Kristus saarnaa uutta oppia ja se kirjoitetaan evankelioihin. Tätä
oppia vainotaan, sitä ei tunnusteta, ja sitten keksitään historia
ensimäisen enkelin ja ensimäisen ihmisen lankeemuksesta, jota
pidetään kristinoppina. Tuo keksintö on typerä, aivan perusteeton,
mutta siitä johtuu johtopäätös, että ihminen saattaa elää huonosti
ja kuitenkin pitää itseänsä vanhurskautettuna Kristuksen kautta.
Tämä johtopäätös on niin mieluinen suurelle heikkojen joukolle, joka
ei rakasta siveellistä työtä, että se heti tunnustetaan totuudeksi,
vieläpä Jumalan ilmoittamaksi totuudeksi, huolimatta siitä, ettei
niin kutsutussa ilmestyksessä missään ole viittaustakaan siihen, ja
tuo keksintö tulee perustukseksi jumaluusoppineitten tuhatvuotiselle
työlle. Sille he rakentavat järjestelmiään.
Jumaluusoppineet jakaantuvat eri puolueihin ja alkavat vastustaa
toistensa järjestelmiä, itsekin tuntien sekaantuneensa, eivätkä
enään ymmärrä sitä, mitä puhuvat. Mutta joukot vaativat heiltä
vahvistusta rakkaalle opilleen, ja he ovat ymmärtävinään,
uskovinaan, ja jatkavat saarnaamistansa. Mutta tulee aika, jolloin
johtopäätökset näyttäytyvät tarpeettomiksi, joukot katsahtavat
pappien temppeleihin ja kummastuksekseen saavat nähdä juhlallisten
ja epäilemättömäin totuuksien asemesta, jommoisilta heistä olivat
näyttäneet jumaluusopin salaisuudet, ettei siellä milloinkaan mitään
ole ollutkaan, paitsi törkeintä valhetta, ja ihmettelevät sokeuttaan.
Sama oli asianlaita filosofian, ei Konfutsiuksen, Sokrateen ja
Epiktetuksen viisauden, vaan professorifilosofian, kun se koitti olla
mieliksi joutilaitten, rikkaitten joukon vieteille.
Äskettäin vallitsi oppineessa, sivistyneessä maailmassa hengen
filosofia, joka sanoo, että kaikki, mikä on olemassa, on järjellistä,
ettei ole pahaa eikä hyvää, ettei ihmisen tarvitse taistella pahaa
vastaan, ja että tarvitsee ainoastaan olla hengen ilmaisijana: yhden
sotapalveluksessa, toisen oikeussalissa, kolmannen viulunsoitossa.
Paljonhan on ollut ihmisviisauden eri ilmaisuja, ja nämä ilmaisut
ovat olleet ihmisille tunnettuja jo 19 vuosisataa. Tunnettu on ollut
Rousseau, Pascal, Lessing, Spinoza ja koko vanhan ajan viisaus,
mutta kenenkään viisaus ei ole valloittanut joukkoja. Ei saata sanoa
sitäkään, että Hegelin menestys olisi riippunut hänen teoriojensa
rakenteesta. On ollut yhtä hyvärakenteisia teorioja muitakin:
Fichten, Schopenhauerin. Siihen oli ainoastaan yksi syy, että tämä
oppi tuli vähäksi aikaa koko maailman uskonkappaleeksi. Syy oli sama
kuin ihmisen lankeemuksen ja lunastuksen teorian menestykseen, että
nimittäin tämän filosoofisen teorian johtopäätökset puolustivat
ihmisten heikkouksia, Ne sanoivat; kaikki on järjellistä, kaikki
on hyvää, ei kukaan ole mihinkään syypää. Ja aivan samoin kuin
jumaluusopissa rakennettiin lunastuksen teorialle, rakensivat
filosoofit Babylonin torniansa Hegelin perusteille. Tuli sitten
kielten sekaannus ja he eivät tietäneet itsekään, mitä puhuivat.
Mutta he koettivat lakasematta omaa kynnystänsä ylläpitää
auktoriteettiansa joukkojen edessä, jotka vaativat sen vakuuttamista,
mikä oli heidän mukaistaan, uskoen sen, mikä heistä näytti
epäselvältä ja ristiriitaiselta, tuolla filosofian korkeuksissa
olevan kaikki selvää kuin päivä. Ja tuli aika, jolloin tämäkin teoria
vanhentui ja ilmaantui uusi teoria sen sijalle. Joukot katsahtivat
pappien salaperäisiin temppeleihin ja näkivät, ettei siellä ollut
mitään muuta kuin hämäriä ja järjettömiä sanoja. Tämä tapahtui minun
muistini aikana.
