XXVII.

Väite, jolla työstä itsensä vapauttaneet ihmiset puolustavat

vapautustaan, on yksinkertaisimmin ja täsmällisimmin ilmaistuna

seuraava: me, ihmiset, joilla on mahdollisuus, vapautettuamme itsemme

työstä, väkivallalla käyttää hyväksemme toisten ihmisten työtä, tämän

asemamme kautta tuotamme heille hyötyä, tai toisin sanoin: eräät

ihmiset, jotka väkivallalla käyttävät hyväkseen kansan työtä ja

siten vaikeuttavat sen taistelua luonnon kanssa, kansalle tekemänsä

vahingon sijaan, jonka se tuntee ja käsittää, tuottavat sille

hyötyä, jota se ei tunne eikä käsitä. Tämä väite on hyvin omituinen,

mutta työkansan hartioilla elävät ihmiset nykyaikaan, niinkuin

entisaikaankin, uskovat siihen ja sillä rauhoittavat omaatuntoansa.

Katsokaamme, millä tavalla eri ihmisluokissa, jotka ovat vapauttaneet

itsensä työstä, nykyään puolustetaan tätä väitettä.

Minä palvelen ihmisiä valtiollisella tai kirkollisella toiminnallani:

kuninkaana, ministerinä, piispana; minä palvelen ihmisiä kauppa- ja

teollisuustoiminnallani; minä palvelen ihmisiä tieteellisellä tai

taiteellisella toiminnallani. Me kaikki olemme toimintamme kautta

yhtä välttämättömiä kansalle, kuin se on välttämätön meille.

Näin puhuvat erillaiset, työstä itsensä vapauttaneet nykyajan ihmiset.

Tarkastakaamme järjestyksessään ne perusteet, joilla he todistavat

toimintansa hyödyllisyyttä.

Tunnusmerkkejä toisen ihmisen toiminnan hyödyllisyydestä toiselle

voi olla ainoastaan kaksi: ulkonainen -- toiminnan hyödyllisyyden

tunnustaminen niitten puolelta, joille hyöty tuotetaan, ja sisällinen

-- hyötyä tuottavan ihmisen toiminnan perustana oleva halu tehdä

hyötyä toiselle.

Valtiolliset ihmiset (luen näihin myöskin hallituksen alaiset kirkon

miehet) tuottavat hyötyä niille ihmisille, joita he hallitsevat.

Keisari, kuningas, tasavallan presidentti, ministeri, arkkipiispa

ja kaikki heidän alaisensa valtion virkamiehet elävät, vapauttaen

itsensä ihmiskunnan taistelusta elämän puolesta ja sälyttäen koko

taistelun taakan muitten ihmisten niskoille sillä perusteella, että

heidän toimintansa sen palkitsee.

Soveltuuko tähän ensimäinen tunnusmerkki: tunnustavatko ne työmiehet,

joita välittömästi koskee valtiollisten ihmisten toiminta, tämän

toiminnan tuottaman hyödyn?

Tunnustavat. Ihmisten enemmistö pitää valtiollista toimintaa

itselleen välttämättömänä, se tunnustaa sen hyödyllisyyden

periaatteessa, mutta kaikissa meille tunnetuissa

ilmenemismuodoissaan, kaikissa meille tunnetuissa yksityisissä

tapauksissa tämä toiminta kohtaa niitten ihmisten puolelta, joitten

hyödyksi se tapahtuu, ei ainoastaan sen tuottaman hyödyn kieltämistä,

vaan väitteen, että se on vahingollinen ja turmiollinen.

Ei ole semmoista valtiollista ja yhteiskunnallista toimintaa, jota

ei hyvin monet ihmiset pitäisi vahingollisena. Ei ole sitä laitosta,

jota ei pidettäisi vahingollisena. Tuomioistuimia, pankkeja,

kunnallislaitosta, volostihallituksia, poliisilaitosta, papistoa,

jokaista valtion toimimiestä korkeimmasta hallitusmiehestä alimpaan

poliisiviranomaiseen, arkkipiispasta kirkonpalvelijaan asti pitää

toinen osa ihmisistä hyödyllisenä, toinen osa vahingollisena. Ja niin

ei ole asianlaita ainoastaan Venäjällä, vaan koko maailmassa, sekä

Ranskassa että Amerikassa.

