Tämä oppi ei ole vanha -- noin 50 vuoden ikäinen. Sen perustaja oli
ranskalainen oppinut Conte. Conte, järjestelmien ihminen ja samalla
uskonnollinen ihminen, sai Bischin silloin uusien fysioloogisten
tutkimusten vaikutuksesta päähänsä vanhan ajatuksen, jonka oli
lausunut jo Menenius Agrippa, että nimittäin ihmisyhteiskuntia, jopa
koko ihmiskuntaakin, saattaa pitää yhtenä kokonaisuutena, elimistönä,
ja ihmisiä elävinä eri elimien osina, joilla kullakin on oma määrätty
tarkotuksensa koko elimistön palvelemisessa. Tämä ajatus miellytti
Conte'a niin, että hän rupesi sille rakentamaan filosoofista
teoriaa, ja tuo teoria sai hänet kokonaan unhottamaan, että sen
lähtökohtana ei ollut sen enempää kuin sievä pikku vertaus, sopiva
jossain tarinassa käytettäväksi, vaan ei suinkaan riittävä tieteen
perusteeksi. Niinkuin usein tapahtuu, piti hän mieluisan otaksuman
selviönä ja kuvaili, että koko hänen teoriansa oli rakennettu lujille
ja koetetuille perusteille. Tuon teorian mukaan oli ihmiskunta
elimistö, ja siis tieto siitä, mitä ihminen on ja mimmoisen hänen
suhteensa maailmaan pitää olla, on mahdollinen saavuttaa ainoastaan
oppimalla tuntemaan tämän elimistön ominaisuudet. Oppia tuntemaan
nämä ominaisuudet ihminen voi tutkimalla toisia alhaisempia
elimistöjä ja tekemällä niitten elämästä johtopäätöksiä.
Senvuoksi 1) todellinen ja ainoa tieteellinen metoodi on Conte'n
mukaan induktiivinen, ja tiedettä on ainoastaan se, minkä
perustana on kokemus; 2) tieteiden tarkotuksena ja huippuna on
uusi tiede ihmiskunnan elimistöstä, eli elimellisestä olennosta --
ihmiskunnasta. Tämä uusi tiede on sosiologia. Tästä katsantotavasta
yleensä johtui, että kaikki entiset tiedot olivat vääriä, ja
koko ihmiskunnan historia, itsetietoisuuteensa nähden, jakaantui
kahteen aikakauteen: 1) teolooginen ja metafyysinen aikakausi, joka
ulottuu maailman alusta Conte'en asti, ja 2) ainoan todellisen --
positiivisen tieteen aikakausi, joka alkaa Conte'sta.
Kaikki tuo on hyvä. On olemassa vaan yksi virhe, nimittäin se, että
koko rakennus on rakennettu hiekalle, mielivaltaiselle väitteelle,
että ihmiskunta on elimistö.
Tämä väite on mielivaltainen senvuoksi, että meillä on juuri yhtä
paljon oikeutta tunnustaa tutkimattoman ihmiskunnan elimistön
olemassa oloa kuin kolmiyhteisen Jumalan olemassa oloa ynnä muita
senkaltaisia teoloogisia uskonkappaleita.
Väärä on tämä väite senvuoksi, että käsitteeseen ihmiskunta,
s.o. ihmiset, on väärin sovellutettu määritelmä elimistö, vaikka
ihmiskunnalta puuttuu elimistön varsinainen tunnusmerkki --
tuntemuksen tai tietoisuuden keskus. Me nimitämme norsua ja
bakteeriota elimistöksi ainoastaan senvuoksi, että analogian mukaan
oletamme näissä olioissa samanlaisen tuntemuksen tai tietoisuuden
yhteyden kuin tiedämme itsessämmekin olevan. Ihmisyhteiskunnilta
sitä vastoin puuttuu tuo päätunnusmerkki, ja senvuoksi, olipa
ihmiskunnalla ja elimistöllä kuinka paljon hyvänsä muita yhteisiä
tunnusmerkkejä, ilman tuota varsinaista tunnusmerkkiä ei ihmiskunnan
tunnustaminen elimistöksi ole oikeutettua.