Nuoruudessani oli hegelianismi kaiken perustana. Se oli ikäänkuin
ilmassa, ilmeni sanomalehdissä ja aikakauslehdissä, novelleissa,
väitöskirjoissa, taiteessa, historiassa, saarnoissa, keskusteluissa.
Ihmisellä, joka ei tuntenut Hegeliä, ei ollut oikeutta puhua. Joka
tahtoi oppia tuntemaan totuutta, tutki Hegeliä. Kaikki nojautui
häneen, ja yhtäkkiä, 40 vuoden kuluttua, ei hänestäkään ole jäänyt
mitään jälelle, ikäänkuin ei häntä koskaan olisi ollutkaan. Ja
kummallisinta on se, ettei valekristillisyys eikä hegelianismikään
ole kukistunut sen vuoksi, että joku olisi sen kumonnut -- ei, se on
entisellään -- vaan yhtäkkiä on huomattu, ettei oppinut, sivistynyt
maailma niitä kumpaakaan tarvitse.
Jos nykyään puhutaan uudenaikaiselle sivistyneelle ihmiselle enkelin
ja Aadamin lankeemuksesta, tai lunastuksesta, niin, joskaan hän ei
rupea väittämään tai todistamaan sen perättömyyttä, hän ainakin
kummastellen kysyy: mikä enkeli? Mitä Aadamista? Mikä lunastus? Mitä
minä siitä? Sama on asianlaita hegelianismin. Uudenaikainen ihminen
ei rupea väittämään, vaan ainoastaan kummastelee. Mikä henki? Mistä
se on tullut? Miksi se ilmenee? Mitä minä sillä teen?
Niin, se johtuu siitä, sanovat nykyiset oppineet, että kaikki tuo on
ollut teoloogisen ja metafyysisen aikakauden houreita, vaan nyt on
olemassa kriitillinen, positiivinen tiede, joka ei petä, sillä se
perustuu kokonaan induktsiooniin ja kokemukseen. Nyt eivät meidän
tietomme ole horjuvaisia, niinkuin ennen, ja ainoastaan meidän
tiellämme on kaikkien ihmiskunnan kysymysten ratkaisu.
Mutta täsmälleen samaa ovat puhuneet jumaluusoppineetkin, eivätkä
he ole olleet mitään hölmöjä, vaan on heidän joukossaan ollut
nerokkaita ihmisiä. Täsmälleen samaa, ja yhtä suurella varmuudella,
ovat puhuneet hegeliaanitkin. Hölmöjä eivät ole myöskään esim.
meidän Herzenit, Stankevitshit, Belinskit. Mutta mistäs on johtunut
se kummallinen ilmiö, että viisaat ihmiset ovat suurimmalla
vakuutuksella saarnanneet ja joukot ihastuksella omaksuneet semmoisia
perusteettomia ja sisällöttömiä oppeja? Syy on yksi -- se, että nuo
opit ovat puolustaneet ihmisten huonoa elämää.
Eiköhän perustu samaan syyhyn positiivisen, kriitillisen, kokeellisen
tieteen harjoittajain vakuutus ja joukkojen ihastus heidän
saarnoihinsa? Ensin näyttää omituiselta, että evolutsiooni-teoria
voi puolustaa ihmisiä heidän vääryydessään, ja näyttää siltä kuin
tieteellinen teoria olisi tekemisissä ainoastaan tosiasiain kanssa
eikä tekisi muuta kuin niitä tarkastaisi.
Mutta siltä ainoastaan näyttää. Aivan sama oli asianlaita
jumaluusopin. Jumaluusoppi näytti olevan tekemisissä ainoastaan
dogmien kanssa, eikä kosketellut ollenkaan ihmisten elämää. Samoin
filosofia. Se näytti olevan tekemisissä ainoastaan ylimaailmaisten
päätelmiensä kanssa.
Mutta siltä ainoastaan näyttää. Sama oli asianlaita Hegelin opin ja
Malthuksen teorian.
Hegelianismi näytti olevan tekemisissä ainoastaan loogillisten
järjestelmäinsä kanssa, eikä kajonnut ollenkaan ihmisten elämään.
Samoin Malthuksen teoria näytti olevan tekemisissä ainoastaan
tilastollisten tosiasiain kanssa. Mutta siltä ainoastaan näytti.
Nykyaikainen tiede tutkii tosiasioita.
Mutta mitä tosiasioita? Miksi juuri semmoisia tosiasioita, eikä muita.
Nykyajan tieteen harjoittajat hyvin mielellään sanovat juhlallisesti
ja vakuutuksella: me tutkimme ainoastaan tosiasioita, luullen näissä
sanoissa olevan jotain ajatusta.
