XXXI.

Työnjako on kaiken olevaisuuden laki ja sen vuoksi sen täytyy olla

olemassa ihmisyhteiskunnissa. Saattaa olla hyvin mahdollista,

että niin on, mutta kysymykseksi jää kuitenkin: onko nykyään

yhteiskunnissa olemassa oleva työnjako se työnjako, jonka pitää olla

olemassa. Ja jos ihmiset pitävät jotakin työnjakoa epäjärjellisenä

ja epäoikeutettuna, niin ei mikään tiede voi todistaa ihmisille

sen olevan välttämättömän, mitä he pitävät epäjärjellisenä ja

epäoikeutettuna.

Jumaluusopillinen teoria on todistellut, että valta on Jumalalta,

ja saattaa olla hyvin mahdollista, että se on Jumalalta, mutta

kysymykseksi on jäänyt: kenenkä valta on Jumalalta, Katarinanko vai

Pugatshevin? Eivätkä jumaluusopilliset viisaudet voineet mitenkään

tätä kysymystä ratkaista.

Hengen filosofia koitti todistaa, että valtio on persoonallisuuksien

kehittymismuoto, mutta kysymykseksi jäi: voipiko Neron tai

Dshingiskhaanin valtiota pitää muotona persoonallisuuksien

kehittymiselle. Eivätkä mitkään transendentaaliset sanat voineet tätä

ratkaista.

Sama on laita tieteellisen tieteenkin.

Työnjako on elimistöjen ja ihmisyhteiskuntien elämän ehto; mutta mitä

näissä ihmisyhteiskunnissa on pidettävä elimellisenä työnjakona? Ja

tutkipa tiede kuinka paljon tahansa työnjakoa lapamadon soluissa,

niin eivät nuo tutkimukset pakoita ihmistä tunnustamaan oikeaksi

semmoista työnjakoa, jota ei siksi tunnusta hänen järkensä ja

omatuntonsa.

Olivatpa todistukset työnjaosta tarkastettavina olevien elimistöjen

soluissa miten vakuuttavia hyvänsä, niin ihminen, jos hänellä on

vielä järki tallella, kuitenkin sanoo, ettei pelkän karttuunin

kutominen koko elämänsä ajan ole ihmisen tehtävä, ja ettei se ole

työnjakoa, vaan ihmisten sortamista.

Spencer ynnä muut sanovat, että on olemassa kokonaisia

kankuriväestöjä, ja että sen vuoksi kutomisen harjoittaminen

on elimellistä työnjakoa, -- mutta puhuessaan niin, he puhuvat

täsmälleen samaa kuin jumaluusoppineet.

On olemassa valta, ja senvuoksi se on Jumalalta, olipa se millainen

tahansa. On olemassa kankureita -- siis semmoinen on työnjako.

Hyvähän olisi niin puhua, jos valta ja kankuriväestö syntyisivät

itsestään, mutta me tiedämme, etteivät ne synny itsestään, vaan

meidän toimestamme. Pitää senvuoksi tietää, olemmeko me saaneet

aikaan tämän vallan Jumalan kautta vaiko itsestämme, ja olemmeko

saaneet aikaan nuo kankurit elimellisen vai jonkin muun lain mukaan.

Ihmiset elävät, elättäen itseänsä maanviljelyksellä, niinkuin on

luontaista kaikille ihmisille. Joku ihmisistä on laittanut itselleen

pajan ja korjannut auransa. Silloin tulee hänen luoksensa naapuri

pyytäen häntä korjaamaan hänenkin auransa ja lupaa hänelle siitä

työtä tai rahaa. Tulee sitten toinen, kolmas, ja näitten ihmisten

yhteiskunnassa tapahtuu seuraava työnjako: syntyy seppä. Toinen

ihminen taas on hyvästi opettanut lapsensa; hänen luoksensa tuo

naapuri lapsensa pyytäen häntä heitäkin opettamaan, ja niin syntyy

opettaja. Mutta sekä seppä että opettaja ovat ruvenneet ammattiinsa

ja yhä edelleen siinä ovat ainoastaan senvuoksi, että heitä on siihen

pyydetty, ja he pysyvät ammatissaan niin kauan kuin heitä tahdotaan

siinä pysymään. Jos sattuisi niin, että seppiä ja opettajia tulisi

liian paljon, tai heidän työnsä tulisi tarpeettomaksi, niin he heti,

niinkuin sitä vaatii terve järki ja niinkuin tavallisesti käy siellä,

missä ei ole olemassa syitä työnjaon säännöllisyyden häiriytymiseen,

-- jättäisivät ammattinsa ja ryhtyisivät taas maanviljelykseen.