Mutta, huolimatta positiivisen filosofian perusväitteen
mielivaltaisuudesta ja virheellisyydestä, tämän filosofian on n.k.
sivistynyt maailma omaksunut mitä suurimmalla myötätuntoisuudella
sen joukoille tärkeän merkityksen vuoksi, joka on vallitsevan
järjestyksen puolustuksella ihmiskunnassa olemassa olevan väkivallan
laillisuuden tunnustamiselle. Omituista tässä on se, että Conte'n
teoksista, joita on kaksi osaa: positiivinen filosofia ja
positiivinen politiikka, on oppinut maailma omaksunut ainoastaan
ensimäisen -- sen, joka uusilla kokeellisilla perusteilla puolustaa
ihmisyhteiskunnissa olemassa olevaa pahaa. Toinen osa sitä vastoin,
joka käsittelee ihmiskunnan elimistöksi tunnustamisesta johtuvia
altruismin siveellisiä velvollisuuksia, on julistettu vähäpätöiseksi,
jopa kerrassaan mitättömäksi ja epätieteelliseksi.
Tässä on uudistunut sama asia kuin Kantin opin kahden osan suhteen.
Puhtaan järjen kritiikin on oppineitten joukko omaksunut, vaan
käytännöllisen järjen kritiikki, joka sisältää siveysopin ytimen,
on hyljätty. Conte'n opista on tunnustettu tieteelliseksi se,
mikä puolustaa vallalla olevaa pahaa. Mutta joukkojen tunnustama,
mielivaltaiseen ja virheelliseen väitteeseen perustuva positiivinen
filosofiakin oli itsessään liian perusteeton ja senvuoksi hatara,
eikä olisi voinut yksinään pysyä pystyssä. Ja niinpä n.k.
tiedemiesten joutavain ajatuksen leikittelyjen joukossa esiintyy yhtä
mielivaltainen kuin virheellinen väite, joka ei myöskään ole uusi,
että muka elävät olennot, s.o. elimistöt, ovat kehittyneet toinen
toisestaan, ei ainoastaan yksi elimistö toisesta, vaan yksi elimistö
useammasta: s.o. että hyvin pitkän ajan, miljoonan vuoden, kuluessa
esim. kala ja sorsa ovat voineet kehittyä samasta esi-isästä, ja sitä
paitsi yksi elimistö on voinut kehittyä useammasta eri elimistöstä,
niin että esim. mehiläisparvesta on voinut tulla yksi ainoa eläin. Ja
tämän mielivaltaisen ja virheellisen väitteen omaksui oppinut maailma
vielä suuremmalla myötätuntoisuudella. Tämä väite oli mielivaltainen
senvuoksi, ettei kukaan koskaan ole nähnyt mitenkä toiset elimistöt
syntyvät toisista, jonka vuoksi otaksuminen lajien kehittymisestä
jää aina otaksumiseksi, eikä kokemukseen perustuvaksi tosiasiaksi.
Virheellinen taas oli väite senvuoksi, että lajien kehittymistä
koskevan kysymyksen ratkaiseminen siten, että ne ovat kehittyneet
perinnöllisyyden ja mukautuvaisuuden lain mukaan äärettömän pitkän
ajan kuluessa, ei ollenkaan ollut ratkaisua, vaan ainoastaan
kysymyksen uudistamista toisessa muodossa.
Mooseksen mukaan on elävien olentojen lajien moninaisuus
johtunut Jumalan tahdosta ja hänen äärettömästä mahdistaan.
Evolutsiooni-teorian mukaan taas on tämä moninaisuus syntynyt
itsestään perinnöllisyyden ja olojen äärettömän moninaisten ehtojen
vaikutuksesta äärettömän pitkän ajan kuluessa. Evolutsiooni-teoria,
suoraan puhuen, väittää sitä, että äärettömän pitkän ajan kuluessa
voi mistä hyvänsä tulla mitä hyvänsä.