Tutkia ainoastaan tosiasioita ei mitenkään voi, sillä meidän
tarkastuksemme alaisia tosiasioita on _lukematon_ (sanan täydessä
merkityksessä) joukko. Ennen kuin tutkii tosiasioita täytyy olla
teoria, jonka nojalla tuosta lukemattomasta joukosta valitaan
määrätyt tosiasiat. Ja tuo teoria on olemassa, vieläpä hyvin tarkasti
määritelty, vaikka monet nykyajan tieteen harjoittajista joko
eivät ole siitä tietävinään, tai eivät tahdo siitä tietää. Sama on
asianlaita aina ollut kaikkien vallalla olevien, johtavien oppien.
Kunkin opin perusteet ovat aina olemassa, teoriassa, ja n.k. oppineet
koittavat ainoastaan keksiä johtopäätöksiä niistä, useinkin niitä
tuntematta. Mutta perusteoria on aina olemassa. Niinpä nytkin
nykyajan tiede valikoi tosiasiansa tarkasti määritellyn teorian
perusteella, joka sille välistä on tunnettu, välistä tuntematon,
josta se välistä ei tahdo tietää. Mutta teoria on olemassa.
Teoria on seuraava: koko ihmiskunta on aina elävä elimistö. Ihmiset
ovat elimien osia, joilla kullakin on oma erikoinen tehtävänsä
kokonaisuuden palveluksessa.
Aivan samoin kuin solut, yhtyessään elimistöksi, jakavat keskenänsä
työn taistelussa koko elimistön olemassa olon puolesta, vahvistaen
toista kykyä ja heikontaen toista, ja yhtyvät yhdeksi elimeksi
paremmin tyydyttääkseen koko elimistön tarpeita, ja aivan samoin kuin
yhteiskunnallisilla eläimillä -- muurahaisilla, mehiläisillä -- eri
oliot jakavat keskenään työn: emä munii munia, koiras hedelmöittää,
työmehiläinen työskentelee kokonaisuuden hyväksi, -- aivan samoin
ihmiskunnassakin ja ihmisyhteiskunnissa tapahtuu sama osien
differentsiatsiooni ja integratsiooni.
Ja senvuoksi, löytääkseen ihmisen elämän lain, täytyy tutkia
elimistöjen elämän ja kehityksen lakeja. Elimistöjen elämässä ja
kehityksessä löydämme seuraavat lait: 1) lain siitä, että jokaisella
ilmiöllä on muitakin kuin yksi välitön seuraus; 2) lain homogeenisen
yhdenlaatuisen pysymättömyydestä; 3) lain monenkaltaisuudesta ja
yhdenkaltaisuudesta j.n.e. Kaikki tuo näyttää hyvin viattomalta,
mutta kun vaan tekee johtopäätökset kaikista näistä tosiasiain
tutkimuksista, niin heti huomaa, mihin tosiasiat viittaavat.
Kaikki tosiasiat viittaavat vaan siihen, että ihmiskunta tai
ihmisyhteiskunta on tunnustettava elimistöksi, ja senvuoksi myös
ihmisyhteiskunnissa olemassa oleva toiminnan jako elimelliseksi, s.o.
välttämättömäksi. Ja koska ihmisyhteiskunnissa ilmenee hyvin paljon
julmuutta ja pahuutta, niin nämäkään ilmiöt eivät ole pidettävät
julmina ja pahoina, vaan ne ovat katsottavat epäilemättömiksi
tosiasioiksi, jotka vahvistavat yleistä lakia, nimittäin lakia työn
jaosta.
Hengen filosofia on niinikään puolustanut kaikkea julmuutta ja
pahuutta, mutta se on menetellyt filosofian tavoin ja siis väärin.
Tieteessä sitä vastoin kaikki tuo käy tieteellisesti ja siis
epäilemättömästi.
Mitenkäs voi olla omaksumatta semmoista kaunista teoriaa! Tarvitsee
vaan tutkia ihmisyhteiskuntaa voidakseen kaikessa rauhassa niellä
toisten, sortuvien ihmisten työn tuloksia, lohduttaen itseään sillä
ajatuksella, että tanssijan, asianajajan, tohtorin, filosoofin,
näyttelijän, mediumismin ja atoomien muodon tutkijan toiminta
on ihmiskunnan elimistön toimintaa, jonka vuoksi ei saata olla
puhettakaan siitä, josko se on oikeutettua, että minä käytän
hyväkseni toisten työtä -- teen ainoastaan sitä, mikä minulle on
mieluista, niinkuin ei voi olla puhetta siitäkään, josko lihassolun
työtä hyväkseen käyttävän aivosolun toiminta on oikeutettua.
Kuka ei hyväksyisi semmoista käytännöllistä teoriaa, voidakseen
sitten ainaiseksi piiloittaa omantuntonsa taskuunsa ja elää täysin
vapaata elämää, tuntien seisovansa järkkymättömällä tieteellisellä
pohjalla. Tämän uuden opin perusteelle rakennetaan nykyään ihmisten
joutilaisuuden ja julmuuden oikeutus.