, vaan on aivan
oikeassa.
Jos työmies vaan niin sanoo, niin on oikeutta paljon enemmän hänen
puolellaan, kuin henkistä työtä tekevän ihmisen puolella. Oikeutta
on hänen puolellaan enemmän senvuoksi, että työmiehen toimittama työ
on ensiksi kysymykseen tulevaa, välttämättömämpää kuin henkisen työn
tuottajan työ, ja senvuoksi, että henkisen työn tekijää ei mikään
estä antamasta työmiehelle sitä henkistä ravintoa, jonka hän on
hänelle luvannut. Työmiestä taas estää antamasta ruumiin ravintoa se,
että hänellä itsellään ei ole riittävästi tätä ravintoa.
Mitäs vastaamme me, henkisen työn tekijät, jos meille asetetaan
semmoiset yksinkertaiset ja lailliset vaatimukset? Millä me ne
tyydytämme? Filaretin katkismuksella, Sokolovien pyhillä historioilla
ja kaikellaisten luostarien ja Iisakin kirkon lakikokoelmalla,
kaikellaisten departtimentien kassatsiooni päätöksillä ja
kaikellaisilla komiteojen ja kommissioonien ohjesäännöillä tyydytämme
hänen järjestyksen tarpeensa; spektraali-analyysillä, linnunradan
mittauksilla, kuvitellulla geometrialla, mikroskoopillisilla
tutkimuksilla, väittelyillä spiritismistä ja mediumismistä,
tiedeakatemiojen toiminnalla -- hänen tiedon vaatimuksensa. Millä
tyydytämme hänen taiteelliset vaatimuksensa? -- Pushkinilla,
Dostojevskilla, Turgenjevillä, Leo Tolstoilla, Pariisin salongin
ja omien maalariemme tauluilla, joissa kuvataan alastomia akkoja,
atlassia, samettia, maisemia ja laatuaiheita, Wagnerin ja omien
säveltäjiemme musiikilla. Mikään tästä kaikesta ei kelpaa, eikä voi
kelvata, sillä me, oikeuksinemme käyttää hyväksemme kansan työtä
ja ollen vapaita velvollisuudesta henkisen ravinnon tuottamiseen,
olemme kokonaan unohtaneet sen ainoan tarkotuksen, joka pitää olla
meidän toiminnallamme. Me emme edes tiedä, mitä työkansa tarvitsee,
me olemme unohtaneet sen elintavan, sen katsantotavan, sen kielen;
työkansan itsensäkin olemme unohtaneet ja tutkimme sitä kuin jotakin
etnograafillista harvinaisuutta tai vasta löydettyä maanosaa.
Niin me siis, vaatien itsellemme ruumiin ravintoa, olemme ottaneet
pitääksemme huolta henkisestä ravinnosta. Mutta sen luulotellun
työnjaon perusteella, jonka mukaan me voimme ensin syödä ja sitten
vasta tehdä työn, vieläpä monta sukupolvea peräkkäin herkullisesti
syödä tekemättä mitään työtä, -- olemme me, korvaukseksi saamastamme
ravinnosta, valmistaneet kansalle jotakin semmoista, joka kelpaa
ainoastaan meille sekä tieteelle ja taiteelle, mutta on aivan
kelpaamatonta, käsittämätöntä ja vastenmielistä kuin timpurin juusto
juuri niille ihmisille, joitten työtä me käytämme hyväksemme sillä
verukkeella, että toimitamme heille sen sijaan henkistä ravintoa. Me
olemme sokeudessamme siihen määrin unohtaneet päällemme ottamamme
velvollisuuden, ettemme muista enää sitäkään, minkä nimessä
meidän työmme tehdään, ja sen saman kansan, jota olemme ottaneet
palvellaksemme, olemme me tehneet tieteellisen ja taiteellisen
tutkimuksemme esineeksi.
Me tutkimme ja kuvaamme sitä omaksi huviksemme, me olemme kokonaan
unohtaneet, ettei meidän pidä sitä tutkia ja kuvata, vaan palvella.
Me olemme siihen määrin unohtaneet tuon päällemme ottamamme
velvollisuuden, ettemme edes huomaa, että sen, minkä olemme ottaneet
tehdäksemme tieteen ja taiteen alalla, ovat tehneet muut, emmekä
me. On käynyt niin, että, sillä aikaa kuin me olemme kiistelleet
-- samoin kuin teoloogit siemenettömästä sikiämisestä -- milloin
elimistöjen luontaisesta sikiämisestä milloin spiritismistä, milloin
atoomien muodosta, milloin protoplasmasta, on kansassa kuitenkin
syntynyt henkisen ravinnon tarve, ja tieteitten ja taiteitten
heittiöt ja hylkiöt ovat voittoa tavoittelevien keinottelijain
palkkaamina alkaneet toimittaa kansalle tuota henkistä ravintoa.
Noin 40 vuoden kuluessa Euroopassa ja noin 10 vuoden kuluessa meillä
Venäjällä on levinnyt miljoonittain kirjoja, kuvia ja lauluja, sekä
pantu toimeen markkinailveilyjä. Ja kansa katsoo ja laulaa, saaden
henkistä ravintoa muilta, eikä meiltä, jotka olimme ottaneet sitä
toimittaaksemme. Me taas, jotka puolustamme joutilaisuuttamme sillä,
että muka toimitamme toisille henkistä ravintoa, istumme kädet
ristissä. Mutta me emme saa sillä tavoin istua, sillä jalkojemme alta
luisuu viimeinenkin puolustuksemme.
Me olemme tulleet spesialisteiksi. Meillä on meidän erikoinen
toiminta-alamme. Me olemme kansan aivot. Kansa elättää meitä, ja me
olemme ottaneet sitä opettaaksemme. Ainoastaan tämän perusteella
olemme vapauttaneet itsemme työstä. Mitäs me olemme opettaneet ja
opetamme kansalle? Se on odottanut kymmeniä satoja vuosia. Ja me vaan
yhä puhelemme toinen toistamme opettaen ja huvittaen, mutta kansan
olemme kokonaan jo unohtaneet. Olemme siihen määrin unohtaneet, että
toiset ovat ottaneet sitä opettaaksensa ja huvittaaksensa, emmekä
me ole sitä edes huomanneetkaan. Niin kevyttä on ollut puheemme
työnjaosta, niin ilmeisiä ja häpeemättömiä verukkeita se, mitä olemme
puhuneet kansalle tuottamastamme hyödystä.