Tasavaltalaisen puolueen toimintaa pitää radikaalinen puolue

vahingollisena, ja päinvastoin radikaalisen puolueen toimintaa,

jos valta on sen käsissä, pitää tasavaltalainen ynnä muut puolueet

vahingollisena.

Mutta paitsi sitä, että valtiollisten ihmisten toimintaa eivät

koskaan tunnusta hyödylliseksi kaikki ihmiset, on tämä toiminta vielä

sitä laatua, että sen aina täytyy tapahtua väkivallalla, ja että tuon

hyödyn saavuttamiseksi tarvitaan murhia, mestauksia, vankiloita,

väkivallalla otettavia veroja y.m.

Siis, paitsi sitä, etteivät valtiollisen toiminnan hyötyä tunnusta

kaikki ihmiset ja että sen kieltää aina yksi osa ihmisistä, tehdään

tätä hyötyä aina väkivallan avulla. Ja niinmuodoin ei valtiollisen

toiminnan hyödystä voi sanoa, että sitä tunnustaisivat ne ihmiset,

joille sitä tehdään.

Soveltuuko toinen tunnusmerkki? Kysytään itseltään valtion miehiltä,

alkaen keisarista viimeiseen poliisimieheen, presidentistä sihteeriin

ja arkkipiispasta kirkonpalvelijaan, vaatien vilpitöntä vastausta:

Onko heillä virkojaan hoitaessaan päämääränä ihmisille tuotettava

hyöty, vai onko heillä muut tarkotukset?

Mikä on heillä vaikuttimena halussaan olla keisarina, presidenttinä,

ministerinä, poliisivirkamiehenä, kirkonpalvelijana, opettajana --

hyödyn tuottaminen ihmisille, vai oma etu?

Ja rehellisten ihmisten vastaus on oleva, että päävaikuttimena on oma

etu.

Niinmuodoin käy selville, että yksi ihmisluokka käyttää hyväkseen

toisten, työn painosta sortuvien ihmisten työtä ja lunastaa tekemänsä

vahingon semmoisella toiminnalla, jota monet ihmiset aina pitävät

vahingollisena, jota ihmiset eivät koskaan voi ottaa vastaan

vapaasti, vaan ainoastaan väkivallalla siihen pakoitettuina ja jonka

tarkotuksena ei ole toisten hyöty, vaan tätä toimintaa harjoittavien

oma etu.

Mikä sitten puolustaa sitä otaksumista, että valtiollinen toiminta on

ihmisille hyödyllinen?

Ainoastaan se, että sitä harjoittavat ihmiset lujasti uskovat sen

olevan hyödyllistä, ja se, että tätä toimintaa on aina ollut olemassa.

Mutta olemassa on ollut ei ainoastaan hyvin hyödyttömiä, vaan

vahingollisiakin asioita, niinkuin orjuus, prostitutsiooni ja sodat.

Teollisuuden harjoittajat, ottaen lukuun kauppiaat, tehtailijat,

rautatieläiset, pankkiirit ja maanviljelijät, uskovat tuottavansa

hyötyä, joka palkitsee heidän tekemänsä vahingon.

Millä perusteilla he tuota uskovat?

Kysyttäessä, mitkä ja mimmoiset ihmiset tunnustavat heidän

toimintansa hyödyn, saattoivat valtion virkamiehet vedota tuhansiin

ja miljooniin työmiehiin, jotka periaatteessa tunnustavat

valtiollisen ja kirkollisen toiminnan hyödyn. Mutta kehen voivat

vedota pankkiirit, tehtailijat, jotka valmistavat paloviinaa,

samettia, pronssikaluja, peilejä, puhumattakaan kanuunoista, kehen

voivat vedota kauppiaat, maanomistajat, kun heiltä kysytään,

tunnustaako heidän tuottamaansa hyötyä yleinen mielipide.