Ihmisiä, jotka näin menettelevät, johtaa heidän järkensä, heidän

omatuntonsa, ja senvuoksi me, järjellä ja omallatunnolla varustetut

ihmiset, kaikki vakuutamme semmoisen työnjaon olevan oikean. Mutta

jos kävisi niin, että sepille tulisi mahdolliseksi pakoittaa

toisia ihmisiä tekemään työtä heidän hyväkseen ja he jatkaisivat

hevoskenkien valmistamista, vaikka niitä ei tarvittaisi, ja opettajat

niinikään opettaisivat silloinkin, kun ei olisi opetettavia, niin

jokainen turmeltumaton ihminen, s.o. järjellä ja omalla tunnolla

varustettu olento, käsittäisi, ettei se olisi työnjakoa, vaan toisen

työn anastamista, sillä semmoinen toiminta ei olisi sen ainoan

mittakaavan mukainen, jolla voi ratkaista, josko työnjako on oikea.

Tämä mittakaava on: työn kysyntä ja siitä tulevan palkkion vapaa

tarjoominen. Mutta yllämainittua toimintaa tieteellinen tiede juuri

nimittääkin työnjaoksi.

Muutamat ihmiset tekevät semmoista, mitä toiset eivät ajattelekaan

heiltä pyytää, ja vaativat, että heitä sen edestä elätettäisiin,

sanoen sen olevan oikeutettua, koska se on työnjakoa.

Se, mikä on suurimpana kansan onnettomuutena muuallakin kuin meillä,

on hallitus, ylen lukuisa virkamiesjoukko; se, mikä on syynä aikamme

taloudelliseen kurjuuteen, on, niinkuin englantilaiset sanovat,

overproduction, liikatuotanto (kun on valmistettu suunnaton joukko

esineitä, joita ei kukaan tarvitse). Kaikki tämä johtuu tuosta

kummallisesta työnjaon käsityksestä.

Kummallista olisi jos joku suutari katsoisi ihmisten olevan

velvollisia elättämään häntä siitä, että hän herkeämättä valmistaa

kenkiä, joita ei kukaan enään tarvitse. Mutta mitä on sanottava

niistä hallituksen, kirkon, tieteen ja taiteen palvelijoista, jotka

eivät tuota kansalle mitään näkyväistä, eipä edes hyödyllistäkään,

joitten tavaraa ei kukaan halua, ja jotka kuitenkin yhtä rohkeasti,

työnjaon perusteella, vaativat, että heitä ruokitaan ja juotetaan

herkullisesti ja vaatetetaan hyvästi.

Saattaa olla ja onkin olemassa velhoja, joitten apuun turvaudutaan

ja joille tarjotaan siitä leipää ja viinaa; mutta sitä, että olisi

olemassa semmoisia velhoja, joita ei kukaan tarvitse ja jotka

kuitenkin rohkeasti vaativat palkkaa loihtimisestaan -- sitä on

vaikea itselleen kuvitella.

Juuri niin on kuitenkin meidän maailmassamme laita hallituksen,

kirkon, tieteen ja taiteen palvelijain.

Ja kaikki tämä tapahtuu tuon tiedemiesten niin yksimielisesti

omaksuman työnjako-käsitteen perusteella, jota ei määrää sisällinen

omatunto, vaan ulkonainen havainto.

Työnjako on todellakin aina ollut ja on olemassa, mutta se on oikea

ainoastaan silloin, kun ihminen omantuntonsa ja järkensä nojalla

päättää sen olevan välttämättömän, eikä sen perusteella, että hän

sitä tutkii. Sekä omatunto että järki kaikilla ihmisillä ratkaisee

tämän kysymyksen hyvin yksinkertaisesti, varmasti ja yksimielisesti.