Vastausta kysymykseen ei ole. Sama kysymys on vaan muodostettu
toisin: tahdon sijaan on pantu satunnaisuus, ja äärettömän
koeffisientti on siirretty mahdista aikaan. Mutta tämä uusi väite,
jonka mielivaltaisuutta ja virheellisyyttä Darwinin seuraajat
ovat vielä enentäneet, on vahvistanut entistä Conte'n väitettä ja
senvuoksi se on tullut ilmestykseksi meidän ajallamme ja kaikkien
tieteitten perustaksi, jopa historian, filologian ja uskonnonkin.
Sitä paitsi, itse teorian perustajan naiivin tunnustuksen mukaan,
oli Darwinin ajatuksen lähtökohtana Malthuksen laki, jonka vuoksi se
asetti teorian elävien olentojen ja ihmisten taistelusta olemassa
olon puolesta kaiken elollisen peruslaiksi. Mutta sitähän vaan
tarvitsikin joutilaitten joukko puolustuksekseen.
Kaksi horjuvaa teoriaa tukivat toinen toistaan ja saivat siten
vakavuuden leiman. Molemmissa teorioissa oli se joukoille
kallisarvoinen ajatus, että ihmisyhteiskunnissa olevaan pahaan
eivät ole syypäitä ihmiset, ja että vallalla oleva järjestys on
juuri semmoinen kuin olla pitääkin. Uuden teorian omaksui joukko
siinä merkityksessä, kuin se sitä tarvitsi, täydellä uskolla ja
tavattomalla ihastuksella. Ja näihin kahteen mielivaltaiseen ja
virheelliseen väitteeseen, jotka omaksuttiin uskonkappaleina,
perustui uusi tieteellinen oppi.
Sekä aineensa että muotonsa puolesta on tämä oppi tavattomassa
määrässä kirkollis-kristillisen opin kaltainen.
Aineen puolesta on yhtäläisyys siinä, että niin hyvin toisessa kuin
toisessakin on todellisuudelle annettu epätodellinen, kuviteltu
merkitys, ja tuo epätodellinen merkitys juuri onkin otettu
tutkimuksen esineeksi.
Kirkollis-kristillisessä opissa on todellakin Kristukselle
annettu itse Jumalan kuviteltu merkitys. Positiivisessa opissa on
todelliselle olennolle -- eläville ihmisille annettu elimistön
kuviteltu merkitys.
Muodon puolesta on yhtäläisyys hämmästyttävä siinä suhteessa,
että niin toisessa kuin toisessakin eräitten ihmisten käsitys on
tunnustettu ainoaksi erehtymättömäksi ja oikeaksi.
Kirkollis-kristillisessä opissa on kirkoksi itseään nimittävien
ihmisten käsitys jumalallisesta ilmestyksestä tunnustettu pyhäksi
ja ainoaksi oikeaksi. Positiivisessa opissa on oppineiksi itseään
nimittävien ihmisten käsitys tieteestä tunnustettu epäilemättömäksi
ja oikeaksi. Niinkuin kirkolliset kristityt väittivät totisen Jumalan
tiedon alkaneen vasta heidän kirkkonsa perustamisella ja ainoastaan
ikäänkuin kohteliaisuudesta tunnustivat entisetkin uskovaiset
kirkoksi, samoin positiivinen tiedekin väittää alkaneensa vasta
Conte'sta, ja oppineet niinikään vaan kohteliaisuudesta myöntävät
tiedettä olleen olemassa ennenkin, ja sittenkin ainoastaan muutamien
oppineitten, niinkuin Aristoteleen, edustamana. Aivan samoin kuin
kirkko, niin positiivinen tiedekin sulkee kokonaan pois koko muun
ihmiskunnan tiedot, pitäen niitä -- _eksymyksenä_.