Jos löytyy ihmisiä, jotka tunnustavat karttuunin, rautatiekiskojen,

oluen y.m.s. valmistusta hyödylliseksi, niin löytyy vielä enemmän

ihmisiä, jotka pitävät noitten esineitten valmistusta vahingollisena.

Kauppiasten toimintaa, jotka korottavat tavaroitten hintoja, ja

maanomistajain toimintaa ei kukaan edes rupea puolustamaankaan. Sitä

paitsi tähän toimintaan on aina yhdistettynä työmiehille johtuva

vahinko ja väkivalta, vaikkakin vähemmän suoranainen kuin valtion

harjoittama väkivalta, mutta yhtä julma seurauksiensa puolesta, koska

teollisuus- ja kauppatoiminta kokonaan perustuu kaikenlaisen hädän

hyväkseen käyttämiseen: hädän hyväkseen käyttämiseen pakoittaakseen

työmiehiä raskaaseen ja epämieluisaan työhön, edeltäpäin ostaakseen

tavarat huokeilla hinnoilla ja myydäkseen ne sitten kansalle kaikkein

korkeimpiin hintoihin, ottaakseen suuria korkoja rahoista. Katselipa

heidän toimintaansa miltä puolen hyvänsä, niin tulee huomaamaan,

että teollisuuden harjoittajain tuottamaa hyötyä eivät tunnusta ne

ihmiset, joille sitä tehdään, ei periaatteessa, eikä yksityisissä

tapauksissa, ja että sitä useimmiten pidetään vahingollisena.

Jos taas kysymme, mikä on teollisuuden harjoittajain toiminnan

vaikuttimena, niin saamme vielä varmemman vastauksen kuin valtion

virkamiesten toiminnan suhteen.

Jos valtion virkamies sanoo paitsi omaa persoonallista etuaan

ajattelevansa myöskin yleistä hyötyä, niin ei saata olla häntä

uskomatta, ja jokainen meistä tuntee semmoisia ihmisiä. Mutta

teollisuuden harjoittajalla ei itse toimen laadun vuoksi voi olla

tarkotuksena yleinen hyöty. Hän tulee naurun alaiseksi kumppaniensa

kesken, jos hän toiminnassaan tavottelee jotakin muuta tarkotusta

kuin rikkautensa enentämistä tai ylläpitämistä.

Niinmuodoin eivät työläiset pidä teollisuuden harjoittajain toimintaa

itselleen hyödyllisenä.

Tätä toimintaa seuraa väkivalta työmiehiä kohtaan ja sen tarkotuksena

ei ole työläisten etu, vaan aina ja yksinomaan oma persoonallinen

etu. Mutta -- ihmeellistä kyllä -- nuo teollisuuden harjoittajat ovat

sittenkin niin vakuutetut toimintansa hyödyllisyydestä, että he, tuon

kuvittelemansa hyödyn nimessä, häikäilemättä tekevät työläisille

ilmeistä vahinkoa vapauttaessaan itsensä työstä ja käyttäessään

hyväkseen heidän työtänsä.

Tieteen ja taiteen harjoittajat ovat vapauttaneet itsensä työstä

sälyttämällä sen toisten niskoille ja elävät hyvällä omallatunnolla,

lujasti vakuutettuina siitä, että tuottavat toisille hyötyä, joka

palkitsee kaiken pahan.

Mihin perustuu heidän vakuutuksensa?

Kysytään heiltä, niinkuin kysyttiin valtion virkamiehiltä ja

teollisuuden harjoittajilta, tunnustavatko työläiset kaikki, tai

vaikkapa vaan enemmistö, tieteen ja taiteen tuottavan heille hyötyä.

Vastaus on oleva sangen nolostuttava.