Ne ratkaisevat sen niin, että työnjako on oikea ainoastaan silloin,

kun jonkun ihmisen erityinen toiminta on niin tarpeellinen

toisille ihmisille, että he, pyytäessään hänen palvelustaan, itse

vapaaehtoisesti tarjoutuvat häntä elättämään sen edestä, niitä

hän on heidän hyväkseen tekevä. Mutta kun ihminen saattaa elää 30

vuoden ikäiseksi toisten hartioilla, luvaten, opintonsa päätettyään,

tehdä jotain hyvin hyödyllistä, jota ei kukaan häneltä pyydä, ja

kun hän sitten 30 ikäisestä kuolemaansa saakka saattaa elää samalla

tavoin, aina vaan ainoastaan luvaten tehdä jotain, jota ei kukaan

häneltä pyydä, niin se ei ole työnjakoa, vaan suorastaan toisen työn

anastamista väkevämmän puolelta, samaa toisen työn anastamista, jota

jumaluusoppineet ennen aikaan sanoivat jumalan säätämäksi laiksi,

filosoofit sittemmin välttämättömiksi elämän muodoiksi, ja nyt

tieteellinen tiede nimittää elimelliseksi työnjaoksi.

Vallalla olevan tieteen koko merkitys on ainoastaan siinä.

Se on nyt ruvennut jakelemaan valtakirjoja joutilaisuuteen, sillä

se yksin temppeleissään tutkii ja määrää, mikä yhteiskunnallisessa

elimistössä esiintyvä ihmistoiminta on loiseläimen toimintaa ja

mikä elimellistä. Ikäänkuin ei jokainen ihminen voisi päästä siitä

selville paljoa varmemmin ja pikemmin järkensä ja omantuntonsa avulla.

Ja niinkuin ennen aikaan papisto ja sitten valtion virkamiehet

eivät voineet epäillä, ketkä ovat kaikkein tarpeellisimpia toisille

ihmisille, niinpä nytkin tieteellinen tiede luulee epäilemättömäksi

sitä, että juuri sen toiminta onkin elimellinen: he, tieteen ja

taiteen harjoittajat, ovat elimistön kaikkein arvokkaimpia soluja,

sen aivosoluja. Mutta vähät heistä. Hallitkoot vaan, juokoot ja

syökööt herkkuja ja juhlikoot, niinkuin ovat hallinneet ja juhlineet

papit ja sofistit, kunhan eivät vaan turmelisi ihmisiä, niinkuin ovat

tehneet papit ja sofistit.

Siitä saakka kuin on ollut ihmisiä, järjellisiä olennoita, ovat

he eroittaneet hyvää pahasta ja käyttäneet hyväksensä sitä, mitä

ennen heitä tässä suhteessa on ollut tehtynä taistelemalla pahaa

vastaan, etsimällä totuuden tietä ja vähitellen, mutta herkeämättä

kulkemalla eteenpäin tätä tietä. Ja aina on ihmisiä tällä tiellä

olleet estämässä kaikellaiset valheet, joitten tarkotuksena on ollut

osoittaa heille, ettei niin pidä tehdä, vaan että pitää elää niinkuin

haluttaa. Tiellä on ollut vanhoja, hirmuisia kirkonmiesten valheita.

Hirveällä taistelulla ja vaivalla ihmiset vähitellen vapautuivat

niistä, mutta tuskin olivat ennättäneet niistä vapautua, kun vanhojen

sijalla oli jo uusi valhe -- valtiollisfilosoofinen. Ihmiset

vapautuivat siitäkin.

Mutta vieläkin pahempi uusi valhe on kohonnut ihmisten tielle:

tieteellinen valhe.

Tämä uusi valhe on aivan samallainen kuin vanhatkin: sen päätarkotus

on asettaa oman ja ennen meitä eläneitten ihmisten järjen ja

omantunnon toiminnan sijalle jotain ulkonaista: kirkon opissa oli

tuona ulkonaisena -- ilmestys, tieteessä -- havainto.