Yhtäläisyys jatkuu pitemmällekin. Niinkuin jumaluusopin perusdogmin,
Kristuksen jumaluuden ja kolminaisuuden, avuksi tulee vanha, mutta
uuden merkityksen saanut dogmi ihmisen lankeemuksesta ja hänen
lunastuksestaan Kristuksen kuoleman kautta, ja näistä kahdesta
dogmista muodostuu kansantajuinen kirkonoppi, -- niin meidän
aikanamme Conte'n perusdogmille ihmiskunnan elimistöstä tulee avuksi
vanha, mutta uuden merkityksen saanut dogmi evolutsioonista, ja
näistä kahdesta dogmista muodostuu kansantajuinen tieteellinen oppi.
Niin toisessa kuin toisessakin opissa on uusi dogmi välttämätön
vanhan ylläpitämiseksi ja on käsitettävissä ainoastaan yhteydessä
perusdogmin kanssa. Jos Kristuksen jumaluuteen uskovalle on epäselvää
ja käsittämätöntä, miksi Jumala astui alas maan päälle, niin
lunastusdogmi selittää tämän.
Jos ihmiskunnan elimistöön uskovalle on epäselvää, minkä vuoksi
olioiden yhtymää voi pitää elimistönä, niin evolutsioonidogmi
selittää sen.
Lunastusdogmi on tarpeen edellisen dogmin ristiriitaisuuden
sovittamiseksi todellisuuden kanssa.
Jumala astui alas maan päälle pelastaakseen ihmiset, mutta ihmiset
eivät ole pelastetut. Mitenkä on tämä ristiriita selvitettävä?
Lunastusdogmi sanoo: hän on pelastanut lunastukseen uskovat. "Jos te
uskotte lunastukseen, niin te olette pelastetut".
Samoin evolutsioonidogmikin on tarpeen ensimäisen dogmin
ristiriitaisuuden sovittamiseksi todellisuuden kanssa. Ihmiskunta
on elimistö, mutta me näemme, ettei se täytä elimistön pääehtoa.
Mitenkä se on selitettävä? Ja evolutsioonidogmi sanoo: ihmiskunta on
muodostumassa oleva elimistö. Jos te uskotte siihen, niin te voitte
pitää ihmiskuntaa elimistönä.
Ja niinkuin ihmisen, joka on vapaa kolminaisuuden ja Kristuksen
jumaluuden taikauskosta, on mahdotonta edes ymmärtää, mikä on
lunastusopin tarkotusperä ja ajatus, ja tämän ajatuksen selittää
ainoastaan perusdogmin tunnustaminen, että Kristus on itse Jumala,
-- samoin on ihmiskunnan, joka on vapaa positiivisesta taikauskosta,
mahdotonta käsittää, mikä on evolutsiooniopin tarkotusperä, ja tämän
tarkotusperän käsittää vasta silloin, kun tietää perusdogmin, että
ihmiskunta on -- elimistö.
Ja aivan samoin kuin kaikki jumaluusopin viisaudet ovat ymmärrettäviä
ainoastaan niille, jotka uskovat perusdogmeihin, samoin myös
kaikki sosiologian viisaudet, joihin kiintyy nykyään uusimman ja
syvämielisimmän tieteen harjoittajain koko huomio, ovat käsitettäviä
ainoastaan uskovaisille.
Yhtäläisyyttä molempien oppien välillä on vielä siinäkin, että
kerran uskolla omaksutut väitteet, joutumatta enään tutkimuksen
alaisiksi, ovat perusteena mitä kummallisimmille teorioille, ja että
näitten teoriain saarnaajat, anastaen itselleen oikeuden tunnustaa
itsensä pyhiksi tai oppineiksi, s.o. erehtymättömiksi, turvautuvat
mitä mielivaltaisimpiin, uskomattomimpiin ja perusteettomimpiin
väitteisiin, joita he esittävät suurimmalla juhlallisuudella ja
totisuudella, ja joita samalla totisuudella ja juhlallisuudella
kieltävät yksityiskohdissaan ne, jotka niissä kohdin ovat eri mieltä,
vaikkakin he muuten tunnustavat perusdogmit.