Valtion ja kirkon miesten toimintaa tunnustavat periaatteessa

hyödylliseksi melkein kaikki ja käytännössä enemmän kuin puolet

niistä työläisistä, joita se koskee. Teollisuuden harjoittajan

toimintaa tunnustaa hyödylliseksi pieni osa työläisistä. Tieteen

ja taiteen harjoittajain toimintaa taas ei tunnusta hyödylliseksi

kukaan työläisistä. Tämän toiminnan hyödyn tunnustavat ainoastaan ne,

jotka ovat sitä tuottavinaan. Työkansa, se kansa, joka hartioillaan

kantaa koko elämän työn ja elättää ja vaatettaa tieteen ja taiteen

harjoittajia, ei voi tunnustaa näitten ihmisten toimintaa itselleen

hyödylliseksi, koska sillä ei voi olla edes mitään käsitystäkään

tuosta toiminnasta. Se näyttää työkansasta hyödyttömältä, jopa

turmiolliseltakin.

Semmoinen on työkansan yleinen ajatus yliopistoista, kirjastoista,

konservatoorioista, taidekokoelmista ja teattereista, jotka ovat

rakennetut sen varoilla. Sillä on niin varma mielipide tämän

toiminnan vahingollisuudesta, että se ei pane lapsiansa kouluihin,

että, saadakseen kansaa sitä vastaan ottamaan, on täytynyt säätää

laki yleisestä koulupakosta. Työläinen suhtautuu tuohon toimintaan

aina vihamielisesti ja hänen suhteensa siihen muuttuu vasta

silloin, kun hän lakkaa olemasta työläisenä sekä vaurastumisen,

ja sittemmin n.k. sivistyksen kautta, työläisten luokasta siirtyy

toisten niskoilla elävien ihmisten luokkaan. Ja huolimatta siitä,

ettei tieteen ja taiteen harjoittajain toimintaa tunnusta, eikä

voi tunnustaa kukaan työläisistä, pakoitetaan työläiset kuitenkin

uhrauksiin tämän toiminnan hyväksi.

Valtion virkamies suorastaan lähettää toisen mestattavaksi tai

vankilaan. Teollisuuden harjoittaja, käyttäen hyväkseen toisen

työtä, riistää häneltä kaikki, mitä hänellä on ja jättää hänen

valittavakseen nälkäkuoleman tai näännyttävän, työn. Tieteen ja

taiteen harjoittaja taas on ikäänkuin mihinkään pakoittamatta, ja

ainoastaan tarjoo tavaraansa sitä haluaville, mutta tuottaakseen

tuota tavaraansa, jota työkansa ei halua, hän väkisin, valtion

virkamiesten kautta, riistää kansalta suuren osan sen työn tuloksista

akateemiojen, yliopistojen, koulujen, museoitten, kirjastojen,

konservatoorioitten rakentamiseen ja ylläpitämiseen sekä tieteen ja

taiteen harjoittajien palkitsemiseen.

Jos taas kysytään tieteen ja taiteen harjoittajilta, mikä on

heidän toimintansa tarkotuksena, niin saadaan mitä kummallisimpia

vastauksia. Valtion virkamies saattoi vastata, että hänen päämääränsä

on yleinen hyöty, ja hänen vastauksessaan oli jonkun verran totuutta,

jota yleinen mielipide vahvistaa. Teollisuuden harjoittajan

vastaus, että hänen päämääränsä on yhteiskunnan hyvä, oli vähemmän

todenmukainen, mutta kuitenkin saattoi senkin todistaa.

Sitävastoin tieteen ja taiteen harjoittajain vastaus suorastaan

hämmästyttää todistamattomuudellaan ja julkeudellaan.

Tieteen ja taiteen harjoittajat sanovat, esiintuomatta mitään

todistuksia, aivan niinkuin ennen muinoin papit sanoivat, että heidän

toimintansa on kaikkein tärkein ja tarpeellisin kaikille ihmisille,

ja että ilman tätä toimintaa koko ihmiskunta joutuu perikatoon.