Tämän tieteen asettama ansa on siinä, että se, huomautettuaan

ihmisille kaikkein karkeimmat virheet järjen ja omantunnon

toiminnassa, koettaa järkyttää heidän uskoansa järkeen ja

omaantuntoon. Salaten tieteellisen teorian vaippaan puetun valheensa

se vakuuttaa heille, että he tutkiessaan ulkonaisia ilmiöitä tutkivat

epäilemättömiä tosiasioita, semmoisia, jotka ilmaisevat heille

ihmiselämän lain. Henkinen turmeltuminen on taas siinä, että nämä

ihmiset, omaksuttuaan uskon, että omantunnon ja järjen alaiset asiat

kuuluvat tutkimuksen alaan, kadottavat tiedon hyvästä ja pahasta

ja tulevat kykenemättömiksi ymmärtämään niitä määritelmiä hyvästä

ja pahasta, jotka ihmiskunnan koko edellinen elämä on kehittänyt.

Kaikki tuo on heidän murteellaan puhuen ehdollista ja subjektiivista.

Kaikki on hyljättävä, sanovat he, -- järjellä ei voi käsittää

totuutta, sillä saattaa erehtyä, mutta on olemassa toinen tie --

erehtymätön ja melkein koneellinen: tosiasioitten tutkiminen. Ja

tämä on tapahtuva tieteellisen tieteen perusteella, s.o. kahden

mihinkään perustumattoman otaksumisen: positivismin ja evolutsioonin

perusteella, joita väitetään epäilemättömiksi totuuksiksi.

Ja vallalla oleva tiede julistaa yhtä suurella valheellisella

juhlallisuudella kuin kirkkokin, että kaikkien elämän kysymysten

ratkaisu on mahdollista ainoastaan tutkimalla luonnossa ja

erittäinkin elimistössä ilmeneviä tosiasioita.

Herkkäuskoinen nuorisojoukko tämän uuden auktoriteetin valtaamana,

jota arvostelu ei vielä ole kumonnut, eipä edes koskettanutkaan,

syöksyy tutkimaan näitä tosiasioita luonnontieteissä, sille ainoalle

tielle, joka vallalla olevan opin vakuutuksen mukaan voi viedä elämän

kysymysten selvityksen perille.

Mutta mitä etemmä oppilaat joutuvat tässä tutkimuksessa, sitä

kauemmaksi jää heistä ei ainoastaan mahdollisuus ratkaista elämän

kysymyksiä, vaan yksin ajatuskin niistä, ja sitä enemmän he

tottuvat sokeasti uskomaan toisten tutkimuksiin (uskomaan soluihin,

protoplasmaan, kappalten neljänteen mittamäärään y.m.s.), sitä

enemmän muoto peittää heiltä sisällön, sitä enemmän he kadottavat

hyvän ja pahan tiedon sekä kyvyn käsittää ihmiskunnan koko edellisen

elämän kehittämiä määritelmiä hyvästä ja pahasta, sitä enemmän he

käyttävät erikoista tieteellistä puhetapaa, joissa nimityksille

annetaan peräti ehdollinen merkitys, sitä kauemmaksi he joutuvat

valaisemattomien havaintojen rotkoihin, sitä enemmän he kadottavat

kyvyn ei ainoastaan itsenäisesti ajatella, vaan ymmärtää toisen

ihmisen tervettä ajatusta, jota ei löydy heidän talmudissaan ja, mikä

on pahinta, he viettävät parhaat vuotensa vieraantumisessa elämästä,

s.o. työstä, tottuvat pitämään väärää asemaansa oikeutettuna ja

tulevat fyysillisestikin mihinkään kelpaamattomiksi loiseläimiksi.

Ja aivan niinkuin jumaluusoppineet, talmudistit, he lopullisesti

vääntävät nurin aivonsa ja tulevat ajatuksen kuohilaiksi. Ja aivan

samoin, sitä myöten kuin tyhmenevät, tulevat itseensä luottavaisiksi,

kadottaen ijäksi mahdollisuuden palata yksinkertaiseen, selvään ja

yleisinhimilliseen ajatteluun.

Mitä meidän siis on tekeminen? · 第 36 / 46 题