Tämän opin suurmies -- Spencer, esimerkiksi, eräässä ensimäisistä
teoksistaan esittää nämä opit seuraavasti: yhteiskunnat ja elimistöt
ovat samankaltaisia seuraavissa suhteissa:
1) siinä, että ne, alkaen pienistä agregaateista, huomaamattomasti
kasvavat kokonsa puolesta, niin että muutamat niistä tulevat kymmenen
tuhatta kertaa suuremmiksi alkuperäistä;
2) siinä, että ne, ollen alussa niin yksinkertaista rakennetta, että
niitä voidaan pitää kaikkea rakennetta vailla olevina, kasvaessaan
saavat yhä monimutkaisemman rakenteen;
3) siinä, että, vaikkei niiden aikaisemmassa, kehittymättömässä
perioodissa eri osien kesken ole olemassa melkein mitään
riippuvaisuutta toisistaan, niitten osat tulevat vähitellen
keskinäiseen riippuvaisuuteen, ja lopulta niin kiinteään, että
kunkin osan toiminnan ja elämän mahdollisuus riippuu toisten osien
toiminnasta ja elämästä;
4) siinä, että yhteiskunnan elämä ja kehitys ovat riippumattomia
ja pitkäaikaisempia kuin jonkun sen osan elämä ja kehitys, joka
erikseen syntyy, kasvaa, toimii, jättää jälkeläisiä ja kuolee, jota
vastoin niistä muodostunut poliittinen ruumis jatkaa elämäänsä
sukupolvi toisensa jälkeen, kehittyen suuressa joukossa rakenteen ja
funktsionaalisen toiminnan täydellisyydessä.
Sitten tulee elimistöjen ja yhteiskuntien eroavaisuudet, ja
todistetaan näitten eroavaisuuksien olevan ainoastaan näennäisiä,
koska elimistöt ja yhteiskunnat ovat aivan samankaltaisia.
Tervejärkinen ihminen suorastaan kysyisi: mistä te sitten puhutte?
Minkä vuoksi ihmiskunta on elimistö?
Te sanotte, että yhteiskunnat ovat elimistöjen kaltaisia edellä
mainitun neljän tunnusmerkin nojalla, mutta eihän tuo kaikki
pidä paikkaansa. Te esiintuotte ainoastaan muutamia elimistön
tunnusmerkeistä ja niihin vertaatte ihmisyhteiskuntia.
Te esiintuotte neljä samankaltaisuuden tunnusmerkkiä, sitten puhutte
eroavaisuuksista, mutta ainoastaan niistä, jotka ovat (teidän
mielestänne) näennäisiä, ja päätätte, että ihmisyhteiskuntia voipi
pitää elimistöinä. Mutta sehän on joutavaa dialektistä peliä, eikä
mitään muuta. Samalla perusteella saattaa elimistön tunnusmerkkinä
esiintuoda mitä hyvänsä.
Otan ensimäisen, mikä johtuu mieleeni, vaikkapa metsän, joka
siemenistä alkaa itää kankaalla ja kasvaa:
1) Alkaen pienistä agregaateista, j.n.e. Aivan sama tapahtuu
kankaalla, kun se vähitellen siementyy ja kasvaa metsää.
2) Alussa on rakenne yksinkertaista, sitten se tulee
monimutkaisemmaksi j.n.e. Aivan sama on metsän laita: ensin on
pelkkiä koivuja, sitten tulee pajuja, sitten pähkinäpuita; ensin
kaikki kasvavat suorina, sitten alkavat oksat punoutua toisiinsa.
3) Osien keskinäinen riippuvaisuus tulee niin suureksi, että kunkin
osan elämä riippuu toisten osien elämästä ja toiminnasta. Aivan
sama on metsän laita: pähkinämetsä suojelee puitten runkoja (jos
sen hakkaa pois, niin toiset puut paleltuvat), metsänrinne suojelee
tuulelta, siemenpuut jatkavat rotuja, korkeat ja tuuhealatvaiset
antavat siimestä, ja siten toisen puun elämä riippuu toisesta.