He vakuuttavat niin olevan huolimatta siitä, ettei kukaan, heitä

itseään lukuunottamatta, ymmärrä eikä tunnusta heidän toimintaansa,

ja huolimatta siitä, että tosi tieteellä ja tosi taiteella heidän

oman määritelmänsä mukaan ei pidä olla hyödyn tarkotusta. Ja

tieteen ja taiteen harjoittajat antautuvat mieluisaan toimeensa

huolehtimatta siitä, mitä hyötyä siitä on ihmisille, ja aina

uskoen tekevänsä ihmiskunnalle tärkeintä ja tarpeellisinta työtä.

Kun siis vilpitön valtion virkamies, tunnustaen persoonallisten

tarkotusten olevan toimintansa päävaikuttimena, koettaa mikäli

mahdollista olla työläisille hyödyksi, kun teollisuuden harjoittaja,

tunnustaen toimintansa itsekkäisyyden, koettaa antaa sille yleisen

asian luonteen, -- niin tieteen ja taiteen harjoittajat eivät katso

tarpeelliseksi olla edes pyrkivinään hyötyä tuottamaan. He eivät edes

tunnustakaan hyödyllisyyden tarkotusta -- niin vakuutettuja he ovat

toimensa pyhyydestä.

Ja niinpä kolmas luokka niitä ihmisiä, jotka ovat vapauttaneet

itsensä työstä ja sälyttäneet sen toisten niskoille, harjoittaa

semmoista tointa, joka on työkansalle aivan käsittämätöntä ja

jota tämä kansa pitää joutavana ja usein vahingollisenakin. Ja se

harjoittaa tätä tointa vähääkään ajattelematta ihmisten hyötyä,

ainoastaan omaksi huviksensa, kuitenkin jostakin syystä vakuutettuna,

että sen toiminta on aina oleva välttämätön työläisten elämälle.

Nämä ihmiset ovat vapauttaneet itsensä työstä elämän ylläpitämiseksi,

sälyttäneet sen työn painosta murtuvien ihmisten niskoille ja

vakuuttavat, että heidän toimintansa, joka on kaikille muille

ihmisille käsittämätön eikä tarkota ihmisten hyötyä, palkitsee kaiken

sen vahingon, minkä he heille tuottavat vapauttamalla itsensä työstä

elämän ylläpitämiseksi ja käyttämällä hyväkseen toisten työtä.

Valtion virkamiehet, korvatakseen sen epäilemättömän ja

silminnähtävän vahingon, minkä he ihmisille tuottavat vapauttamalla

itsensä taistelusta luonnon kanssa ja käyttämällä hyväkseen toisten

työtä, tekevät ihmisille vielä toista, ilmeistä ja epäilemätöntä

vahinkoa -- kaikenlaista väkivaltaa käyttämällä.

Teollisuuden harjoittajat, korvatakseen sen epäilemättömän ja

ilmeisen vahingon, minkä he ihmisille tuottavat heidän työtänsä

hyväkseen käyttämällä, koettavat hankkia itselleen eli siis riistää

toisilta niin paljon kuin mahdollista rikkautta, s.o. niin paljon

kuin mahdollista toisten työtä.

Tieteen ja taiteen harjoittajat, korvatakseen sen epäilemättömän

ja ilmeisen vahingon, minkä he työläisille tekevät, harjoittavat

työläisille käsittämätöntä, mutta heitä itseään viehättävää

toimintaa, jolla heidän väitteensä mukaan ei saa olla hyödyn

tarkotusta. Ja senvuoksi kaikki nämä ihmiset ovat aivan vakuutetut

siitä, että heidän oikeutensa toisten työn hyväkseen käyttämiseen on

järkähtämätön.

Luulisi olevan silminnähtävää, ettei ihmisillä, jotka ovat

vapauttaneet itsensä työstä elämän ylläpitämiseksi, ole siihen

perusteita. Mutta, kumma kyllä, nämä ihmiset uskovat lujasti

oikeuteensa ja elävät elämäänsä hyvällä omallatunnolla.

Täytyy olla jokin peruste, täytyy olla jokin väärä oppi perusteena

tuommoiselle hirveälle eksymykselle.