4) Yksityiset osat voivat kuolla, mutta kokonaisuus elää. Sama on
laita metsän. Metsä ei itke yhden puun kaatumista.
Sama on laita senkin teorian puolustajain tavallisesti esiintuoman
esimerkin, että käsi kuolee jos sen leikkaa pois. Jos ottaa puun
metsästä ja istuttaa sen siimekseen ja metsämaaperän ulkopuolelle,
niin se kuolee.
Merkillistä on niinikään tämän opin yhtäläisyys
kirkollis-kristillisen ja jokaisen muun opin kanssa, joka perustuu
uskolla omistettuihin dogmeihin, siinä suhteessa, että siihen ei
tepsi logiikan vastaväitteet. Osoittamalla, että metsää tämän teorian
mukaan voi yhtä suurella oikeudella pitää elimistönä, te luulette
todistaneenne heille heidän määritelmänsä virheellisyyden. Mutta
siinä te erehdytte.
Heidän määritelmänsä elimistöstä on siihen määrin epätäsmällinen ja
venyvä, että siihen voi sovittaa mitä ikinä tahtoo.
Niin, sanovat he, metsääkin voi pitää elimistönä. Metsä on
rauhallista vuorovaikutusta yksilöjen kesken, jotka eivät hävitä
toisiaan, -- agregaatti, jonka osat myöskin voivat tulla läheisempään
yhteyteen, niinkuin mehiläisparvi elimistöksi.
Jos sitten sanotaan, että siinä tapauksessa myöskin tuon metsän
lintuja, hyönteisiä ja ruohoja, jotka vaikuttavat toisiinsa eivätkä
toisiaan hävitä, voi pitää puitten mukana yhtenä elimistönä, niin
he siihenkin suostuvat. Jokaista elävien olentojen joukkoa, jotka
vaikuttavat toisiinsa eivätkä toisiaan hävitä, voi niinikään pitää
elimistönä heidän teoriansa mukaan. He voivat väittää yhteyttä ja
yhteistoimintaa olevan minkä välillä hyvänsä, ja evolutsiooniteorian
mukaan voi ylipäänsä väittää, että mistä hyvänsä voi syntyä mitä
hyvänsä, kun vaan kuluu tarpeeksi pitkä aika.
Jumalan kolminaisuuteen uskojille ei voi todistaa, että heidän
uskonsa on perätön, mutta voipi osoittaa heille, että heidän
väitteensä ei perustu tietoon, vaan uskoon. Jos he väittävät, että
jumalia on kolme, niin voin minä yhtä suurella oikeudella väittää,
että niitä on 17 l/2. Saman seikan, vieläpä vakuuttavamminkin,
voipi todistaa positiivisen ja evolutsioonisen tieteen puoltajille.
Tämän tieteen perusteella otan minä todistaakseni mitä hyvänsä.
Ja kummallisinta on se, että kaikkein positiivisin tiede pitää
tositieteen tunnusmerkkinä tieteellistä metoodia ja sen, mitä
se nimittää tieteelliseksi metoodiksi, se itse määrittelee.
Tieteelliseksi metoodiksi se nimittää tervettä järkeä. Ja tämäpä
terve järki juuri paljastaakin sitä joka askeleella. Niinpian kuin
ne, jotka olivat olleet pyhimysten sijalla, tunsivat ettei heissä
ollut jälellä mitään pyhää, että he olivat kaikki kirottuja, niinkuin
paavi ja meidän synoodimme, niin he paikalla rupesivat nimittämään
itseänsä pyhiksi, vieläpä kaikkein pyhimmiksi. Niinpian kuin tiede
huomasi, ettei siinä ollut jälellä mitään järjellistä, niin se rupesi
nimittämään itseänsä järjelliseksi, eli tieteelliseksi tieteeksi.